Eero A. Wuori

suomalainen toimittaja ja poliitikko

Eero Aarne Wuori (vuoteen 1942 Vuori; 11. elokuuta 1900 Helsinki12. syyskuuta 1966 Helsinki) oli suomalainen toimittaja, ammattiyhdistysjohtaja, diplomaatti ja Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta (SDP) edustanut poliitikko.[1] Wuori toimi Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton (SAK) puheenjohtajana vuosina 1938–1945, ministerinä kolmessa eri hallituksessa vuosina 1944–1945 sekä Suomen diplomaattisena edustajana Lontoossa vuosina 1945–1952, Moskovassa vuosina 1955–1963 ja Tukholmassa vuosina 1964–1965.

Eero A. Wuori
Kerttu ja Eero A. Wuori 1950-luvulla.
Kerttu ja Eero A. Wuori 1950-luvulla.
Henkilötiedot
Syntynyt11. elokuuta 1900
Helsinki
Kuollut12. syyskuuta 1966 (66 vuotta)
Helsinki
Poliitikko
Puolue Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Elämä ja ura

muokkaa

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Wuoren vanhemmat olivat puuseppä Oskar Wuori ja Josefiina Kuntonen. Hänen puolisonsa vuodesta 1929 oli Kerttu Juliana o.s. And (1903–1987), ja heillä oli yksi tytär. Eero Wuori ehti käydä Helsingin normaalilyseota seitsemän luokkaa, kunnes joutui vuonna 1918 keskeyttämään koulunkäyntinsä.[2] Hän oli ”Norssin” oppilaiden toverikunnan varapuheenjohtaja.[1]

Toiminta kommunistina

muokkaa

Wuori osallistui koulupoikana Suomen sisällissotaan punaisten puolella huoltotehtävissä ja pakeni sen jälkeen Pietariin, jossa hän oli perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta (SKP). Punaupseerikurssin suoritettuaan Wuori toimi salaisissa puoluetehtävissä Suomessa ja Ruotsissa. Hän jäi kiinni komennuksellaan Suomessa 1. marraskuuta 1919,[3] ja sai sisällissodan aikaisista sekä SKP-toimistaan yhteensä kymmenen vuoden kuritushuonerangaistuksen, jota hän suoritti Tammisaaren ja Turun vankiloissa. Hänet tuomittiin myös menettämään kansalaisluottamuksensa kahdeksaksi vuodeksi rangaistusajan yli. Hänet armahdettiin vuonna 1925, jolloin hän oli jo etääntynyt kommunisteista.[4][5]

Wuoren kanssa läheisessä yhteistyössä 1950- ja 1960-luvuilla olleen Max Jakobsonin mukaan nuoruuden katkerat kokemukset heijastuivat Wuoren koko loppuelämään kausittaisena masennuksena ja alkoholismina. Vajavaiseksi jääneestä koulutaustastaan huolimatta Wuorella oli Jakobsonin mukaan laajat ja syvälliset tiedot historiasta ja politiikasta, minkä lisäksi hän puhui sujuvasti ruotsia, englantia ja venäjää.[6] Toimiessaan suurlähettiläänä Lontoossa Wuori saattoi sanoa sikäläisille poliitikoille opiskelleensa kuusi vuotta ”Kakolan yliopistossa”.[6]

Luottamustehtävissä Suomessa

muokkaa

Vankeudesta vapauduttuaan Wuori työskenteli Viipurissa ilmestyneen sosiaalidemokraattisen Kansan Työ -lehden toimittajana vuosina 1926–1930 ja päätoimittajana vuosina 1930–1933 ja 1935–1938.[1][7] Hän oli myös Suomen Sosialidemokraatin toimitussihteerinä vuonna 1934. Hän oli aluksi lähempänä SDP:n vasenta siipeä, mutta läheni 1930-luvun alussa mielipiteissään oikeistososiaalidemokraattien johtajaa Väinö Tanneria ja alkoi muun muassa kannattaa puolustusmäärärahojen kasvattamista.[1]

