Fatimidit
Fatimidit tai fatimidien kalifaatti (arab. لدولة الفاطمية) oli šiiamuslimien dynastia, joka hallitsi suurta osaa Pohjois-Afrikasta vuodesta 910 vuoteen 1171.[1] Kalifaatti syntyi Pohjois-Afrikan šiialaisuutta tukeneiden berbereiden onnistuneesta kapinasta aghlabideja vastaan. Fatimidit valtasivat Egyptin vuonna 972 ja siirsivät pääkaupunkinsa Tunisiasta Kairoon. Fatimidit olivat julistautuneet kalifeiksi vuonna 910 ja haastoivat siten abbasidikalifien arvovallan islamilaisen maailman johtajina. Fatimidien yritys jatkaa valloituksiaan Syyriaan kuitenkin epäonnistui; siellä vastassa olivat ensin buijidit ja sitten turkkilaiset seldzukit, jotka olivat ottaneet vallan Bagdadin abbasidikalifeilta. 1100-luvulla fatimidit eivät pystyneet torjumaan seldzukkien ja ristiretkeläisten hyökkäyksiä. Apuun pyydetyt armenialaiset joukot ottivat Egyptissä isännyyden, tekivät lopun fatimidien vallasta ja perustivat aijubidien dynastian. Fatimidit olivat buijidien (934–1062) rinnalla ensimmäinen šiialainen dynastia islamilaisessa maailmassa. Jatkoa tuli vasta, kun safavidit nousivat 1500-luvulla valtaan Iranissa.
| Fatimidien kalifaatti |
|
|---|---|
909–1171 |
|
|
|
|
| Uskonnot | Šiialaisuus |
| Kielet | arabian kieli |
Šiialaisuus taustana muokkaa
Lähi-idän arabivaltakunnassa esiintyi 800-luvulla poliittisia kumousliikkeitä, jotka vastustivat vallassa olleita abbasideja. Liikkeet oikeuttivat valtapyrkimyksiään vetoamalla siihen, että ne edustivat Muhammedista lähtevää oikeutettua vallanperimystä, jossa vallan piti kuulua Alin jälkeläisille. Hallitusvalta kuuluisi Alin puolueelle eli šiioille sen takia, että profeetta Muhammed oli nimittänyt serkkunsa, ottopoikansa ja vävynsä Alin seuraajakseen Ghadir Khummin keitaalla jäähyväispyhiinvaelluksellaan vuonna 632.[2] Alin kuoltua kalifin vallan olisi tullut siirtyä ketjussa hänen miespuoleisille jälkeläisilleen, joita näiden liikkeiden johtajat katsoivat olevansa. Šiialaisissa kapinaliikkeissä oli suuntia, jotka laskivat sukutauluja eri tavoin. Šiialaisuus projisioi vallanperimystä koskeneet epäkohdat kauas menneisyyteen. Kirjallisia lähteitä šiialaisuudesta alkoi kuitenkin ilmestyä vasta 800-luvun loppupuolella, ja šiialaisuus nykymuotoisena poliittisena liikkeenä kehittyi 800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.[3]
Kunnioitettua imaamia Ja’far al-Sadiqia (k. 765) alettiin 800-luvulla pitää Alia seuranneiden imaamien ketjun kuudentena jäsenenä. Šiialaiset liikkeet alkoivat määritellä itsensä eri tavoilla hänen poikiensa seuraajiksi. Ismailiitit eli seitsenšiialaiset katsoivat, että seitsemäs imaami oli Ja'farin poika Ismael, jonka kuitenkin väitettiin kuolleen. Ismailiitit torjuivat väitteen ja katsoivat, että Ismael oli kätkeytynyt ja palaisi takaisin vasta Viimeisellä tuomiolla.
