Cinéma vérité

dokumenttielokuvan lajityyppi

Cinéma vérité (totuuselokuva tai totuudenmukainen elokuva) on Jean Rouchin alun perin kehittämä dokumenttielokuvan lajityyppi. Se on saanut vaikutteita Dziga Vertovin Kino-Pravda -elokuvista ja Robert Flahertyn elokuvista. Siinä yhdistyy improvisaatio kameran käyttössä totuuden paljastamiseen tai korostaakseen raa'an todellisuuden taakse piiloon jääviä kohteita.[1][2][3][4]

Cinéma véritén tyypin kuvailuMuokkaa

Cinéma vérité -lajityyppiä kutsutaan joskus myös tarkkailuelokuvaksi[5] jos se ymmärretään puhtaaksi suoraksi elokuvaksi, jossa ei yleensä ole kertojaääntä. Samankaltaisia käsitteitä ilmaisevien termien välillä on hienovaraisia, mutta tärkeitä eroja. Suora elokuva keskittyy pääasiassa tallentamaan tapahtumia, joissa kohde ja yleisö ovat tietämättömiä kameran läsnäolosta. yhdysvaltalainen dokumenttielokuvan historioitsija sekä teoreetikko Bill Nichols[6] kutsuu tätä ”tarkkaavaisuuden tilaksi”, kärpäseksi katossa. Monet näkevät paradoksin siinä, että elokuvallista totuutta etsiessä kohteiden huomio kiinnitetään pois kameran läsnäolosta ja samanaikaisesti puututaan sen tallentamaan todellisuuteen.

Cinéma vérité -lajityypin elokuvat voivat sisältää tyyliteltyjä tilanteita sekä elokuvantekijän ja kohteen välisiä vuorovaikustilanteita, jotka saattavat yltää jopa provokaatiopisteeseen saakka. Jotkut väittävät useimpien Cinéma vérité -lajityypin elokuvien tekijöiden nähneen elokuvantekijän ja kameran ilmeisen läsnäolon parhaana tapana paljastaa totuus elokuvassa.[7][8][9] Kameran läsnäolo huomioidaan aina, koska se suorittaa raakaa tekoa, jossa kuvataan todellisia esineitä, ihmisiä ja tapahtumia hyökkäävällä tavalla. Elokuvantekijän aikomuksena oli edustaa totuutta siinä, mitä hän oli nähnyt mahdollisimman objektiivisesti, vapauttamalla ihmisiä kaikista petoksista siitä, miten nämä elämän osa-alueet aiemmin esitettiin heille. Tästä näkökulmasta elokuvantekijän tulisi olla tilanteen katalysaattori. Harvat sopivat näiden termien merkityksistä, jopa elokuvantekijäy, joiden elokuvia kuvaillaan.

Pierre Perrault luo ensin tilanteita, jotka hän kuvaa sen jälkeen. Esimerkiksi Pour la suite du monde -elokuvassa (1963), hän pyysi vanhuksia pyytämään valaan. Tulos ei ole vain dokumenttielokuva valaiden pyynnistä vaan kyse on muistoista sekä perinteistä. Tässä mielessä cinéma vérité on kiinnostunut antropologisesta elokuvasta ja elokuvamateriaalin sosiaalisesta ja poliittiesta vaikutuksista. Miten elokuvantekijä kuvaa elokuvan, mitä kuvataan, mitä kuvatulla materiaalilla tehdään ja miten elokuva esitetään yleisölle, kaikki nämä kysymykset olivat hyvin tärkeitä elokuvantekijöille.

