Wikipedia

Charles M. Schulz

yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä
(Ohjattu sivulta Charles Schulz)

Charles Monroe Schulz (lempinimi Sparky; 26. marraskuuta 1922 Minneapolis, Minnesota, Yhdysvallat – 12. helmikuuta 2000 Santa Rosa, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä, joka tunnetaan parhaiten sanomalehtistrippeinä ilmestyneen Tenavat (Peanuts) -sarjakuvan luojana. Schulz piirsi Tenavia vuosina 1950–1999. Hän teki kaikki 17 897 strippiä yksin ilman avustajia ja jatkoi sarjan piirtämistä melkein kuolemaansa asti. Tenavat oli pitkään maailman luetuin sanomalehtisarjakuva ja Schulz aikansa menestynein sarjakuvantekijä. Tenavien lisäksi Schulz piirsi 1940- ja 1950-luvuilla eräitä muita, lyhytaikaisia sarjoja.

Charles M. Schulz
Charles M. Schulz vuonna 1993.
Charles M. Schulz vuonna 1993.
Henkilötiedot
Syntynyt26. marraskuuta 1922
Minneapolis, Minnesota
Kuollut12. helmikuuta 2000 (77 vuotta)
Santa Rosa, Kalifornia
Kansalaisuus Yhdysvallat
Ammatti sarjakuvapiirtäjä
Muut tiedot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Kotisivu

Elämä muokkaa

Lapsuus ja nuoruus muokkaa

Charles M. Schulz syntyi Minneapolisissa Yhdysvaltain Minnesotassa 26. marraskuuta 1922.[1] Hänen isänsä Carl Schulz (1897–1966) oli Saksassa syntynyt mutta Yhdysvalloissa lapsesta saakka asunut siirtolaisperheen poika, joka toimi parturina ja piti vuodesta 1918 alkaen omaa parturiliikettä lähes koko elämänsä ajan. Charles Schulzin äiti Dena Halverson (1893–1943) kuului norjalaiseen sukuun. Halversonit olivat asuneet Yhdysvalloissa yhden sukupolven Schulzeja kauemmin ja viljelivät maata Keskilännessä. Isä Carl Schulz pyrki ensimmäisen maailmansodan jälkeen monien muiden amerikansaksalaisten tavoin häivyttämään kokonaan saksalaisen taustansa, vaikka hankkikin itselleen Yhdysvaltain kansalaisuuden vasta vuonna 1935. Koska Charles Schulz vietti lapsena paljon aikaa äitinsä suvun piirissä, hän mielsi itsensä sukujuuriltaan norjalaiseksi eikä saksalaiseksi.[2][3][4] Schulz oli vanhempiensa ainoa lapsi.[5] Hän kertoi myöhemmin ihailleensa omaa isäänsä ja tämän korkeaa työmoraalia.[6]

Schulz sai tiettävästi lempinimen ”Sparky” suositussa Kalle Kehveli (Barney Google) -sarjakuvassa esiintyneen Spark Plug (”Sytytystulppa”) -nimisen hevosen mukaan.[5] Perheessä kulkeneen tarinan mukaan lempinimen olisi antanut eräs hänen enoistaan vain pari päivää hänen syntymänsä jälkeen. Schulz tunnettiin koko loppuikänsä ystävien ja perheen kesken Sparkyna.[7] Sillä nimellä hän myös signeerasi ensimmäisen sarjakuvansa Li’l Folks.[8]

 
Kuva Schulzista hänen high schoolinsa vuosikirjassa.

Eräitä lyhyitä välivaiheita lukuun ottamatta Schulzin isän parturiliike toimi miltei puoli vuosisataa Saint Paulin keskustassa Selby Avenuen ja Snelling Avenuen kulmassa. Schulzin perhe asui eri paikoissa Minneapolisin ja Saint Paulin muodostaman kaksoiskaupungin alueella. Vuosina 1929–1931 perhe asui Needlesin pikkukaupungissa itäisessä Kaliforniassa, jossa Carl Schulz piti parturinliikettä lankonsa kanssa. Charles Schulz ei viihtynyt Needlesissä, mutta vuosia myöhemmin hän käytti paikannimeä sarjakuvassaan sijoittaessaan Ressun veljen Rempun (Spike) asumaan sinne. 1930-luvun laman aikana Schulzin perheen toimeentulo oli turvattu, sillä Carl Schulzin parturinliike pysyi kannattavana ja hän sai omistajana pääosan tuotoista.[9]

