Commedia dell’arte

improvisaatioteatterin muoto

Commedia dell’arte (vapaasti suom. ammattilaisten esittämä näytelmä[1]) on 1500-luvulla Italiassa syntynyt improvisaatioteatterin muoto. Se levisi vähitellen Keski-Eurooppaan kiertelevien teatteriseurueiden mukana. Commedia dell’artea esitettiin 1700-luvulle saakka, minkä jälkeen se katosi tai yhdistyi muihin teatterin muotoihin.

Karel Dujardinsin yksityiskohdiltaan tarkka maalaus teatteriseurueesta väliaikaisine lavoineen, vuosi 1657 (Louvre)

Commedia dell’artea esitettiin pienillä lavoilla (canvaccio), toreilla ja karnevaaleissa. Esitykset perustuivat tyyppihahmoihin, joilla oli tarkat ennaltamäärätyt suhteet toisiinsa. Tyypillisesti näyttelijät käyttivät puolimaskia, ja esiintyminen oli hyvin kehollista. Juonikuvio oli sovittu, mutta repliikit olivat improvisaatiota.

Jokaisessa commedia dell’arte -ryhmässä oli tusinan verran näyttelijöitä ja kokoelma erilaisia kohtauksia. Naamiot olivat roolihahmojen kannalta tärkeämpiä kuin näyttelijät. Useimmat näyttelijät tekivät itse omat naamionsa tai parantelivat vanhoja malleja.[2]

HistoriaMuokkaa

Commedia dell’arte syntyi Italiassa 1500-luvulla. Maan eri alueilla esitettiin keskiajalla farsseja paikallisilla italian kielen murteilla. Näistä esityksistä kehittyi ammattimaisia teatteriryhmiä, joihin otettiin kulkusoittajia, akrobaatteja, katuesiintyjiä ja seikkailijoita. Ryhmät alkoivat esittää kansankielisiä ja kansaan meneviä näytelmiä, joissa oli komiikkaa sekä tunnistettavia mutta liioiteltuja tai parodisia hahmoja. Näyttelijät luottivat omaan älyynsä ja kykyynsä luoda tunnelmaa ja esittää hahmoja ilman kulisseja tai rooliasuja.[2]

 
Gelosi-ryhmä esiintymässä 1500-luvulla. Maalaus noin vuodelta 1580.

Varhaisin commedia dell’arte -seurueen esitys tunnetaan vuodelta 1545. Varhaisista ryhmistä tunnetuin oli Gelosi, jota johtivat vuosina 1568–1604 Francesco ja Isabella Andreini. Muita tunnettuja ryhmiä 1500-luvulla olivat esimerkiksi Desiosi, Comici Cofidènti ja Uniti. Seuraavalta vuosisadalta Italiasta tunnetaan esimerkiksi toinen Comici Confidènti -niminen ryhmä, sekä Accesi ja Fedeli.[2]

Ranskasta ensimmäinen maininta commedia dell’arte -ryhmästä on vuosilta 1570–1571. Italialainen teatteri oli Ranskassa suosittua vuoteen 1697 saakka, jolloin Ludvig XIV karkotti italialaiset seurueet maasta. Myös Englannissa, Espanjassa ja Baijerissa italialainen tyyli oli suosittua.[2]

Commedia dell’arte alkoi kadota 1700-luvulla. Tyyppihahmot olivat jo menettäneet elinvoimansa ja muuttuneet epärealistisiksi ja siten epähauskoiksi. Tyylin tilalle nousikin Italiassa realistisempi teatterin tyyli, joka syrjäytti suosiossa commedia dell’arten. Se jatkoi kuitenkin elämäänsä teatterin muissa muodoissa, kuten pantomiimissa, englantilaisessa Punch and Judy -nukketeatterissa sekä myöhemmin mykkäelokuvien slapstickissä. Myös Molière, Shakespeare ja Ben Jonson ottivat siitä vaikutteita omiin näytelmiinsä.[2]

Italiassa ei 2000-luvulla ole enää yhtään erityistä commedia dell’arte -teatteria tai -esityskautta, eikä tyylilajilla ole entisten vuosisatojen elinvoimaa ja pysyvyyttä. Tyylilajia on nykyaikana kuitenkin hyödyntänyt ja myös uudistanut moni näytelmäkirjailija, kuten Dario Fo. Italiassa toimii nykyisinkin joitain commedia dell’arteen keskittyviä teatteriryhmiä. Myös suuret italialaiset teatteriopistot ja teatterikoulut ovat 1990-luvulta lähtien ryhtyneet antamaan commedia dell’arte -kursseja. Tyylilajin nykyaikaisessa käsittelyssä ei enää tukeuduta yhtä vahvasti vanhaan traditioon kuin aiemmin. [3]