Kaikissa tapauksissa 1950- ja 1960-luvun dokumentaarisen muodon eettinen ja esteettinen analyysi on liitettävä sodanjälkeisen propaganda-analyysin kriittiseen tarkasteluun. Paras tapa kuvata tämäntyyppisen elokuvan kuvailemiseksi on luultavasti sanoa, että se käsittelee totuuden ja todellisuuden käsitteitä elokuvassa. Myös 1970-luvun feministiset dokumenttielokuvat käyttivät usein cinéma-vérité-tekniikoita. Tällaista ”realismia” arvosteltiin sen harhaanjohtavasta epäluonnollisen todellisuuden rakentamisesta.[10][11]

»Edgar Morinin mukaan: "Todellisuuden elokuvan voi ymmärtää kahdella tavalla: ensimmäinen on teeskennellä, että todellisuuden voi tuoda näkyväksi, toinen on esittää todellisuuden ongelma. Samaan tapaan, ennen oli kaksi tapaa kuvitella cinéma vérité. Ensimmäinen oli teeskennellä, että esitit totuuden. Toinen oli esittää totuuden ongelma.»
(Edgar Morin[12])

Lajityyppin liitettyjä elokuvantekijöitäMuokkaa

Pioneerit

Muut

  • Jon Alpert
  • Joe Berlinger ja Bruce Sinofsky
  • David Bradbury
  • Varon Bonicos
  • Nick Broomfield
  • Linda Goode Bryant
  • John Cassavetes
  • Pedro Costa
  • Ricardo Costa
  • Kirby Dick
  • Tamara Goldsworthy
  • Amos Gitai
  • Paul Greengrass
  • Gilles Groulx
  • Kazuo Hara
  • Florence Jaugey
  • Claude Jutra
  • Allan King
  • Louis King

Valitut cinéma-vérité -elokuvatMuokkaa

  • À Hauteur d'homme (2003)
  • Elämän jälkeen (1999)
  • Bad Boys (1961)
  • The Carter (2009)
  • C'était un rendez-vous (1976)
  • Hiroshiman lapset (1952)
  • Ranskalainen päiväkirja (1961)
  • Citizenfour (2014)
  • Cocksucker Blues (1972)
  • Crisis: Behind a Presidential Commitment (1963)
  • Distance (2001)
  • Down for Life (2009)
  • Dancer in the Dark (2000)
  • Eat the Document (1969)
  • The Emperor's Naked Army Marches On (1987)
  • V niin kuin väärennös (1974)
  • Faces (1968)
  • Flag Wars (2003)
  • Gimme Shelter (1970)
  • Grey Gardens (1975)
  • Happy Mother's Day (1964)[13]
  • Unelmana koripallo (1994)
  • Sairaala (1970)
  • Import/Export (2007)
  • Iraq in Fragments (2007)
  • In Vanda's Room (2003)
  • Jesus Camp (2006)
  • The Leader, His Driver and the Driver's Wife (1991)

  • Lonely Boy (1962)
  • Manic (2001)
  • Medium Cool (1968)
  • Mists (2003)
  • Moi, no noir (1958)
  • Mysterious Object at Noon (2000)
  • Near Death(1989)
  • Orderers (1974)
  • Phantom India (1969)
  • Photographic Memory (2011)
  • Project X (2012)
  • Les Raquetteurs (1958)
  • Ram ke Naam (1992)
  • Salesman (1969)
  • Seventeen (1983)
  • Varjoja (1959)
  • Sleep (1963)
  • The Plaint of Steve Kreines as recorded by his younger brother Jeff (1974)[14]
  • Titicut Follies (1967)
  • Wanda (1971)
  • The War Room (1993)
  • Warrendale (1967)
  • West 47th Street (2003)
  • Woodstock – 3 päivää rauhaa, rakkautta, musiikkia (1970)
  • Jordon Saffron Taste This! (2009)
  • He tappoivat öisin (2012)
  • Spark: A Burning Man Story (2014)
  • Love & Pop (1998)

Cinéma véritén käyttämiä tekniikoita (joskaan ei aina henkeä) voi nähdä myös fiktioelokuvissa, Taistelu Algeriasta, Blair-Witch Project, Ihmisen pojat, Jimmy ja Judy , Rachel Getting Married, Cloverfield, Diary of the Dead, Districti 9, Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 1, World Invasion: Battle Los Angeles, REC, Pelastakaa sotamies Ryan, Medusan sinetti ja Paranormal Activity.