Schulz oli lahjakas oppilas, ja peruskoulussa hänet siirrettiin kahdesti ylemmälle luokalle.[10] Tämän vuoksi hän oli junior high schooliin mennessään luokkansa nuorin ja pienin poika. Tämä sai hänet kärsimään kouluaikoinaan yksinäisyydestä, epävarmuudesta ja heikosta itsetunnosta – samoista tunteista, joita hän myöhemmin käytti sarjakuvassaan ja varsinkin sen päähenkilössä Jaska Jokusessa.[5] Hän sai muutenkin nuoruuden kokemuksistaan sarjaansa monia ideoita. Hän kertoi esimerkiksi olleensa lapsena baseball-joukkueessa, joka hävisi kerran ottelun juoksuin 40–0.[11]

Sota-aika muokkaa

 
Schulz armeija-aikanaan.

Käytyään high schoolin loppuun vuonna 1940 Schulz jäi asumaan vanhempiensa luo. Hän työskenteli kauppa-apulaisena ja muissa sekalaisissa töissä Saint Paulissa, kunnes hänet 20 vuotta täytettyään kutsuttiin armeijaan. Yhdysvallat oli tuolloin jo liittynyt toiseen maailmansotaan. Schulz oli ensimmäiset kuukaudet koulutuksessa läheisessä Fort Snellingissä, mistä hänet siirrettiin maaliskuussa 1943 Camp Campbelliin Kentuckyn ja Tennesseen rajalle. Schulzin äiti kuoli 50-vuotiaana kohdunkaulansyöpään pari päivää ennen poikansa lähtöä Saint Paulista.[12]

Campbellin koulutusleirillä Schulz yleni ylikersantiksi, ja hänestä tehtiin uusien alokkaiden kouluttaja, joten häntä ei lähetetty taistelukentälle Eurooppaan muun ikäluokkansa mukana vuoden 1944 alussa, vaan vasta vuotta myöhemmin. Konekivääriryhmän johtajaksi kommennettuna hän saapui Ranskaan keväällä 1945 Yhdysvaltain 20. panssaridivisioonan mukana. Hänen yksikkönsä siirrettiin etulinjaan vasta sodan viimeisten viikkojen aikana amerikkalaisten edetessä Baijeriin, jossa ei enää juurikaan ollut saksalaisten vastarintaa. Schulz ei joutunut sodan aikana yhteenkään varsinaiseen taisteluun lukuun ottamatta erästä lyhyttä ammuskelua kahden saksalaisen sotilaan kanssa, jotka antautuivat melkein heti. Hän sai kuitenkin sodan päätyttyä Combat Infantryman Badge -kunniamerkin, josta hän oli loppuelämänsä ajan hyvin ylpeä. Hän kertoi itseluottamuksensa vahvistuneen ensimmäisen kerran armeija-aikana. Schulz palasi kotiin marraskuussa 1945, mutta virallisesti hänet kotiutettiin tammikuussa 1946.[13]

Piirtäjänä ennen Tenavia muokkaa

Schulz oli lapsesta alkaen innokas sarjakuvien lukija, ja hän kiinnostui piirtämisestä jo kouluaikanaan. Hänen lapsuutensa lempisarjakuvia olivat muun muassa Mikki Hiiri, Kippari-Kalle, Timi Topakka (Tim Tyler’s Luck), Percy Crosbyn Skippy, seikkailusarja Buck Rogers sekä Roy Cranen ja J. R. Williamsin sarjakuvat. Myöhempiä suosikkeja olivat Al Cappin Li’l Abner, Milton Caniffin sarjakuvat sekä George Herrimanin Krazy Kat, jonka Schulz tosin sanoi löytäneensä vasta sodan jälkeen.[14] Schulz ryhtyi opettelemaan piirtämistä 11-vuotissyntymäpäivälahjakseen saamastaan sarjakuvapiirtäjä Clare Briggsin tekemästä oppikirjasta How to Draw Cartoons.[15] Armeija-aikanaan Schulz ihaili Bill Mauldinin sotilasaiheisia pilapiirroksia. Hän viittasi myöhemmin Mauldiniin kymmeniä kertoja Tenavissa.[16]

