Faidon (dialogi)

Platonin kirjoittama filosofinen teos

Faidon (m.kreik. Φαίδων; lat. Phaedo) on Platonin kirjoittama dialogi. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Sielusta (Περὶ ψυχῆς, Peri psykhēs).[1] Dialogissa keskustelevat filosofit Faidon ja Ekhekrates. Ekhekrates kyselee, ja Faidon kertoo hänelle Sokrateen viimeisestä päivästä. Dialogin keskeisenä teemana on sielun kuolemattomuus, jota Sokrates todistelee eri tavoin. Dialogin lopussa Faidon kertoo Sokrateen kuolemasta.[2]

Faidon
eli Sielusta
Φαίδων
ἢ Περὶ ψυχῆς
Dialogin alku pergamenttikoodeksissa Codex Oxoniensis Clarkianus 39 vuodelta 895.
Dialogin alku pergamenttikoodeksissa Codex Oxoniensis Clarkianus 39 vuodelta 895.
Alkuperäisteos
Kirjailija Platon
Kieli muinaiskreikka (klassinen)
Genre filosofia
Julkaistu 387–355 eaa.
Kausi keskivaihe
Tetralogia I tetralogia
  • Euthyfron
  • Sokrateen puolustuspuhe
  • Kriton
  • Faidon
  • Numerointi 57a–118a
    Suomennos
    Niteessä Teokset III
    Suomentaja Marja Itkonen-Kaila
    Kustantaja Otava
    Julkaistu 1999
    ISBN 951-1-15894-5
    Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

    Historia muokkaa

    Platonin teosten joukossa Faidon kuuluu keskivaiheen dialogeihin. Näin se on kirjoitettu siihen aikaan, jolloin Platon oli perustanut oman Akatemiansa.[3] Tarkemmin se on ajoitettu kirjoitetuksi mahdollisesti Pitojen ja Valtion välisenä aikana.[2] Dialogi on neljäs ja viimeinen dialogi, joka kuvaa Sokrateen viimeisiä elinpäiviä. Sitä edeltävät Sokrateen oikeudenkäyntiä edeltänyt keskustelu Euthyfron, Sokrateen oikeudenkäyntiä kuvannut Sokrateen puolustuspuhe (Apologia) ja Sokrateen vankilassaoloaikaa kuvannut Kriton. Faidonin kertomus sijoittuu Sokrateen viimeiseen vankilassaolo- ja elinpäivään, alkukesään vuonna 399 eaa.[2]

    Diogenes Laertioksen esittämässä, Thrasylloksen tekemässä Platonin teosten jaottelussa dialogi kuuluu I tetralogiaan yhdessä dialogien Euthyfronin, Kritonin ja Sokrateen puolustuspuheen kanssa. Aiheensa puolesta Thrasyllos luki dialogin Platonin eettisten teosten joukkoon.[1] Aristofanes Byzantionlaisen jaottelussa dialogi kuuluu puolestaan V trilogiaan yhdessä Kritonin ja Platonin kirjeiden kanssa.[4]

    Simo Knuuttila ja Holger Thesleff luonnehtivat teosta yhdeksi Kreikan kirjallisuuden luetuimmaksi.[2]

    Sisältö muokkaa

    Dialogi kuvaa Sokrateen Ateenan kaupunginvankilassa (Desmoterion) juuri ennen kuolemaansa käymää keskustelua ystäviensä kanssa. Tämä keskustelu on sijoitettu kehyskertomukseen, jossa tuolloin paikalla ollut Sokrateen oppilas Faidon kertoo kyseisestä keskustelusta pythagoralaiselle Ekhekrateelle. Tämä kehyskertomus sijoittuu Fleiukseen. Alkuperäiseen keskusteluun olivat Sokrateen ohella osallistuneet Simmias, Kebes ja Kriton. Myös lukuisia muita henkilöitä oli ollut paikalla; näihin lukeutuvat Apollodoros, Kritobulos ja tämän isä, Hermogenes, Epigenes, Aiskhines, Antisthenes, Ktesippos, Meneksenos, Faidondes, Eukleides ja Terpsion. Platon mainitsee itse olleensa tuolloin poissa, koska oli sairaana.[5]