TyyppihahmotMuokkaa

Commedia dell’arten hahmot olivat tyyppihahmoja, karaktereja. Hahmot esiintyivät kaksittain, ja yhdessä näytelmässä oli yleensä kolme tai neljä paria. Tavallisesti tarvittiin ainakin kaksi vanhempaa miestä (Pantalone ja Il Dottore), kaksi miespalvelijaa (kuten Harlekiini), sekä rakastavaiset (Innamorati). Lisähahmoja olivat muun muassa Il Capitano sekä palvelustyttö Colombina.[1]

HahmogalleriaMuokkaa

Harlekiini on sukkela ja kekseliäs keppostelija sekä akrobaatti. Hän pukeutuu moniväriseen tilkkuasuun, jollainen on köyhän miehen tunnusmerkki. Hän on aina nälkäinen, ja hän on ihastunut palvelijatar Colombinaan.[4]

Il Capitano on ammattisotilaan karikatyyri: röyhkeä ja rehentelevä mutta pelkurimainen ja vaaraton. Hän kantaa miekkaa mutta ei koskaan käytä sitä. Hän on ylpeä teräväpäisistä viiksistään.[4]

Pantalone on rikas venetsialainen kauppias. Hän on ahne mutta naivi, ja hän menettää kultansa toistuvasti itseään nokkelammille. Pantalone välittää muista ihmisistä, mutta nämä ovat vain kiinnostuneet hänen rahoistaan.[4]

Il Dottore on lihava, röyhkeä ja saita bolognalainen, joko asianajaja tai tohtori.[2] Hän puhuu lakkaamatta ja väittää tietävänsä kaiken, vaikka onkin tietämätön.[4]

Zannit ovat usein akrobaatteja tai taitovoimistelijoita. Heistä tunnetuimmat ovat Harlekiini ja Pulcinella. Muita ovat esimerkiksi Panzanino, Buratino, Pedrolino, Scapino, Fritellino, Trappolino ja Brighella.[2]

Brighella on Harlekiinin kaveri, pelkurimainen, väkivaltainen ja naisiin menevä roisto, joka tekee mitä vain rahasta.[4]

Isabella (Lucinda, Cornelia, Silvia, Rosaura) on Pantalonen tytär, ja yksi rakastavaisista, eli myös kaunis, sensuelli ja osaa laulaa sekä tanssia. Isä yrittää kontrolloida, mutta Isabella on päättäväinen (onhan melkein päättömästi rakastunut).

Innamorati (rakastavaiset, Innamorato ja Innamorata) ovat rakastuneet toisiinsa. Jokin tekee aina heidän aikeensa tyhjiksi, ja juoni seuraa usein sitä, kuinka he palaavat takaisin yhteen.[4]

Colombina on Innamoratan palvelijatar. Hän pitää vain silmät peittävää naamiota, ja hänen asunsa korostaa hänen rintavakoaan. Colombina on teräväpäinen ja kova juoruilemaan. Miehet juoksevat hänen perässään. Colombina rakastaa Harlekiinia mutta joskus torjuu hänet ja rankaisee häntä.[4]

Pagliaccio on klovni, nimeä käytetään edelleen esimerkiksi Italiassa yleisesti. Se on klovnin perustyyppi ja siitä on kehittynyt myös Pedrolino. Pagliaccio tarkoittaa puupinoa, jolla hän perheen arvottomimpana nukkuu . Kuitenkin hassuksikin joutuessaan hän pitää arvokkuutensa. Viehättävä, hieman tyhmä, tunteellinen.

Caratterista tarkoittaa yhtäkkiä näytelmään mukaan tulevia hahmoja, joilla ei ole osaa juonessa (eikä naamioita). He tulivat esimerkiksi temppuilemaan tai pilailemaan tapahtumien tai julkkisten kustannuksella.

RyhmätMuokkaa

Commedia dell’arte -seurueet olivat ammattimaisia ja maineikkaita.[5] Yhdessä seurueessa oli tyypillisesti kymmenestä kahteentoista jäsentä, miehiä ja naisia. Esiintyjät olivat usein melko nuoria, sillä yli 50-vuotiaalla näyttelijällä ei aina enää ollut yleisön odottamaa eloisuutta ja älyä. Vaihtuvuus oli melko suurta, sillä kaikki eivät halunneet elää kiertolaiselämää kovin pitkään, ja myös keskinäiset riidat verottivat jäseniä.[6]

Seurueen jäsenet tekivät sopimuksen, jossa he sitoutuivat kulkemaan ryhmän mukana tietyn ajan, aluksi usein yhden vuoden ajan, myöhemmin jopa viiden vuoden ajan. Näyttelijän täytyi tuoda mukaan oma hevonen liikkumista varten. Ryhmän manageri capo comico järjesti esiintymiset, määräsi rahankäytöstä, koulutti uudet tulokkaat, johti harjoituksia ja ratkaisi jäsenten väliset kiistat.[6]

Jäseniksi tuli monenlaisia taitureita, yleensä köyhien ja kouluttamattomien riveistä. Jotkut näyttelijät olivat kuitenkin hyvin koulutettuja, sillä näytelmät saattoivat käsitellä kirjallisuuden aiheita. Heillä saattoi myös olla yhteiskunnallista asemaa, etenkin sellaisissa seurueissa, jotka esiintyivät paljon eliitille.[6]

