Eestinajokoira
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Eestinajokoira (vir. eesti hagijas) on virolainen koirarotu, jonka pääasiallisimmat levinneisyysalueet ovat Viro, Suomi ja Venäjä[3]. Suomessa rotua rekisteröidään joka vuosi noin 50. Vuoden 2019 syyskuussa FCI päätti hyväksyä eestinajokoiran viralliseksi roduksi[4], ja täten siitä tuli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa virolainen FCI-rotu.
| Eestinajokoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Viro |
| Määrä | Suomessa rekisteröity 962 (2021)[1] |
| Rodun syntyaika |
1930-luku (alun perin) 1954 (virallisena rotuna) |
| Alkuperäinen käyttö | jäniksen, ketun ja ilveksen ajometsästys[2] |
| Nykyinen käyttö | ajometsästys |
| Muita nimityksiä | eesti hagijas, Estonian Hound, chien courant d'Estonie, Estnische Bracke, sabueso de Estonia |
| FCI-luokitus |
ryhmä 6 Ajavat ja jäljestävät koirat alaryhmä 1.2 Keskikokoiset ajavat koirat #366 |
| Ulkonäkö | |
| Säkäkorkeus |
uros 45–52 cm narttu 42–49 cm |
| Väritys | tricolor tai valko-keltainen/valko-punainen[2] |
Ulkonäkö muokkaa
Eestinajokoira on keskikokoa pienempi, voimakasrakenteinen ja lihaksikas metsästyskoira. Sen luusto on vahva ja lihakset hyvin kehittyneet. Kuono on suora ja pitkä, otsapenger loiva ja kohtuullinen ja purenta leikkaava. Kirsu saa olla musta tai ruskea, riippuen koiran väristä. Silmät ovat hieman vinot ja väriltään tummanruskeat. Korvat ovat ohuet, riippuvat ja pyöreäkärkiset, kuten useimmilla ajokoirilla. Selkä on leveä, lihaksikas ja tasainen, lanne leveä, lyhyt, lihaksikas ja kaartuva, lantio keskipitkä, leveä, lihaksikas ja viisto. Raajat ovat vahvaluiset, lihaksikkaat ja suorat. Häntä on muodoltaan sapelimainen ja ohenee hännänkärkeä kohti. Urosten säkäkorkeus on 45-52 cm ja narttujen 42-49 cm.[2]
Karvapeite on lyhyt, kova, tasainen ja kiiltävä.[2] Väritys on joko kaksi- tai kolmivärinen:[2]
- kaksivärinen: valkoinen keltaisin tai punaruskein laikuin (voi olla myös punainen satula)
- kolmivärinen (tricolor): valkoinen mustin laikuin ja punaruskein merkein (voi olla myös musta satula)
-
Kolmivärinen -
Kaksivärinen
Luonne ja käyttäytyminen muokkaa
Eestinajokoira on rauhallinen ja lempeä koira, mutta sen riistavietti on erittäin voimakas. Luonteeltaan koirat ovat jopa herkkiä loukkaantumaan, eikä niitä usein tarvitse kahta kertaa käskeä. Se tulee hyvin toimeen muiden koirien kanssa ja rakastaa huomiota. Ruualle persoina ne ovat helposti motivoitavissa moneen eri lajiin kaiken ikäisille harrastajille aina agilitysta tokoon. Rotu tarvitsee paljon monipuolista liikuntaa pysyäkseen kestävänä käyttökoirana, mutta tasaisena ja hyvähermoisena koirana se on helposti hallittavissa.
Eestinajokoira sopii niin jäniksen kuin ketun ja ilveksenkin metsästykseen. Kotona rauhallinen ja jopa mukavuudenhaluinen koira syttyy metsässä periksiantamattomaksi jäljittäjäksi, jolla on kantava, selkeästi muista ajavista koirista eroava haukku. Eestinajokoirat ovat usein sorkkavapaita ja syttyvät riistalle jo hyvin nuorena, mutta tekemisestä nauttiva koira on helppo vetää myös yli liian aktiivisella käytöllä. Ajokokeissa eestinajokoirat ovat menestyneet kohtalaisen hyvin, mutta toistaiseksi ajokokeissa käyminen ei ole vielä sen kummemmassa suosiossa. Metsästyksessä eestinajokoiraa käytetään kuitenkin lähes aina.
Sosiaalisena, ystävällisenä koko perheen koirana eestinajokoiran tapaa usein isäntäperheen kanssa samassa talossa. Sinänsä eestinajokoira soveltuu myös ulkokoiraksi, mutta tarvitsee suojakseen heikon aluskarvan vuoksi ehdottomasti hyvin eristetyn ja lämmitetyn kopin. Toisaalta seurallisena rotuna eestinajokoira pärjää todennäköisesti kokonaisvaltaisesti paremmin sisätiloissa perheen parissa kuin yksin tarhakoirana.