    Kun Sokrateen ystävät saapuvat vankilalle, Sokrates on juuri vapautettu kahleista ja tämä on saanut tietää, että hänen olisi kuoltava samana päivänä. Ksanthippe ja lapset ovat vierailulla Sokrateen luona, ja Sokrates lähettää nämä pois ystävien saavuttua.[6]

    Sielun kuolemattomuus muokkaa

    Keskustelu siirtyy pian käsittelemään kuolemaa ja kuolemanpelkoa. Sokrates kuvaa, että koko filosofia on valmistautumista kuolemaan; filosofien suoranaisena päämääränä on sielun vapautuminen ja erkaneminen ruumiista. Mitä enemmän ihmisen elämä on perustunut tietoon, sitä vähemmän hän on sidoksissa ruumiiseensa, eikä tämän vuoksi myöskään pelkää kuolemaa. Siksi juuri filosofeille kuolema on kaikkein vähiten pelottava.[7]

    Tämän jälkeen käsitellään ajatusta sielun kuolemattomuudesta. Sokrates esittää neljä ideaoppiin perustuvaa argumenttia sielun kuolemattomuuden puolesta:[8]

     
    Sokrateen kuolema. Jacques-Louis David, 1787.
    1. Vastakohta-argumentti selittää, että koska ideat ovat ikuisia ja muuttumattomia, ja koska sielu tuo aina elämää, silloin sielu ei voi kuolla, vaan on käytännössä katoamaton. Koska ruumis on kuolevainen ja joutuu kokemaan fyysisen kuoleman, sielun tulee olla sen tuhoutumaton vastakohta. Tämän jälkeen Sokrates esittää analogian tulesta ja kylmästä. Jos kylmän muoto on katoamaton, ja tuli, sen vastakohta, sattuu olemaan läheisyydessä, sen täytyy vetäytyä kosketuksesta, niin kuin sielu vetäytyy kuoleman hetkellä. Tätä voitaisiin verrata myös magneetin kahteen päähän, jotka hylkivät toisiaan.
    2. Jälleenmuistamisen argumentti selittää, että unohdamme ei-empiiriset tietomme (kuten samanlaisuuden idean) syntymässä, sekä sen, että meillä oli tällaista tietoa ennen kuin synnyimme. Tämä tarkoittaa, että sielu oli olemassa jo ennen syntymää. Tätä anamnēsis-teoriaa käsitellään myös Platonin dialogissa Menon.
    3. Samankaltaisuuden argumentti selittää, että näkymättömät, kuolemattomat ja epämateriaaliset asiat ovat erillisiä näkyvistä, kuolevaisista ja materiaalisista asioista. Sielu kuuluu edellisiin ja ruumis jälkimmäisiin, joten kun ruumis kuolee ja mätänee, sielu jatkaa elämäänsä.
    4. Argumentti elämän ideasta selittää että ideat, jotka ovat epämateriaalisia ja muuttumattomia, ovat kaikkien maailmassa tapahtuvien asioiden syy, ja kaikki asiat ovat osallisina ideoissa. Esimerkiksi kauniit asiat osallistuvat kauneuden ideaan, luku neljä osallistuu parillisuuden ideaan, jne. Sielu osallistuu luontonsa mukaisesti elämän ideaan, mikä tarkoittaa, ettei se voi koskaan kuolla.[8]

    Loppumyytti ja Sokrateen kuolema muokkaa

    Lopuksi Sokrates esittää myytin muodossa kuvauksen siitä, mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen. Kunkin vainajan oma suojelushenki saattaa vainajan sielun Hadeeseen (Manalaan). Kun sielu on ollut siellä sille säädetyn ajan, pitkän ajanjakson kuluttua toinen opas tuo sielun takaisin. Viisas sielu seuraa opastaan Hades-matkalle, mutta ruumistaan kaipaava sielu vastustelee ja jää häilymään ihmisten ilmoille. Myytti sisältää myös kuvauksen Maan ja Hadeen maantieteestä.[9]

     
    Kriton sulkee Sokrateen silmät. Antonio Canova, 1790–1792.

