Wikipedia

Elak

Henry Kuttnerin luoma kuvitteellinen hahmo

Elak on yhdysvaltalaisen pulp-kirjailija Henry Kuttnerin luoma fiktiivinen miekkasankari, jonka miekka ja magia -tyyliset seikkailut sijoittuvat Atlantikseen. Sarjan neljä novellia ilmestyivät Weird Talesissa 1938–1941. Miekka ja magia -novelleille oli tuolloin lehdessä tilausta, sillä lajityypin perustaja Robert E. Howard oli hiljattain kuollut ja Clark Ashton Smith kirjoitti huomattavasti aiempaa vähemmän. Weird Talesin lukijat pitivät Elakista, mutta sarjan jälkimaine on ollut ristiriitainen, eikä sen yleensä katsota kuuluvan Kuttnerin parhaisiin töihin.

”Spawn of Dagon” oli Weird Talesin heinäkuun 1938 kansikuvatarina. Kansitaiteilija Virgil Finlay.

Elak on kotimaansa hylännyt aatelismies ja onnensoturi, joka yhdessä ystävänsä Lyconin kanssa pestautuu eniten tarjoavan palvelukseen. Sekä sarjan ensimmäisessä että viimeisessä novellissa Elak joutuu palaamaan kotimaahansa, jota pahat velhot ja valloittajat uhkaavat. Tarinoissa on paljon yliluonnollisia ja Cthulhu-tarustosta ammentavia hirviöitä ja muita tapahtumia. Ainakin ensimmäinen novelli oli tarkoitettu parodiaksi Kuttnerin epä-älyllisenä pitämästä väkivaltaviihteestä.

Sarjan vaiheet muokkaa

 
Lokakuun 1938 Weird Tales ja ”Feeniksin tuolla puolen” (Beyond the Phoenix). Kansitaiteilija Margaret Brundage.

Kalifornialainen Henry Kuttner oli 1930-luvun lopulla eräs pulp-lehti Weird Talesin suosituimmista avustajista. Lehden lukijat pitivät miekka ja magia -novelleista, ja koska niistä oli pulaa, Kuttner vastasi kysyntään luomalla Elak-nimisen miekkasankarin.[1]

Miekka ja magia- kirjallisuuden perustaja Robert E. Howard oli lukeutunut lehden suosituimpiin avustajiin;[2] erityisen suosittu oli hänen luomansa hahmo Conan barbaari.[3] Myös Clark Ashton Smithin miekka ja magia -kertomukset olivat vaikutusvaltaisia.[4] Howard kuoli 1936 ja myös Smithin tuotteliaisuus laski 1930-luvun lopulla. Lisäksi vuonna 1937 kuollut H. P. Lovecraft oli laajan kirjeenvaihtonsa kautta toiminut Weird Tales -kirjailijoiden opastajana ja kannustajana. Vaikka lehden laadukkaimpana pidetty kausi päättyi, riitti arvostetuimpien kirjoittajien tekstejä julkaistavaksi vielä muutaman vuoden ajan. Lisäksi esille nousi kaksi Lovecraftin nuorta suojattia: Kuttner sekä Robert Bloch.[5] Vuoteen 1938 mennessä Howardin julkaisemattomat tekstit alkoivat käydä vähiin,[6] ja kauhutarinoilla aloittanut Kuttner siirtyi fantasiakirjallisuuteen.[5]

Clark Ashton Smithille lähettämässään kirjeessä Kuttner kertoi tarkoittaneensa ensimmäisen Elak-novellin parodiseksi. Hän oli jo aiemmin kirjoittanut kaksi tarinaa ”kuningas Alfredista” (mahdollisesti Alfred Suuri[7]), mutta Weird Talesin päätoimittaja Farnsworth Wright hylkäsi ne. Kuttner päätteli tämän johtuvan siitä, ettei tarinoissa ollut riittävästi väkivaltaa ja muuta riehumista, joita Wright hänen mukaansa edellytti historiallisilta kertomuksilta. Niinpä Kuttner kirjoitti ”satiirisen barbaariseikkailun”, jonka Wright ostikin ”välittömästi ja todella huonoa makua osoittaen”. Kuttner arveli kertomuksen vetoavan sekä satiirille sokeisiin lukijoihin että niihin, jotka tajuavat vitsin.[8] Elakista tulikin Weird Talesin lukijain parissa valtavan suosittu.[9]