Wuoren kansalaisluottamus palautettiin 1. maaliskuuta 1937. SAK:n valtuusto valitsi hänet yksimielisesti järjestön puheenjohtajaksi 19. joulukuuta 1937, ja hän toimi tehtävässä vuoteen 1945.[8][5] Wuori asettui vuonna 1939 vastustamaan Crichton-Vulcanin telakan pitkää lakkoa, ja vetosi toisen maailmansodan puhjettua lakon lopettamisen puolesta, jotta telakka voisi toimittaa tarvikkeita puolustusvoimille.[1] SAK:n puheenjohtajana Wuori vaikutti keskeisesti talvisodan aikana solmittuun niin sanottuun tammikuun kihlaukseen, jolla Suomen Työnantajain Keskusliitto tunnusti SAK:n ja ammattiliitot neuvotteluosapuoliksi.[1][9] Välirauhan aikana hän arvosteli Rytin hallituksen talouspolitiikkaa, mutta tuki sitä poliittisissa kysymyksissä. Hän toimi myös mielialojen tarkkailuun ja muokkaamiseen perustetussa Suomen Aseveljien Työjärjestössä.[1] SAK:n vuoden 1943 liittokokouksessa hän esitti ohjelmajulistuksen Mitä SAK tahtoo, jossa esitettiin ajatus yritysdemokratiasta.[9]

Kun Saksan johtaja Adolf Hitler vieraili marsalkka Gustaf Mannerheimin luona tämän 75-vuotispäivänä kesäkuussa 1942, Wuori oli kutsuvieraiden joukossa.[6] Wuorta pidettiin merkittävänä Suomen sotapolitiikkaa tukevana sosiaalidemokraattina, ja vielä vuonna 1944 hänet mainittiin yhdysvaltalaisessa tiedusteluraportissa yhtenä Väinö Tannerin lähipiirin henkilöistä, joiden tulisi sodan jälkeen väistyä syrjään.[10] Jatkosodan pitkittyessä Wuori kuitenkin liittyi rauhanoppositioon ja solmi läheiset suhteet J. K. Paasikiveen.[6] Elokuussa 1943 Wuori yritti Linkomiehen hallituksen toimeksiannosta tunnustella rauhanmahdollisuuksia brittiläisen ammattiyhdistysjohtajan Arthur Deakinin kanssa Tukholmassa, joskin ilman tulosta.[1] Wuori ajoi jatkosodan loppuvaiheessa ammattiyhdistysliikettä erillisrauhan kannalle. SAK:n valtuuston kokouksessa toukokuussa 1944 hän vaati ay-liikkeelle oikeutta osallistua rauhankeskusteluun tekemällä aloitteita hallitukselle.[1] Neuvostoliiton aloitettua kesäkuussa 1944 suurhyökkäyksen Kannaksella SAK halusi uuden hallituksen, joka voisi neuvotella rauhasta.[11]

Vuonna 2009 julkaistun professori Osmo Apusen ja tutkija Corinna Wolffin kirjan Pettureita ja patriootteja mukaan Wuori toimi jatkosodan ratkaisevissa vaiheissa helmi–lokakuussa 1944 Neuvostoliiton ”poliittisena vaikuttaja-asiamiehenä”. Hän antoi sisäpiirin tietoja hallituksen, eduskunnan ja päämajan keskusteluista Neuvostoliiton tiedustelupalvelulle NKGB:lle.[12] Wuoren on arveltu olleen neuvostotiedustelun asiakirjoissa koodinimellä ”Silinteri” kutsuttu tietolähde.[10]