Syyrialainen ismailiitti Ubaid Allah al-Mahdi tai Abdallah al-Mahdi tai Abdallah al-Mahdi Billah (873–934) julistautui kätkeytyneen seitsemännen imaamin Ismaelin edustajaksi.[4] Hänen kannattajiaan alettiin kutsua fatimideiksi imaami Alin puolison Fatiman mukaan, joka oli profeetta Muhammedin tytär. Abdallah valitsi suosimansa imaamilinjan kaukaa menneisyydestä, sillä muut šiialaiset laskivat sukulinjoja Ja'farin toisesta pojasta Musa al-Kazimista ja olivat Abdallahin eläessä jo numerossa kaksitoista.[4]
Kalifaatin perustaminen muokkaa
Abdallah sai kannattajia eri puolilla, mutta läpimurto tapahtui Pohjois-Afrikassa, joka oli jo muutenkin liukunut abbasidikalifien kontrollin ulkopuolelle. Pohjois-Afrikassa abbasideja ja aghlabideja vastustaneet sisämaan vuoristojen berberiheimot omaksuivat ismailiittien ajatukset. Abdallah kukisti heidän avullaan abbasidien vasallivaltiona toimineet aghlabidit. Näin hän sai vuonna 909 hallintaansa koko Ifriqiyan eli Keskisen Maghrebin nykyisestä itäisestä Algeriasta Tunisiaan. Hallitsijanimellä al-Mahdi Billah hän vaati valtaa koko muslimimaailmassa ja julistautui vuonna 910 kalifiksi.[5][6] Uuden kalifaatin julistaminen oli murros islamilaisessa maailmassa, jossa siihen asti oli varjeltu ainakin muodollista umman yhtenäisyyttä. Pian sen jälkeen saatiin myös kolmas kalifaatti, kun sunnalaiset al-Andalusin umaijadit perustivat omansa Espanjaan vuonna 929.[7] Aghlabidien perintönä fatimidit ottivat haltuunsa myös Sisilian. [8] Kalifaatti oli vihollissuhteessa sekä lännen umaijadeihin että idän abbasideihin, minkä lisäksi se soti Bysanttia vastaan. Fatimidit saivat myös kukistaa Pohjois-Afrikan berbereiden kapinoita. Varmalle pohjalle Pohjois-Afrikassa dynastia pääsi vasta 950-luvulla. [8] Fatimidit valloittivat Egyptin 972 ja siirsivät pääkaupunkinsa Tunisian Kairouanista Kairoon. Fatimidien hallitseman alueen väestö ei laajassa mitassa kääntynyt ismailiiteiksi, vaan pysyi enimmäkseen sunnalaisina.[9] Egyptissä säilyi myös merkittävä koptilainen kristitty väestö. Syyriaan eteneminen Egyptistä käsin ei onnistunut, kun vastassa olivat alueen hallinnan ottaneet turkkilaiset seldzukit. Sen sijaan vallattiin Arabian niemimaalla Hijazin alue, missä Mekka ja Medina sijaitsivat.[8]
Kukistuminen muokkaa
Vuonna 1040 Pohjois-Afrikan hallitsijat karkottivat fatimidit, ja vuodesta 1070 fatimidien vallan Levantin rannikolla haastoivat turkkilaiset ja sitten ristiretkeläiset, niin että fatimidien alue pieneni kunnes se käsitti enää Egyptin. Kalifi al-Muntansir (k. 1095) kutsui apuun armenialaiset sotilaat, jotka pian ottivat haltuunsa kalifaatin korkeimmat virat.[8] Nämä nimittivät nyt visiireitä eivätkä kalifit itse. Heihin kuulunut Salah al-Din (Saladin) julisti perjantairukouksessa 10. syyskuuta 1171 fatimidien vallan päättyneeksi. Saladin aloitti tällöin aijubidien sunnilaisen dynastian. Muutama päivä myöhemmin neljästoista ja viimeinen fatimidikalifi Adid surmattiin.[8]
Fatimidit olivat viimeinen merkittävä šiiadynastia kunnes safavidit nousivat valtaan Persiassa 1500-luvulla.
Lähteet muokkaa
- Collins, Roger: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014. ISBN 978-1-118-73001-0. (englanniksi)
- Daftary, Farhad: Fatimids. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 172–173. Princeton University Press, 2013.
- Gutas, Dimitri: Greek Thought, Arabic Culture. The Graeco-Arabic Translation Movement in Baghdad and Early Abbasid Society (2nd–4th/8th–10th centuries). Routledge, 1998. ISBN 0-415-06133-4-2. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
- Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin monimuotoisuus. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8.
- Sergejeff, Andrei: Egyptin historia. Kleopatran ajasta arabikevääseen. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-019-6.