Vuosina 1938–1941 Kuttner kirjoitti ja julkaisi yhteensä neljä Elak-seikkailua. Sarjan ensimmäinen novelli ilmestyi jatkosarjana touko–kesäkuussa 1938 ja kaksi seuraavaa novellia heinäkuussa ja lokakuussa.[8] Helmi- ja elokuussa 1939 Kuttner julkaisi kaksi Sardopoliin prinssi Raynorista kertovaa miekka ja magia -novellia, jotka ilmestyivät Weird Talesin kilpailijassa Strange Storiesissa.[7] Elak-sarjan neljäs ja viimeinen osa ilmestyi Weird Talesissa vasta tammikuussa 1941.[8] Kertomuksista kolme oli kansikuvatarinana.

Kuttner kuoli 1958.[10] 1960- ja 1970-luvuilla kaikki Elak-novellit ilmestyivät erilaisissa antologioissa, osa useaan kertaan. Yksiin kansiin ne koottiin ensimmäistä kertaa 1985, kun Gryphon Books julkaisi pienipainoksisen kokoelman Elak of Atlantis.[11] Planet Stories julkaisi vuonna 2007 Elak of Atlantis -kokoelman, joka sisälsi sekä Elak-sarjan että Prinssi Raynor -novellit.[12]

Adrian Cole on kirjoittanut Elak-novelleille jatko-osia. Ne ilmestyivät Elak, King of Atlantis -nimisenä kokoelmana vuonna 2020. Esipuheen kirjoitti Robert M. Price.[13]

Juoni ja hahmot muokkaa

 
”Lohikäärmeen valtaistuin” (Dragon Moon) tammikuun 1941 Weird Talesin kannessa. Kansitaiteilija Harold S. De lay.

”Ukkosta aamunkoitossa” (Thunder in the Dawn) esittelee henkilöhahmot ja maailman. Tarinan päähenkilö Elak, oikealta nimeltään Zeulas, on Atlantiksen mantereella sijaitsevan Cyrenan valtakunnan prinssi. Hän surmasi kaksintaistelussa isäpuolensa, joka oli kuningas, ja hylkäsi kotimaansa voidakseen seikkailla vapaana. Druidi Dalan saapuu Elakin luo ja kertoo pahuuden voimien uhkaavan Cyrenaa: sekä viikingit että Elf-niminen velho havittelevat valtakuntaa itselleen. Elak, hänen toverinsa Lycon sekä miekkaileva neito Velia matkustavat Atlantiksen halki ja auttavat Elakin veljeä Oranderia ottamaan valtaistuimen takaisin itselleen.[14] Novelli on julkaistu suomeksi Markku Sadelehdon toimittamassa antologiassa Mustan jumalan suudelma (1993).

”The Spawn of Dagon” (ei suomennettu) sijoittuu rannikkokaupunkiin, jossa salaperäinen Gesti palkkaa Elakin ja Lyconin surmaamaan Zend-nimisen velhon. Paljastuu, että todellinen roisto on Gesti ja ainoastaan Zendin loitsut estävät Atlantista vajoamasta mereen.[15] Tarinassa on vaikutteita H. P. Lovecraftilta, sillä Gesti ja hänen kumppaninsa muistuttavat syväläisiä,[8] ja Robert M. Price laskee tarinan Cthulhu-tarustoon. Dagon on filistealainen jumala ja mainitaan Raamatussa, mutta Kuttnerin Dagon muistuttaa enemmän Lovecraftin samannimisessä novellissa esiintyvää hahmoa. ”The Spawn of Dagonissa” on viittaus myös Edmond Hamiltonin novelliin ”Kaldar, World of Antares” (The Magic Carpet, 1933) – molemmissa mainitaan Antaresta kiertävä taikaisa planeetta. Teini-ikäinen Kuttner oli jopa kirjoittanut Hamiltonille ihailijakirjeen, jossa kertoi pitävänsä tätä suosikkikirjailijanaan.[16]

”Feeniksin tuolla puolen” (Beyond the Phoenix) sijoittuu Sarhaddonin kaupunkiin, missä Elak ja Lycon toimivat kuninkaan henkivartijoina. He epäonnistuvat tehtävässään ja saavat uuden määräyksen: saattaa edesmenneen hallitsijan ruumis ”Feeniksin porttien” takaiseen tuonelaan. Siellä he kohtaavat keskenään kiisteleviä manalan jumalia ja joutuvat mukaan näiden välienselvittelyyn.[17] Novelli on julkaistu suomeksi antologiassa Weird Tales – fantasialehden parhaat alkuperäiskuvin (1992).

