Distributiivinen oikeudenmukaisuus

Distributiivinen eli sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai jako-oikeudenmukaisuus tarkoittaa sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi ymmärrettyä tapaa jakaa käytössä olevia voimavaroja. Kun oikeudenmukaisuus juridisena käsitteenä liittyy lainkäyttöön, sosiaalinen oikeudenmukaisuus painottuu usein lopputuloksiin.

Tavallisesti periaate on liitetty tulojen ja varallisuuden jakamiseen yksilöiden, ryhmien tai valtioiden välillä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välineiksi on usein nähty tulojen uudelleenjakaminen eli tulonsiirrot. Esimerkiksi hyvinvointivaltio jakaa verotuksen avulla koottuja resursseja uudelleen. Verotuotoilla maksetaan koulutuksen, terveydenhuollon, energia- ja liikenneverkkojen, poliisi- ja oikeuslaitoksen, armeijan ja sosiaaliturvan kuluja.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sisällöstä on erilaisia filosofisia teorioita ja näkemyksiä.

Kolme kysymystä

Filosofi Arto Laitisen mukaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriat vastaavat kolmeen kysymykseen: 1) millaisia asioita uudelleenjaon tulisi koskea, 2) miten uudelleenjaon tulisi tapahtua? ja 3) keiden kesken jaon tulisi tapahtua?

Mitä uudelleenjaon tulisi koskea

Jaon kohteita voivat olla 1) status ja oikeudet eli samanlaiset lähtöasetelmat, 2) resurssit ja hyödykkeet tai 3) toteutunut onnellisuus ja hyvinvointi eli lopputulokset. Jos sosiaalinen oikeudenmukaisuus määritellään lopputulosten avulla, oikeuksien tai resurssien tasajako eivät saa sitä aikaan. Lopputuloksiin vaikuttavat myös ihmisten omat valinnat, joten jos ihmisten itsemääräämisoikeus hyväksytään, hyvinvointi jakautuu lopulta epätasaisesti. Laitisen mukaan olisi sen takia tyydyttävä edellytysten yhtäläistämiseen. Tällöin joudutaan kysymään, mihin edellytyksiin pitäisi puuttua: riittävätkö pelkät perusoikeudet kaikille, vai pitäisikö myös aineelliset voimavarat jakaa tasan? On kuitenkin niin, että oikeuksilla ilman resursseja ei aina tee mitään. Esimerkiksi perustuslaki turvaa sananvapauden, mutta sanomalehden julkaiseminen vaatii myös rahaa. Sen takia yleensä katsotaan, että oikeuksien ohella ainakin välttämättömiksi katsottuja voimavaroja on myös saatava jakoon. Sen sijaan sellaiset lopputulokset kuin onnellisuus tai hyvä elämä olisivat ihmisen oma asia.

Miten jaon tulisi tapahtua

Jakamisen kohteiden jälkeen nousee esille kysymys, miten jako tulisi toteuttaa. Utilitaristisen filosofian mukaan tulisi taata mahdollisimman suuri hyvinvointi, mikä voi tarkoittaa myös jotain muuta kuin tasajakoa. Joidenkin mukaan mikä tahansa jako on oikeudenmukainen, kunhan se perustuu muodollisten perusoikeuksien kunnioitukseen. Keskeisiä ehdokkaita jaon tekemiseen ovat seuraavat:

1. Tasajako. Oikeuksien tasajako on yleisesti hyväksyttyä, mutta muiden resurssien kohdalla mielipiteet jakautuvat. Joskus tasajako on myös mahdotonta, sillä esimerkiksi suosituimpia työtehtäviä ei riitä kaikille ja urheilukilpailussa vain yksi voittaa.
2. Ansioperustainen jako. Sen mukaan resurssit tulee jakaa henkilön suoritusten ja ansioiden mukaan.
3. Tarveperustainen jako. Tätä pidetään normaalisti hyväksyttävänä yksinkertaisten perustarpeiden osalta, mutta mielipiteet jakautuvat sen jälkeen.
4. Positiivinen erityiskohtelu. Tässä kiistellyssä ratkaisussa suhteellinen huono-osaisuus oikeuttaa suosintaan. Esimerkkinä sukupuolikiintiö oppilaitokseen, jossa toista sukupuolta on selvästi toista vähemmän.

Periaatteita voi myös yhdistellä esimerkiksi siten, että oikeudet tulee jakaa tasan, mutta muissa resursseissa painotetaan muita jakotekijöitä.

Kenelle jaetaan

Tavallisesti on katsottu, että resurssien jakaminen tapahtuu yksilöiden välillä, mutta "positiivisen erityiskohtelun" käsitteen pohjalta ovat nousseet vaihtoehdoksi myös ryhmät jakoperusteena. Tällöin pääasiassa ei ole yksilön tarve, vaan sen ryhmän aseman parantaminen, johon yksilö kuuluu.

Yksilöpohjaisessa ajattelussa esille nousee saajajoukon rajaamisen ongelma. Perinteinen ajattelu on rajannut mielisairaat ja älyllisesti vammaiset esimerkiksi laitoshoitoon ja monien resurssien ulkopuolelle. Toinen rajanveto on koskenut etujen rajaamista vain oman kunnan asukkaisiin tai oman maan kansalaisiin. Monien mielestä se ei kuitenkaan vastaisi globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Kolmanneksi ovat nousseet esille eläinten oikeudet.

Erilaisia ratkaisuja

Karl Marx kuvasi sosialistisen yhteiskunnan jakoperiaatteeksi meritokraattista periaatetta "kullekin ansionsa mukaan" ja kommunistisen yhteiskunnan jakoperiaatteeksi jakoa "tarpeiden" mukaan.

Uusliberalistinen filosofia, jonka tunnetuimmat edustajat ovat Friedrich von Hayek, Robert Nozick ja Milton Friedman ei hyväksy progressiivista verotusta eikä julkisesti rahoitettua hyvinvointivaltiota. Uusliberalismi kannattaa yövartijavaltiota eli minimivaltiota, jonka ainoaksi tehtäväksi jää rahalaitos, armeija, poliisi ja oikeuslaitos. Ihmisen omalle vastuulle jäisi maksaa terveydenhuollosta aiheutuvat kustannukset sekä koulutus.^lähde?

Katso myös

• Taloudellinen epätasa-arvo
• Tasa-arvo
• Yhdenvertaisuus
• Sosiaaliturva

Lähteet

• Laitinen, Arto: ”Mihin kysymyksiin oikeudenmukaisuusteoriat vastaavat?”, Talentia-lehti. Tutkimusliite, s. 5-11. Sosiaalityön Tutkimuksen Seura, 2013. Teoksen verkkoversio.
• Marx, Karl: Gothan ohjelman arvostelua. Teoksessa: Marx Engels Lenin. Historiallisesta materialismista. Kokoelma, s. 162–176. Moskova: Kustannusliike Edistys, ei vl. (alkuteos 1875).

Aiheesta muualla

• Blake, Michael & Smith, Patrick Taylor: International Distributive Justice The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Kangasniemi, Mari: Monoliittisesta trilogiseen tasa-arvoon. Tasa-arvo hoitotyön etiikan tutkimuksessa. Oulun yliopisto.