Wuori tuli toiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen 21. syyskuuta 1944 nimitettyyn Urho Castrénin hallitukseen.[13] Kun hallituksen kokoonpano ei vaikuttanut tyydyttävän Neuvostoliittoa, Wuori ja toinen sosiaalidemokraattinen ministeri K.-A. Fagerholm kaatoivat sen sisältäpäin jättämällä eronpyyntönsä jo kolmen viikon kuluttua.[1][10] Wuori myötävaikutti siihen, että seuraavaksi pääministeriksi tuli J. K. Paasikivi.[1] Paasikiven II ja III hallituksessa Wuori oli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä, helmikuusta 1945 alkaen samalla myös toisena sosiaaliministerinä ja toisena kansanhuoltoministerinä sekä elokuusta 1945 alkaen lisäksi ministerinä valtioneuvoston kansliassa, minkä jälkeen hänellä oli yhtä aikaa neljä ministerinsalkkua.[13][1] Wuori oli Paasikiven henkilökohtainen luottoministeri.[1] Hän jätti hallituksen 29. syyskuuta 1945,[13] sillä hänet oli kuukautta aiemmin nimitetty Suomen edustajaksi Lontooseen.[1]

Wuori oli SDP:ssä Tannerin ja tannerilaisuuden merkittävimpiä kriitikkoja vuosina 1944–1945.[14] Wuorta pidettiin nyt mielipiteissään enemmän Neuvostoliiton suuntaan kallistuvana kuin SDP:n silloisia johtajia, minkä vuoksi Neuvostoliitto ja suomalaiset kommunistit pitivät häntä sopivana henkilönä hallituksen johtoon, mutta hänellä ei ollut oman puolueensa kannatusta.[10] SKDL kannatti Wuorta pääministeriksi Paasikiven noustua presidentiksi keväällä 1946, mutta sosialidemokraattien eduskuntaryhmän enemmistö vastusti ajatusta.[15] Wuoren johdolla SAK aloitti sodan jälkeen yhteistyön Neuvostoliiton ay-liikkeen ja Maailman ammattiyhdistysten liiton kanssa.[1]

Ura diplomaattina

muokkaa

Wuori toimi Suomen edustajana Lontoossa vuoteen 1952, vuodesta 1947 lähettilään arvolla.[16] Hän oli myös Suomen valtuuskunnan neuvonantajana Pariisin rauhankonferenssissa.[1] Lontoosta palattuaan hän oli sosiaaliministeriön yleisen osaston päällikkönä vuosina 1952–1953.[1]

Presidentti Paasikivi nimitti Wuoren vuosikausien ajan täyttämättä olleeseen Suomen ulkoministeriön korkeimpaan virkaan eli poliittisen osaston päälliköksi 1. toukokuuta 1953 alkaen. Nimitys liittyi tilanteeseen, jolloin Paasikiven pitkäaikainen ystävä ja luottamusmies Carl Enckell oli siirtynyt eläkkeelle, ulkoministerin salkku oli joutunut hallitusneuvotteluissa puolueiden väliseksi kiistakapulaksi eikä ulkoministeriksi tahtonut löytyä ulkopolitiikan asiantuntijaa. Max Jakobsonin mukaan nimenomaan Wuori nosti ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön tasavallan presidentin henkilökohtaiseksi luottamusmieheksi, johon presidentti piti yhteyttä ulkoministerin ohitse.[6] Vuonna 1953 laatimassaan muistiossa Wuori ehdotti, että Suomen tulisi lähentyä ulkopolitiikassaan varovaisesti länsivaltoja. Hän oli poliittisen osaston päällikkönä vuoteen 1955.[9][1]

Wuori oli Suomen suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1955–1963.[9][16] Hän oli samalla myös Suomen edustajana Bukarestissa, Sofiassa ja vuodesta 1956 Kabulissa.[1] Keväällä 1961 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) johto kiinnostui SKP:n johtajien ehdottamasta ajatuksesta, että Wuori pitäisi järjestää SDP:stä irtautuneen TPSL:n presidenttiehdokkaaksi vuoden 1962 vaaleihin. NKP kääntyi kuitenkin suunnitelmaa vastaan, koska se olisi voinut vaikeuttaa Urho Kekkosen uudelleenvalintaa, ja Wuori suostuteltiin luopumaan ehdokkaaksi pyrkimisestä.[10] Niin sanottu noottikriisi alkoi, kun Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko jätti 30. lokakuuta 1961 Moskovan-suurlähettiläänä toimineelle Wuorelle nootin, jossa esitettiin Suomelle YYA-sopimukseen perustuvia ”konsultaatioita”.[17]