”Lohikäärmeen valtaistuin” (The Dragon Moon) on sarjan viimeinen osa. Dalan palaa Elakin ja Lyconin luo, sillä Cyrena on jälleen vaarassa. Toismaailmallinen olio Karkora on surmannut Oranderin ja riivannut naapurivaltion kuninkaan. Elak tapaa Mayana-nimisen merenneidon, joka on Karkoran entinen rakastajatar ja uhraa henkensä auttaessaan Elakia. Kertomuksen lopussa Elak voittaa vihollisensa ja asettuu Cyrenan valtaistuimelle.[18] Novellin juoni ja nimi muistuttavat Robert E. Howardin Conan-romaania Lohikäärmeen hetki.[19] ”Lohikäärmeen valtaistuin” ilmestyi suomeksi Seikkailujen sankareita -lehdessä jo 1943. Juhani Hinkkasen mukaan se oli ensimmäinen suomennettu miekka ja magia -tarina.[20]

Elakia ei juurikaan kuvailla novelleissa. Hänen sanotaan olevan ”hoikka ja susimainen”, ja hän käyttää aseenaan rapiiria. Kuvittaja Virgil Finlayn piirroksissa Elak muistuttaa näyttelijä Errol Flynniä.[8] Elakin apuri Lycon on lihava juoppo, joka puhuu paljon ja nokkelasti.[21]

Vastaanotto muokkaa

Aikalaisarviot muokkaa

”Ukkosta aamunkoitossa” valittiin Weird Talesin lukijaäänestyksessä toukokuun numeron parhaaksi novelliksi.[22] Lukijapalstalla ”kiihkeä Conan-fani” ilmoitti ”rienauksen” uhallakin pitävänsä Elakia parempana kuin Conania ja vertasi tarinaa A. Merrittin teoksiin.[23] Myös jatkosarjan päätösosa sai myönteistä palautetta, vaikkakaan ei voittanut lukijaäänestystä.[24]

”Spawn of Dagon” sai lukijoilta kehuja.[25] Muuan Caroline Ferber ylisti Kuttnerin ylittäneen itsensä ja kiitti Virgil Finlayn kansikuvaa, joka esitti ”eloisan komeaa” Elakia.[26] Kaikki lukijat eivät olleet samaa mieltä. Eräs R. Frederick piti ”Spawn of Dagonin” loppua pettymyksenä eikä muutenkaan piitannut Elak-tarinoista.[27]

”Feeniksin tuolla puolen” sai sekin myönteistä palautetta ja useampi lukijakirje kehui sitä lokakuun parhaaksi novelliksi. Se ei kuitenkaan voittanut äänestystä.[28]

Weird Talesin päätoimittaja vaihtui 1940. Kirjepalsta keskittyi tämän jälkeen kirjailijoiden kommentteihin.[29] Kevään 1941 numeroissa ei käsitelty ”Lohikäärmeen valtaistuinta”.[30]

Jälkimaine muokkaa

Peter Hainingin (1976) mukaan Elak teki Kuttnerista Weird Talesin lukijakunnan parissa ”erittäin suositun”, mutta sarja ei yltänyt hänen ensimmäisen novellinsa ”Hautausmaan rotat” tehoon.[9] Lin Carter sen sijaan piti Kuttnerin miekka ja magia -novelleja jopa Howardia parempina.[11] Markku Sadelehdon mukaan Elak pitkälti unohtui vuoden 1985 uusintapainokseen asti.[31] Robert M. Price kuvailee Kuttnerin miekka ja magia -tuotantoa pieneksi mutta arvokkaaksi.[16]