Ensimmäisen julkaistun piirroksensa Schulz teki jo 14-vuotiaana. Se oli lukijoiden lähettämiä tarinoita ja kuvia sisältäneessä syndikoidussa Ripleyn usko tai älä! (Ripley’s Believe It or Not!) -sarjassa 22. helmikuuta 1937 julkaistu piirros Schulzin perheen koirasta Spikesta, joka kuvatekstin mukaan ”syö neuloja, nastoja, ruuveja ja partateriä”. Schulzin ainoa varsinainen koulutus sarjakuvien piirtämiseen oli hänen vuosina 1940–1941 käymänsä kirjekurssi, ja lisäksi hän suoritti myöhemmin pari lyhyttä iltaluentokurssia. Piirtäjänuransa alkuvaiheessa Schulz kohtasi vastoinkäymisiä. Koulun päättäjäisvuonna hänet kutsuttiin osallistumaan koulunsa Saint Paulin Central High Schoolin vuosikirjan kuvitukseen, mutta yhtäkään hänen piirroksistaan ei julkaistu. Koulun jälkeen hän lähetti vuosien ajan säännöllisesti huonolla menestyksellä pilapiirroksiaan eri lehdille julkaistaviksi ja tarjosi useita kertoja sarjakuvaideoitaan sarjakuvasyndikaateille, jotka eivät kelpuuttaneet niitä.[17]

Sodan jälkeen Schulz onnistui ensi kerran työllistämään itsensä piirtäjänä. Vuosina 1946–1947 hän toimi Saint Paulissa ilmestyneen Topix-nimisen vahvasti uskonnollisen katolisen sarjakuvalehden puhekuplien tekstittäjänä ja piirsi eräitä ruutuja saman kustantamon julkaisemaan kommunisminvastaiseen Is This Tomorrow? -sarjakuvaan. Katolisuutta vierastanut Schulz suostui työhön sillä ehdolla, että saisi piirtää kerran kuussa ilmestyneeseen Topixiin omaa sarjakuvaa. Just Keep Laughing -niminen yhden ruudun vitsejä sisältänyt vitsisarja ilmestyikin kaksi kertaa keväällä 1947, helmikuussa ja huhtikuussa, ja se oli Schulzin ensimmäinen varsinainen julkaistu sarjakuva.[18][10]

Kesällä 1946 Schulz pääsi ohjaajaksi Minneapolisissa toimivaan Art Instructioniin, joka tarjosi maksullisia piirustuskirjekursseja. Schulz itse oli käynyt saman laitoksen kirjekurssin viisi vuotta aiemmin. Hänen työnään oli arvostella valmiin asteikon pohjalta kurssilaisten lähettämiä mallipiirroksia ja laatia niihin standardivastauksia.[18][10] Koulu tunnettiin kautta maan lehdissä julkaisemistaan Draw me! (”Piirrä minut!”) -mainoskilpailuista, joilla ihmisiä houkuteltiin suurin lupauksin maksullisille kirjekursseille.[19] Art Instructionissa Schulzin eräänlaisena mentorina toimi alkuvaiheessa sarjakuvapiirtäjä Frank Wing, vaikka heillä olikin erilaiset näkemykset oikeasta tyylistä.[20] Koulun muut ohjaajat muodostivat vuosien ajan Schulzin ystäväpiirin, ja Schulz nimesi sittemmin useat Tenavien hahmoista heidän mukaansa.[21]

Schulzin ensimmäinen pitkäikäisempi sarjakuva oli lapsihahmoista kertonut vitsisarja Li’l Folks, jonka jokainen numero sisälsi useita irrallisia yhden ruudun vitsejä. Sarja toimi monessa suhteessa Tenavien edeltäjänä, vaikka ilmestyikin eri muodossa.[22][23] Ensimmäiset stripit ilmestyivät kesäkuussa 1947 Minneapolis Star Tribunessa nimellä Sparky’s Li’l Folks. Koska lehden julkaisija ei halunnut antaa sarjalle vakituista paikkaa, Schulz tarjosi sitä kilpailevalle St. Paul Pioneer Pressille, jossa sarja ilmestyi viikoittain 22. kesäkuuta 1947 alkaen naistenosaston täytteenä.[24] Keväällä 1948 hän sai ensimmäisen kerran myös yhden pilakuvansa julkaistua The Saturday Evening Postissa. Sekin oli hassunnäköistä suuripäistä lasta esittänyt piirros.[25] Seuraavan kahden vuoden aikana hän sai myytyä Postille kaikkiaan 17 yksittäistä piirrosta, joista viimeinen ilmestyi heinäkuussa 1950.[10]