    Sokrateen mukaan ihminen voi olla luottavainen sielunsa puolesta, jos ei ole elämänsä aikana välittänyt ruumiin nautinnoista, vaan pyrkinyt sen sijaan oppimisen nautintoon, totuuteen ja hyveisiin. "Tällainen mies odottaa matkaa Hadeeseen valmiina lähtemään kun kohtalo kutsuu". Kun Kriton kysyy, kuinka Sokrates haluaisi tulla haudatuksi, tämä vastaa, ettei hän ole se ruumis, joka hänestä jää jäljelle, vaan se, joka lähtee pois autuaiden iloihin.[10]

    Lopuksi Faidon kuvaa, kuinka Sokrates valmistautui kuolemaansa, joi vartijan tälle tuoman myrkkymaljan ja kuoli rauhallisesti. Sokrates näki oman kuolemansa muuttona jumalten luokse. Hän tyhjensi hänelle ojennetun myrkkymaljan tyynesti. Kun hänen ystävänsä kyynelehtivät, Sokrates torui heitä, koska oli lähettänyt vankilassa aiemmin vierailleen naisväen pois juuri siksi, että kuoleman hetkellä olisi hiljaista. Sokrateen ruumis jäykistyi ja kylmeni vähitellen myrkyn vaikutuksesta, ja hän kuoli, kun myrkky eteni sydämeen asti. Sokrateen viimeiset sanat olivat:[11]

    »Kriton, olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako![12]»

    Näitä lääkintätaidon jumalan kiittämiseen viittaavia sanoja on tulkittu monin tavoin. Friedrich Nietzschen esittämän tunnetun tulkinnan mukaan Sokrates (tai Platon) haluaa sanoa, että elämä on sairaus, jonka ainoa parannuskeino on kuolema. Myrkky olisi siis ollut lääke (kreikan sana farmakon tarkoittaa kumpaakin). Toisaalta sanat on tulkittu myös jonkinlaiseksi viimeiseksi vitsiksi.[13]

    Lähteet muokkaa

    1. a b Diogenes Laertios (DL): Merkittävien filosofien elämät ja opit III.58–60.
    2. a b c d Knuuttila, Simo & Thesleff, Holger: ”Esittelyjä ja selityksiä”. Teoksessa Platon 1999, s. 357–367.
    3. Smith, Nicholas D.: Plato The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 7.1.2014. (englanniksi)
    4. DL III.61–62.
    5. Platon: Faidon 59b–c.
    6. Platon: Faidon 59d–60b.
    7. Platon: Faidon 60c–69e.
    8. a b Platon: Faidon 70a–107b.
    9. Platon: Faidon 107c–114c.
    10. Platon: Faidon 114d–115e.
    11. Platon: Faidon 116a–118a.
    12. Platon: Faidon 118a.
    13. Kuuskoski, Martti-Tapio: Sokrateen viimeinen vitsi. Niin & näin, 1997, nro 2. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)

    Kirjallisuutta muokkaa

    Suomennokset muokkaa

    • Platon: Faidon. Teoksessa Teokset III. Toinen painos. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15894-5.
    • Platon: Faidon. Teoksessa Viisi tutkielmaa. Sokrateen puolustuspuhe, Kriton, Pidot, Faidros, Faidon. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1961.

    Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia muokkaa

    • Plato: Phaedo. Teoksessa Duke, E. A. & Hicken, W. F. & Nicoll, W. S. M. & Robinson, D. B. & Strachan, J. C. G. (toim.): Opera. Volume I: Euthyphro, Apologia Socratis, Crito, Phaedo, Cratylus, Sophista, Politicus, Theaetetus. Oxford Classical Texts. Oxford: Oxford University Press. ISBN 9780198145691. Kreikankielinen alkuteksti.
    • Plato: Phaedo. Teoksessa Plato’s Works. Volume I: Euthyphro. Apology. Crito. Phaedo. Phaedrus. Loeb Classical Library. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99040-4. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.

    Aiheesta muualla muokkaa

     
    Wikiaineisto
    Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:
    Φαίδων (kreikaksi)
     
    Wikiaineisto
    Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:
    Phaedo (englanniksi)

    Teos muokkaa

    • Plato: Phaedo. Perseus. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
    • Plato: Phaedo. The Internet Classics Archive. (englanniksi)
    • Plato: Phaedo. Project Gutenberg. (englanniksi)

    Muuta muokkaa