Alkuperä muokkaa
Vuoteen 1914 asti käytettiin Virossa metsästykseen niin kutsuttua venäläis-puolalaista ajokoiraa sekä englanninkettukoiraa. Näiden risteytyksinä saatiin ajokoiria, joita värityksen mukaan alettiin kutsua joko venäläis-puolalaisiksi tai englantilais-venäläisiksi ajokoiriksi. 1920-luvulla tuotiin Viroon suomenajokoiria, jotta ajokoirien ulkomuotoa saataisiin parannettua.
Risteytystyölle tuli vaikea este, kun Viron metsästyslaki kielsi yli 45 cm:n korkuisten koirien käytön ajometsästyksessä. Kookkaita ajokoiria alettiin astuttaa mäyräkoirilla ja pienikokoisilla risteytyskoirilla. Ajokoirarotu sekoittui niin pahasti, että jalostuskelpoisen materiaalin määrä supistui vähiin. 1930-luvulla tuotettiin Länsi-Euroopasta beaglejä, sveitsinajokoiria, luzerninajokoiria ja berninajokoiria. Niitäkin alettiin risteyttää paikallisiin pieniin ajokoiriin. Erään teorian mukaan nykyinen eestinajokoira olisi syntynyt pääasiassa beaglen, pienisveitsinajokoiran, englanninkettukoiran ja paikallisten nykyistä kookkaampien virolaisten ajokoirien vaikutuksesta.[5]
Toinen maailmansota keskeytti järjestelmällisen jalostustyön pitkäksi aikaa. Osa koirista kuitenkin säilyi, ja jalostustyötä jatkettiin sodan päätyttyä. Uuden ajokoirarodun vaatimuksia vastasivat parhaiten beagle- ja sveitsinajokoiraristeytykset. Jalostusmateriaaliksi arveltiin riittävän 800–900 koiraa. Syksyllä 1954 kutsuttiin koolle toimikunta, joka tarkasti 648 koiraa ja vahvisti rotumääritelmän, jossa otettiin huomioon ulkomuoto ja metsästysominaisuudet. Saman vuoden joulukuussa eestinajokoira hyväksyttiin Venäjällä virallisesti.
Terveys muokkaa
Suomalaisen eestinajokoiran terveyttä on vaikea arvioida rodun vähäisen kannan vuoksi, mutta perinnöllisten vikojen ja sairauksien kannalta eestinajokoira lienee perusterve rotu. Harrastajien ja kasvattajien keskuudessa rodun terveydentilan kokonaisvaltainen tutkiminen sekä mielenkiinto tutkimuksia kohtaan ovat selkeästi lisääntyneet viime vuosina.
Rodulla todetut sairaudet Suomessa muokkaa
Lonkkaniveldysplasian periytymiseen vaikuttavat sekä geenit että ympäristö. Kyseessä on perinnöllinen häiriö, joka aiheuttaa nivelrikkoa. Nivelrikko aiheuttaa koiralle kroonista kipua, joka yleensä ilmenee selvimmin levon jälkeisenä jäykkyytenä tai haluttomuutena hypätä. Raskaassa metsästys- ja työkäytössä nivelrikkoista koiraa ei tulisi käyttää kuin harkiten, vaikka toisaalta hyvä fyysinen kunto ylläpitää nivelten liikkuvuutta ja vähentää oireilua.
Virallisia terveystuloksia Suomessa muokkaa
Vuoden 1990 jälkeen syntyneistä suomalaisista eestinajokoirista 2%:lla koirista oli tutkittu lonkkanivelet. Näistä 40%:lla koirista oli A-lonkat ja 35%:lla koirista B-lonkat. Kyynärniveleiden osalta kaikki 11 tutkittua koiraa olivat saaneet tulokseksi 0. Muita terveystutkimuksia ei ole juurikaan yksittäistapauksia lukuun ottamatta vielä tehty. [6]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Ulla Kokko: Koirien pikkujättiläinen. WS Bookwell Oy 2006.
- Rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto, pdf)
- Tapio Eerola: Onnea suomalaisten koiraharrastajien rakkaimmalle naapurimaalle (Koiramme), viitattu 31.3.2019
- Suomen Eestinajokoirayhdistys Ry (Eestinajokoiran jalostuksen tavoiteohjelma 2007-2016) viitattu 31.3.2019 (Arkistoitu – Internet Archive)
Viitteet muokkaa
- ↑ KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Suomen Kennelliitto. Viitattu 31.3.2019)
- ↑ a b c d e Eestinajokoira. Suomen Kennelliitto, 14.10.2015. Viitattu 14.1.2021.
- ↑ Vello web.archive.org. 17.4.2008. Arkistoitu 17.4.2008. Viitattu 12.3.2024.
- ↑ Eesti Hagijas. Federation Cynologique Internationale, 4.9.2019. Haettu 22.9.2019.
- ↑ Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds, s. 106. Trafalgar Square, 2008: North Pomfret, Vermont.
- ↑ KoiraNet-jalostustietojärjestelmä jalostus.kennelliitto.fi. Viitattu 25.10.2019.