Avaa päävalikko

Ensimmäinen Marokon kriisi eli Tangerin kriisi oli Marokon asemaa koskenut huomattava kansainvälinen kriisi vuosina 19051906. Kriisi oli osa laajempaa Marokon sotaa.

Saksan keisari Vilhelm II nousi 31. maaliskuuta 1905 Välimeren-matkallaan kanslerinsa Bernhard von Bülowin kehotuksesta maihin Pohjois-Marokossa Tangerin kaupungissa vahvistaakseen Ranskan imperialismin uhkaamaa Marokon itsenäisyyttä[1]. Britannia ja Ranska olivat 8. huhtikuuta 1904 solmineet puolustusliitokseen entente cordiale -sopimuksen, minkä jälkeen Ranska oli aloittanut ”rauhanomaisen tunkeutumisen” Marokkoon.[2] Saksan politiikan päämäärä oli saada Ranska epäilemään entente cordialea.[1] Ranskan toinen liittolainen Venäjä, joka oli kärsinyt tappion sodassa Japania vastaan, ei halunnut sekaantua mihinkään kansainvälisiin selkkauksiin. Näin ollen Ranska tukeutui Englantiin ja sai Lontoon tuen.[1]

Saksa vaati Marokon kysymyksen selvittämiseksi kansainvälistä konferenssia, tavoitteenaan tuottaa Ranskalle diplomaattinen tappio. Konferenssin oli määrä kokoontua tammikuussa 1906 Espanjan Algecirasissa,[1] ja siihen osallistuisivat kaikki vuoden 1880 Madridin sopimuksen osapuolet.[3] Ranskan ulkoministeri Théophile Delcassé halusi omaksua kovan linjan Saksaa vastaan ja vastusti konferenssia, mutta Ranskan hallitus ei asettunut hänen taakseen, vaan tyytyi Saksan tarjoukseen konferenssin järjestämisestä.[1] Pääministeri Maurice Rouvier varoitti sodan uhasta, ellei Ranska osallistu kokoukseen.[3] Saksan vaatimuksesta Delcassé erosi Marokon kysymyksen takia virastaan 6. kesäkuuta,[3] ja Ranska hyväksyi Marokko-konferenssin 4. heinäkuuta.[1] Saksa ja Ranska sopivat 27. syyskuuta 1905 Marokon sulttaani Abdelazizille tehtävästä ehdotuksesta, jossa esitettiin konferenssin ohjelma. Konferenssin aiheeksi tulisivat muun muassa Marokon talousuudistukset sekä palkkatulojen ja verojen säätely.[4]

Algecirasin konferenssissa (16. tammikuuta – 7. huhtikuuta 1906) yritettiin lieventää Euroopan maiden liittoutumispolitiikassa vallitsevaa jännitystä. Saksa esitti vastalauseen Ranskan Marokon-politiikkaa kohtaan.[2] Vastoin Saksan valtakunnankansleri Bülowin toivomusta Saksan diplomaattinen eristyneisyys vahvistui konferenssissa. Muodollisesti Saksalle myönnettiin Marokossa oikeus avointen ovien politiikkaan, mutta vain Itävalta-Unkari ja Marokko itse tukivat Saksaa tämän vaatimuksen toteuttamisessa[2]. Konferenssin päätteeksi allekirjoitettiin 7. huhtikuuta 1906 Algecirasin sopimus. Siinä suurvallat sopivat, että Marokkoon perustettaisiin poliisivoimat, joita johtaisivat espanjalaiset ja ranskalaiset upseerit. Lisäksi Marokon pankkia ryhtyisivät valvomaan ulkomaalaiset tarkastajat.[5] Marokon suvereniteetti itsenäisenä valtiona säilyi ja yleinen kauppavapaus maassa toteutui.[6]

Saksalainen sotalaiva SMS Panther tuli Agadirin kaupungin satamaan 1. heinäkuuta 1911. Seurauksena oli toinen Marokon kriisi.[7]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f Vuosisatamme kronikka, s. 66
  2. a b c Vuosisatamme kronikka, s. 77
  3. a b c Vuosisatamme kronikka, s. 69
  4. Vuosisatamme kronikka, s. 72
  5. Vuosisatamme kronikka, s. 79
  6. Kronikka 1900–1999, Suomen ja maailman tapahtumat, s. 48
  7. Kronikka 1900–1999, Suomen ja maailman tapahtumat, s. 78