Vuoden 2007 uusintapainoksen esipuheessa Joe R. Lansdale kehuu Kuttnerin huumorintajua ja nokkeluutta. Lansdalen mielestä sekä Elak että hänestä kertovat novellit ovat hienostuneempia kuin Conan.[32] Weird Talesin miekka ja magia -novelleja käsittelevässä artikkelissaan Morgan T. Holmes (2015) arvelee, että piktien ja viikinkien kaltaiset anakronismit on tarkoitettu huumoriksi. Elak-novelleissa ei suuremmin kuvailla henkilöhahmoja, mutta Lovecraft-vaikutteet ovat voimakkaampia kuin muissa Weird Talesin julkaisemissa miekka ja magia -novelleissa. ”Ulkopuolisesta” tunkeutuvan kauhun rooli on iso, minkä Holmes tulkitsee merkiksi siitä, että miekka ja magia oli siirtynyt gotiikasta kosmiseen kauhuun. Holmesin mukaan Kuttnerin novellit eivät ”sanottavasti edistäneet tai muuttaneet lajityyppiä”, vaan niiden pääasiallinen saavutus oli genren pitäminen elossa vielä Howardin kuoltuakin.[33]

Fantasy Literature -sivuston arviossa Sandy Ferber sanoo Kuttnerin kokemattomuuden näkyvän tarinoiden kömpelössä proosassa ja toisteisuudessa. Yhtä kaikki ne ovat ”nopeatempoisia, jännittäviä, mukavan väkivaltaisia ja loputtoman mielikuvituksekkaita”. Sarjan parhaana osana Ferber pitää ”Lohikäärmeen valtaistuinta”, joka tarjoaa muistettavia toimintakohtauksia ja koskettavan lopun.[34] Georges T. Doddsin mukaan on mahdollista, että Elak ja Lycon innoittivat Fritz Leiberin Fafhrd ja Harmaa hiirestäjä -sarjaa, jossa seikkailee samantapainen sankarikaksikko. Doddsin mielestä Leiberin tarinat olivat kuitenkin huomattavasti parempia, ja Elak häviää myös Kuttnerin omille Prinssi Raynor -tarinoille. Omaperäisyyden puutteesta kärsivät miekka ja magia -novellit eivät kuulu Kuttnerin parhaimmistoon, sillä tämä kirjoitti parhaat tekstinsä vasta 1940–1950-luvuilla siirryttyään vaimonsa C. L. Mooren kanssa tieteisfantasiaan.[6]

Suomessa muokkaa

Markku Sadelehdon mukaan ”Kuttner ei ole Howard”, mutta hän oli ”aikaansa edellä, hän ennakoi sankarifantasian tulevaa kehitystä.”[31] Sadelehdon mukaan kielteinen vastaanotto johtui siitä, että Howardin ihailijakunta ei ”mestarinsa menetettyään leikkiä ymmärtänyt. Kuttnerin tarinat eivät olleet huonoja, hänen ajoituksensa oli väärä.”[35] Elak on Sadelehdon mielestä ”yksi puuttuvia renkaita Howardin ja Michael Moorcockin välillä, vaikka itsepäinen Moorcock ei sellaista ikinä tunnustaisi”.[31]

Aikakoneen Vesa Lehtinen arvioi novellin ”Ukkosta aamunkoitossa”, kun se ilmestyi suomeksi 1993. Lehtisen mukaan Kuttnerin ”sepustus” ei edusta aivan kehnointa miekkaa ja magiaa, sillä siinä on sentään ”jonkinlainen juoni. Mutta jopa Howard osasi tehdä eläväisempiä päähenkilöitä!”[36]

Luettelo novelleista muokkaa

Alkuperäinen nimi Alkuperäinen julkaisu Suomenkielinen nimi Suomenkielinen julkaisu
”Thunder in the Dawn” Weird Tales, touko–kesäkuu 1938 (jatkosarja) ”Ukkosta aamunkoitossa” Mustan jumalan suudelma (1993)
”Spawn of Dagon” Weird Tales, heinäkuu 1938 —
”Beyond the Phoenix” Weird Tales, lokakuu 1938 ”Feeniksin tuolla puolen” Weird Tales – fantasialehden parhaat alkuperäiskuvin (1992)
”Dragon Moon” Weird Tales, tammikuu 1941 ”Lohikäärmeen valtaistuin” Seikkailujen sankareita (1943)[20]