Cinéma-vérité -tyyliset elokuvat ja televisio-ohjelmatMuokkaa

Monet elokuvaohjaajat 1960-luvulla alkoivat käyttämään käsivarakameraa ja muita cinéma vérité -tyylejä ja tekniikkoja sekä Independent-elokuvissa joissa oli käsikirjoitus ja näyttelijöitä. He käyttivät usein näyttelijöitä jotka improvisoivat ja saivat siten spontaanimman vaikutelman puheeseen sekä näyttelemiseen. Yksi esimerkki tällaisesta on ohjaaja John Cassavetesin läpimurtoelokuva Faces (Kasvoja, 1968).[15]

Cinéma véritén kuvaustekniikoita on käytetty myös TV-sarjoissa, kuten Homicide – pelon kadut, Salaiset kansiot jaksossa ”X-Cops”, Sanctuary, Unelmien kentät, NYPD Blue, Hill Street Blues, Taisteluplaneetta Galactica, Shield – lain varjolla, The Thick Of It, Jäitä hattuun, Louie, Sukuvika, Reno 911! , Roskasakki, useissa Law & Order -sarjojen jaksoissa, sekä alkuperäisessä ja yhdysvaltalaisessa versiossa Konttori-sarjasta, Puisto-osasto, Brooklyn 99 ja Rouva varapresidentti.

On myös tehty dokumenttisarjoja esimerkiksi:

Tyylin edelläkävijä televisiossa oli Orson Welles vuoden 1955 Brittiläisessä televisio-ohjelmassaan, Around the World with Orson Welles.

Käytettyjä tekniikoitaMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Glossary of Rouchian Terms Maitres-fous.net. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  2. A Website Devoted to the Study of Jean Rouch's Films  Maitres-fous.net . Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  3. Altobello, Stephen: Ricky Leacock and “The Sense of Being There” The Gotham Gazette. 20.4.2011. Arkistoitu 22.7.2015. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  4. Camera That Changed the World BBC Four. 2.8.2011. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  5. Documentary – Observational Documentary Film Reference. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  6. Nichols, Bill: Introduction to documentary, s. 109. Bloomington, IN: Indiana University Press, 2001. ISBN 0-253-21469-6. (englanniksi)
  7. Bruni, Barbara: Jean Rouch: Cinéma-vérité, Chronicle of a Summer and The Human Pyramid Senses of Cinema. 13.3.2002. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  8. Schneider, Bernice K.: Direct Cinema: Filmmaking Style and its relationship to “Truth”. Tutkielma. Boston: Art History University of Massachusetts, 1972. Teoksen verkkoversio (viitattu 1.3.2020).
  9. Cassavetes, John: Jean Rouch – The Film-maker as Provocateur Microwave Film London. Arkistoitu 24.8.2014. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  10. A feminist critique of documentary film Serendip Studio. 22.11.2007. Arkistoitu 21.4.2014. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  11. Warren, Shilyh : By, For, and About: The “’Real’” Problem in the Feminist Film Movement  UCLA’s Journal of Cinema and Media Studies – Mediascape . 17.11.2008 . Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  12. Il y a deux façons de concevoir le cinéma du réel : la première est de prétendre donner à voir le réel; la seconde est de se poser le problème du réel. De même, il y avait deux façons de concevoir le cinéma vérité. La première était de prétendre apporter la vérité. La seconde était de se poser le problème de la vérité. Lee-Wright, Peter: The Documentary Handbook, s. 199–. Routledge, 4.12.2009. ISBN 978-1-135-27014-8. Teoksen verkkoversio.
  13. Happy Mother’s Day, 1963 Pennebaker Hegedus Films. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  14. Hawk, Robert: The Plaint of Steve Kreines as Recorded by His Younger Brother Jeff Sundance Institute – Archives. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  15. Lunn, Oliver: How John Cassavetes’ Faces broke new ground for indie filmmaking British Film Institute – BFI. 26.3.2018. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
  16. Nikolic, Vladan: Independent Filmmaking and Digital Convergence: Transmedia and Beyond, s. 50–. Taylor & Francis, 1.12.2016. ISBN 978-1-317-38344-4. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muuallaMuokkaa