Son House
Son House, oik. Edward James House Junior (21. maaliskuuta 1902 – 19. lokakuuta 1988) oli yhdysvaltalainen blues-laulaja ja -kitaristi. 1960-luvulta alkaen House on saanut ihailijoita myös valkoisten bluesin ystävien keskuudesta, ja hänet luetaan nykyään delta bluesin arvostetuimpiin hahmoihin.
| Son House | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Edward James House Jr. |
| Syntynyt | 21. maaliskuuta 1902 |
| Kuollut | 19. lokakuuta 1988 (86 vuotta) |
| Ammatti | muusikko |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Son House |
| Aktiivisena | 1930–1943, 1964–1974 |
| Tyylilajit | Delta blues |
| Soittimet | kitara |
| Levy-yhtiöt | Columbia |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Elämä ja ura muokkaa
Son Housen syntymäajasta ei ole tarkkaa tietoa. Kaikki viralliset todistukset ilmoittavat syntymäajaksi vuoden 1902, mutta House itse antoi toisenlaista tietoa asiasta: hän sanoi olleensa keski-ikäinen ensimmäisen maailmansodan aikoihin, 79-vuotias vuonna 1965, ja syntyneensä vuonna 1886. House oli keskimmäinen kolmesta veljeksestä Mississippin Rivertonissa eläneessä perheessä. Housen vanhemmat erosivat ja seitsemän tai kahdeksan vanhana hän seurasi äitiään Louisianan Tallulahiin. House päätti jo nuorena tulla baptisti-kirkon saarnamieheksi aloittaen saarnaajan uransa vain 15 vuoden ikäisenä. House viehättyi blues-musiikista siitä huolimatta, että kirkko piti sitä syntinä. Niinpä hän alkoi opetella soittamaan kitaraa noin 25-vuotiaana Willie Wilson -nimisen muusikon inspiroimana.
House soitti monien aikansa muiden kuuluisien blues-muusikoiden kuten Charley Pattonin, Willie Brownin ja Robert Johnsonin kanssa. House joutui Parchman Farmiksi kutsuttuun vankilaan ammuttuaan miehen. House väitti tehneensä teon itsepuolustukseksi, ja pääsikin vanhempiensa vetoomuksesta vapaaksi jo kahden vuoden vankeuden jälkeen. House levytti Paramount Recordsille vuonna 1930 kolme kaksiosaista kappaletta ("My Black Mama", "Preachin' the Blues" ja "Dry Spell Blues"), jotka jaettiin kukin savikiekon kahdelle puolelle, sekä neljännen singlen "Clarksdale Moan" / "Mississippi Country Farm Blues" ja julkaisemattoman "Walking Bluesin". Seuraavan kerran hän nauhoitti vuosina 1940 ja 1941, tällä kertaa kongressin kirjastoon kulttuuriaarteita tallentaneelle tutkija Alan Lomaxille.
Son Housen vuoden 1930 levytysten alkuperäiset savikiekot ovat blueskeräilijöiden arvostetuimpia tavaroita ja vain kahdeksan levyn arvioidaan säilyneen[1]. "Clarksdale Moan" -single löydettiin uudestaan vasta vuonna 2005. 1930 vuoden nauhoitukset eivät ole ääneltään kovin hyvälaatuisia, mutta House esiintyy niissä hyvin antaumuksellisesti. Vuosien 1940 ja 1941 levytyksissä on mukana myös muita muusikoita. Nämä tutkija Lomaxin tekemät tallenteet, 19 laulua, ovat pituudeltaan muista tuon ajan kappaleista poiketen parhaimmillaan kuuden minuutin pituisia, koska niitä ei tallennettu savikiekkoja ajatellen. Housen 1960-lukua edeltävät nauhoitukset mahtuvat kokonaisuudessaan yhdelle CD-levylle.
1960-luvulla monet valkoiset kiinnostuivat bluesista, ja tunnetun Canned Heat -nimisen blues-rock-yhtyeen jäsenet "löysivät" Son Housen uudestaan. House oli ollut töissä New Yorkin rautateillä ja sanoi, ettei hän ollut koskenutkaan kitaraan vuosikausiin. Canned Heatin jäsenet, jotka olivat kuunnelleet hänen vanhoja levyjään, opettivat Houselle, miten hän itse oli soittanut aiemmin. Näin House alkoi taas soittaa ja laulaa bluesia. Hän levytti CBS -yhtiölle ja esiintyi erilaisilla festivaaleilla. Vuosina 1967 ja 1970 House teki Euroopan kiertueet, joiden yhteydessä hän esiintyi myös Suomessa.
House lopetti esiintymiset vuonna 1974 terveytensä heikkenemisen takia, ja muutti Michiganin Detroitiin, jossa hän eli kunnes kuoli kurkunpään syöpään vuonna 1988. House haudattiin Mt. Hazelin hautausmaalle, jonne Detroitin blues-musiikin kuuntelijat myös pystyttivät monumentin. House ehti olla pitkän elämänsä aikana naimisissa viidesti.
Son House muusikkona muokkaa
Son Housen vahvoihin rytmeihin perustuvaa soittotyyliä on pidetty varsin innovatiivisena. House käytti usein slide-putkea soittaessaan ja hänen laulutyylinsä väitetään saaneen vaikutteita tavasta, jolla vangit lauloivat aikansa kuluiksi vankiloissa. Verrattuna muiden delta blues -artistien musiikkiin Son Housen musiikki sopii tyyliltään varsin hyvin tanssin säestykseksi meluisaan kapakkaympäristöön.
House oli itse tärkeä vaikutteiden lähde monille myöhemmille blues-muusikoille, kuten Robert Johnsonille ja Muddy Watersille. House oli aikoinaan itse naureskellut nuorelle Johnsonille tämän vasta opetellessa soittamaan kitaraa, mutta myöhemmin hän ei voinut kuin hämmästellä Johnsonin taidokasta soittoa. House oli myöhemmin tarinoillaan luomassa myyttistä kuvaa Robert Johnsonista. Kaveruudesta huolimatta delta blues -muusikoiden keskuudessa käytiin myös kovaa kilpailua, ja kun House 1960-luvulla solmi levytyssopimuksen ja hänelle ehdotettiin maljan juomista tuon sopimuksen kunniaksi, hän halusi juoda Robert Johnsonille siitä hyvästä, että tämä oli kuollut.lähde?
Lähteet muokkaa
- ↑ New York Times, "They’ve Got Those Old, Hard-to-Find Blues", 8. heinäkuuta, 2009