Wuori kotiutui Moskovasta terveyssyistä vuonna 1963, mutta toimi vielä Suomen asianhoitajana Tukholmassa vuosina 1964–1965.[18][9] Vuonna 1966 hänet nimitettiin tasavallan presidentin kanslian päälliköksi.[18] Wuori liukastui 9. syyskuuta 1966 odottaessaan sateessa taksia Helsingin Mannerheimintiellä hotelli Marskin edessä ja löi päänsä katuun niin pahasti, että kuoli kolme päivää myöhemmin Punaisen Ristin sairaalassa.[10]

Julkaisuja

muokkaa
  • Korkokanta (1932)
  • Taistelu työpalkasta (1935)
  • Suomen työväenluokan tie (1940)
  • Mitä SAK tahtoo (1943)

Lähteet

muokkaa
  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Nevakivi, Jukka: Wuori, Eero Aarne (1900–1966). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1956, s. 107. Helsinki: Otava, 1955.
  3. Uutuuskirjan kova väite: Stalin ”pelasti” Suomen tapattamalla punaupseerit ennen talvisotaa – komean sotilasuran luonut Johannes kidutettiin kuoliaaksi Iltalehti. Viitattu 23.5.2018.
  4. Nevakivi, Jukka: Linnasta linnaan: Eero A. Wuoren (1900–1966) poliittinen elämäkerta. Otava, 1992.
  5. a b Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 284. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  6. a b c d e Jakobson, Max: Veteen piirretty viiva: havaintoja ja merkintöjä vuosilta 1953–1965, s. 19–22. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-06100-3.
  7. Mitä-Missä-Milloin 1956, s. 107.
  8. Eero A. Wuoren syntymästä 100 vuotta 14.8.2000. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK. Arkistoitu 8.4.2022. Viitattu 11.2.2007.
  9. a b c d e Wuori, Eero A hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  10. a b c d e f Mikko Majander: Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira: Historiaesseitä, s. 36–39, 43–46, 191. Siltala, Helsinki 2010.
  11. Paasikiven päiväkirjat 1944-56, osa 1, sivu 19, (1985), ISBN 951-0-13291-8
  12. Hämäläinen, Unto: Sota-ajan hallituksen sisäpiiriläinen vuoti tietoja Neuvostoliitolle (Vanhentunut linkki) Helsingin Sanomat. Arkistoitu . Viitattu 16.6.2009.. Arkistoitu 17.6.2009. Viitattu 16.6.2009.
  13. a b c Eero Wuori Suomen hallitukset ja ministerit, Valtioneuvosto. Viitattu 14.3.2024.
  14. Lipponen, Paavo: Väinö Tanner oli moderni talousmies (Paavo Lipponen Tanner-seminaarissa) 2001. Valtioneuvosto. Viitattu 16.6.2009. [vanhentunut linkki]
  15. Kalemaa, Kalevi: Sylvi-Kyllikki Kilpi – Sörnäisten tyttö, s. 233. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-17632-X.
  16. a b Kosonen, Eero: Eero A. Wuori – politiikan moniottelija Palkkatyöläinen. 5.9.2000. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 11.2.2007.
  17. Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 313. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  18. a b Jukka Nevakivi: WUORI, Eero A. (ruotsiksi) Biografiskt lexikon för Finland. Viitattu 14.3.2024.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Apunen, Osmo & Wolff, Corinna: Pettureita ja patriootteja: Taistelu Suomen ulko- ja puolustuspolitiikan suunnasta 1938–1948. Historiallisia tutkimuksia, 244. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISSN 0073-2559. ISBN 978-952-222-118-6.
  • Eero A. Wuori sopimusyhteiskunnan rakentajana ja kansallisena vaikuttajana. Helsinki: Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö, 2000. ISBN 951-714-201-3.

 

Edeltäjä:
Väinö Salovaara
Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
19441945
Seuraaja:
Onni Peltonen