Lähteet muokkaa

Kirjallisuus muokkaa

Viitatut Weird Talesin numerot muokkaa

  • McIlwraith, D. (toim.): Weird Tales. A Magazine of Bizarre and Unusual Stories, March 1941, 19. vsk, nro 8. New York: Weird Tales. Archive.org. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  • McIlwraith, D. (toim.): Weird Tales. A Magazine of Bizarre and Unusual Stories, May 1941, 19. vsk, nro 9. New York: Weird Tales. Archive.org. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  • Wright, Farnsworth (toim.): Weird Tales. A Magazine of Bizarre and Unusual Stories, July 1938, 16. vsk, nro 1. Chicago: Popular Fiction Publishing Company. Archive.org. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  • Wright, Farnsworth (toim.): Weird Tales. A Magazine of Bizarre and Unusual Stories, August 1938, 16. vsk, nro 2. Chicago: Popular Fiction Publishing Company. Archive.org. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  • Wright, Farnsworth (toim.): Weird Tales. A Magazine of Bizarre and Unusual Stories, September 1938, 16. vsk, nro 3. Chicago: Popular Fiction Publishing Company. Archive.org. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  • Wright, Farnsworth (toim.): Weird Tales. A Magazine of Bizarre and Unusual Stories, December 1938, 16. vsk, nro 6. Chicago: Popular Fiction Publishing Company. Archive.org. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Haining 1992, s. 15; Holmes 2015, s. 74–75.
  2. ↑ Holmes 2015, s. 65.
  3. ↑ Holmes 2015, s. 67–70.
  4. ↑ Holmes 2015, s. 70–72.
  5. ↑ a b Holmes 2015, s. 74–75.
  6. ↑ a b Dodds, Georges T.: Elak of Atlantis. SF Site, 2008. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  7. ↑ a b The Pulp Swordsmen: Prince Raynor. Castalia House, 29.4.2018. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e Holmes 2015, s. 75.
  9. ↑ a b Haining 1992, s. 15.
  10. ↑ Sadelehto 1991, s. 9.
  11. ↑ a b Price 1985, 43–44.
  12. ↑ Kuttner 2007.
  13. ↑ Publication: Elak, King of Atlantis. ISDFB. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  14. ↑ Kuttner 2007, s. 17–77.
  15. ↑ Kuttner 2007, s. 79–97.
  16. ↑ a b Price 1995, s. 65.
  17. ↑ Kuttner 2007, s. 99–121.
  18. ↑ Kuttner 2007, s. 123–163.
  19. ↑ Henry Kuttner’s Elak of Atlantis. Skulls in the Stars, 3.11.2008. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  20. ↑ a b Hinkkanen, Juhani: Pimeyden linnake Aikakone. 4/1991. Viitattu 1.9.2021.
  21. ↑ Lansdale 2007, s. 12.
  22. ↑ ”Most Popular Story”. Weird Tales (July 1938), s. 128.
  23. ↑ Siringer, Norman W.: ”About Reprints”. Weird Tales (July 1938), s. 126–127.
  24. ↑ Weird Tales (August 1938), s. 251, 256.
  25. ↑ Weird Tales (September 1938), s. 378, 380.
  26. ↑ Ferber, Caroline: ”Just Too Too Too”. Weird Tales (September 1938), s. 378.
  27. ↑ Frederick, R.: ”Mongol Hordes”. Weird Tales (September 1938), s. 382.
  28. ↑ Weird Tales (December 1938), s. 760, 766.
  29. ↑ Haining 1992, s. 15.
  30. ↑ Weird Tales (March 1941), s. 121–127; Weird Tales (May 1941), s. 120–128.
  31. ↑ a b c Sadelehto 1993, s. 9.
  32. ↑ Lansdale 2007, s. 12–13.
  33. ↑ Holmes 2015, s. 75–76.
  34. ↑ Ferber, Sandy: Elak of Atlantis: Shows Kuttner in his formative writing years. Fantasy Literature, 9.5.2013. Viitattu 1.9.2021. (englanniksi)
  35. ↑ Sadelehto 1990, s. 7.
  36. ↑ Lehtinen, Vesa: Mustan jumalan suudelma Aikakone. Viitattu 2.4.2017.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elak&oldid=21507202”