Seurue tarvitsi viranomaisten luvan päästäkseen esiintymään kaupungissa. Koska kiertolaisiin suhtauduttiin epäilevästi, ja koska commedia dell’arte perustui improvisointiin, viranomaiset valvoivat esitysten sisältöä, ja näytteljät itsekin varoivat ylittämästä hyväksytyn rajoja.[6]

Seurue esiintyi usein aukiolla eli piazzalla rakennusten ympäröimänä ja taustanaan maalattu kangas. 1600-luvulta alkaen näyttämöllä saattoi olla koneita ja muita tehosteita. Ajan myötä seurueet alkoivat esiintyä yhä enemmän myös katetuissa sisätiloissa, mikä mahdollisti esiintymisen säässä kuin säässä sekä pääsymaksun saamisen kaikilta katsojilta. Jotkin seurueet vuokrasivat esiintymistilat itselleen tietyksi ajaksi.[6]

Esitysten sisältöMuokkaa

Commedia dell’arte -näytelmiin kuului komedioita, tragikomedioita, pastoraaleja ja musikaaleja.[6] Esitykset perustuivat yleensä näyttelijöihin ja heidän koomiseen vuorovaikutukseensa – juonet eivät olleet erityisen hienostuneita, dialogia ei ollut paljon, eivätkä visuaaliset tehosteet olleet näyttäviä. Näyttelijät oli puettu katsojien tunnistamiksi hahmoiksi, ja heillä oli kasvoillaan naamiot. He eivät noudattaneet käsikirjoitusta vaan improvisoivat jutustelunsa ja temppunsa. Joskus he puhuivat suoraan yleisölle.[5]

Käsikirjoitukseen kuului kolme tasoa: juoni, joka yhdisti kaikki näyttelijät; rakenne, joka kertoi näyttelijöille mitkä kohtaukset, vuorovaikutustilanteet ja vuorosanat esitykseen kuuluivat; sekä kohtausten täyttäminen vuorosanoilla, eleillä ja liikkeillä.[7]

Yleisö odotti commedia dell’arte -esitysten olevan absurdeja ja järjenvastaisia. Esimerkiksi Harlekiini saattoi tekeytyä parsakaaliksi tai alkaa syödä itseään, tai hän saattoi kaatua puhalluksesta mutta olla reagoimatta päähän kohdistuneeseen iskuun. Slapstick ja koominen väkivalta olivat esityksen keskeisiä osia. Esiintyjät tekivät myös akrobaattisia temppuja ja elehtivät voimakkaasti.[8]

Esityksissä oli yhteiskunnallista satiiria, groteskia huumoria ja hölmöä juonittelua. Lisäksi niihin kuului lisäksi irrallisia, usein räävittömiä välinäytöksiä (lazzo, mon. lazzi), joissa saattoi näkyä tavallisempien temppujen lisäksi myös paljon seksiä, alastomuutta, väkivaltaa ja kaikenlaisia eritteitä. Lazzo saattoi olla ennalta suunniteltu ja odotettu, tai näyttelijät saattoivat aloittaa sen havaitessaan yleisön pitkästyneen. Ryhmät eivät koskaan kuvailleet esitystensä lazzoja etukäteen mainosjulisteissaan.[5]

LähteetMuokkaa

  • Chaffee, Judith & Crick, Olly (toim.): The Routledge Companion to Commedia dell’Arte. Routledge, 2015. ISBN 978-0-415-74506-2.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Murtomäki, Veijo: Commedia dell’arte Muhi, musiikinhistorian verkkosivusto. 2013. Sibelius-Akatemia. Viitattu 19.3.2022.
  2. a b c d e f g commedia dell’arte Encyclopaedia Britannica. Viitattu 18.3.2022.
  3. Mangolini, Fabio (The Routledge Companion to Commedia dell’Arte, 2015), ”42. Despite Everything, Commedia dell’Arte Is Alive in Italy”, s. 401–408.
  4. a b c d e f g Andrea Gordillo: The Comedy of Craft: Stock Characters of Commedia dell’Arte 24.1.2013. ArtsEmerson. Viitattu 18.3.2022.
  5. a b c Gordon, Mel (The Routledge Companion to Commedia dell’Arte, 2015), ”17. Lazzi”, s. 167–176.
  6. a b c d e f Richards, Kenneth (The Routledge Companion to Commedia dell’Arte, 2015), ”4. The Commedia dell’Arte Acting Companies”, s. 43–52.
  7. Henke, Robert (The Routledge Companion to Commedia dell’Arte, 2015), ”2. Form and Freedom”, s. 21–22.
  8. Peacock, Louise (The Routledge Companion to Commedia dell’Arte, 2015), ”19. Slapstick and Comic Violence in Commedia dell’Arte”, s. 185–186.

Aiheesta muuallaMuokkaa