Eräkirjallisuus

kirjallisuuden laji

Eräkirjallisuus on tieto- tai kaunokirjallisuutta, jossa kuvataan erämaissa metsästämistä, kalastusta, vaeltelua tai senkaltaista toimintaa. Eräkirjallisuudessa voi olla matkakirjallisuudenkin piirteitä. Eräkirjallisuuden keskeinen funktio on kulttuurin ja luonnon vuoropuhelun elämyksellinen vahvistaminen.[1]

Tunnettuja suomeksi käännettyjä englanninkielisiä eräkirjoja ovat esimerkiksi Henry David Thoreaun Elämää metsässä (1854) ja Ernest Hemingwayn Afrikan vihreät kunnaat (1935). Suomalainen eräkirjallisuus liittyy valtaosin Lappiin. Suomalaisia eräkirjoja ovat esimerkiksi Juhani Ahon Lohilastuja ja kalakaskuja (1921), monet A. E. Järvisen 1920-luvulta lähtien julkaisemat kirjat, Antti Tuurin Perhokalastuksen alkeet (1978), Yrjö Kokon Laulujoutsen (1950), Valter Keltikankaan Seitsemän tuntia erämaata (1977), Raimo O. Kojon Pohjoiset erämaat (1977), Veikko Huovisen toimittama Pohjoiset erätarinat (1968), Seppo Saraspään Pystykorva kerrostalossa: eränovelleja (1995) ja Mauri Paasilinnan Lapinhullu ja muita tarinoita (1997).[1]

On esitetty vahva väite, että eräkirjallisuus olisi yksinomaan suomalainen ilmiö, tai "kaikkein suomalaisin kirjallisuusgenre". Tästä seuraisi, että suomalaisilla on velvoite säilyttää laji. Aiheesta on käyttänyt puheenvuoroja toimittaja ja kirjailija Monni Himari.[2]


Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. a b Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuusoppi: aapisesta äänirunoon, s. 217–218. Avain, 2016. ISBN 978-952-304-107-3.
  2. Lagström, Mia: Eräkirjallisuutta ei ole muualla kuin Suomessa. Aamuposti, 4.2.2024, s. 4.