Heinäkuussa 1948 Scripps-yhtymään kuulunut Newspaper Enterprise Association -syndikaatti tarjoutui ottamaan Li’l Folksin levitykseensä, ja Schulz ehti jo allekirjoittaa sopimuksen. Syndikaatti kuitenkin perääntyi sopimuksesta ja maksoi hänelle sadan dollarin hyvityksen. Harmikseen Schulz ei saanut Li’l Folksista sen kolmen ilmestymisvuoden aikana minkäänlaista palautetta lukijoilta. Kun St. Paul Pioneer Pressin toimitus lisäksi kavensi sarjalle varatun tilan kolmen palstan leveydestä kahteen, Schulz päätti lopettaa sen tekemisen syksyllä 1949.[26] Viimeiset Li’l Folks -stripit ilmestyivät tammikuussa 1950.[22] Seuraavaksi Schulz tarjoutui piirtäjäksi kirkkonsa Church of Godin lehteen, Andersonissa Indianassa ilmestyneeseen Gospel Trumpetiin, mutta ei saanut töitä.[27]

Nousu menestykseen muokkaa

 
Schulz piirtämässä Tenavien päähenkilöä Jaska Jokusta vuonna 1956.

Vuoden 1950 alussa Schulz tarjosi newyorkilaiselle United Feature Syndicatelle uutta sarjaa, joka muodostuisi kahdesta allekkaisesta stripistä. Syndikaatti kiinnostui, mutta lopulta sovittiin, että Schulz ryhtyisi piirtämään yhtä neliruutuista strippiä, joka jatkaisi Li’l Folksin lapsiaihetta. Koska sanomalehdet eivät etukäteen tuntuneet kiinnostuvan uudesta sarjasta, syndikaatti päätti myös, että uusi sarja ilmestyisi tavallista pienikokoisempana (kolmen palstan levyisenä neljän sijasta) ja että sitä markkinoitaisiin lehdille ”tilansäästöstrippinä”. Schulz sopeutui tähän pelkistämällä piirrostyylinsä mahdollisimman niukaksi, sillä hän arveli ruutuihin jäävän tyhjän tilan kiinnittävän lukijoiden huomion täyteen ahdetuilla sarjakuvasivuilla. Schulz arveli myöhemmin, että tämä alkujaan tilanpuutteen sanelema ratkaisu oli keskeistä hänen tunnusomaisen piirrostyylinsä kehittymiselle.[28]

Schulz allekirjoitti kesäkuussa 1950 United Featuresin kanssa viisivuotisen sopimuksen, jonka mukaan hän saisi toisesta kuukaudesta alkaen palkkaa 500 dollaria kuussa. Tarkoituksena oli alun perin käyttää nimeä Li’l Folk, mutta ajatuksesta jouduttiin luopumaan, koska se muistutti liikaa erään toisen, tavaramerkkisuojatun sarjakuvan nimeä. Syndikaatin johto valitsi sen sijaan sarjan nimeksi Peanuts, mihin Schulz vastentahtoisesti myöntyi, vaikka hän pitikin nimeä huonona ja sarjan arvokkuutta alentavana. Tenavat alkoi ilmestyä 2. lokakuuta 1950, aluksi seitsemässä sanomalehdessä eri puolilla Yhdysvaltoja.[29] Sarja ei noussut välittömästi menestykseen, mutta sen suosio kasvoi tasaisesti. Schulz haki arvostetun National Cartoonists Societyn jäsenyyttä ensimmäisen kerran jo 1950, mutta silloin hänen hakemuksensa hylättiin, koska hänelle ei löytynyt vaadittuja kahta suosittelijaa. Ainoa tukija oli ollut kilpaileva nuori sarjakuvapiirtäjä Mort Walker. Seuraavana vuonna Schulzin jäsenyys hyväksyttiin.[30]

Mentyään naimisiin Schulz muutti toukokuussa 1951 perheineen Saint Paulista Colorado Springsiin Coloradoon. Schulz ei kuitenkaan viihtynyt, ja he muuttivat takaisin Minneapolisiin maaliskuussa 1952.[31] Tenavien kasvava menestys teki Schulzista pian taloudellisesti riippumattoman. Jo vuonna 1956 hän ansaitsi kuukaudessa 4 000 dollaria, mikä vastasi tuolloin amerikkalaisen keskivertoperheen vuosituloja, ja hän saattoi muuttaa perheineen asumaan hienoon taloon arvostetulle Tangletownin asuinalueelle eteläiseen Minneapolisiin. Palattuaan Colorado Springsistä Schulz jatkoi myös työskentelyä Art Instructionissa, jossa hänet kuitenkin vapautettiin aiemmista työtehtävistään, nimitettiin yhtiön neuvottelukuntaan ja hänelle tarjottiin oma työhuone sarjakuvansa piirtämistä varten. Tämä järjestely jatkui aina vuoteen 1958, jolloin Schulz jätti lopullisesti kotiseutunsa ja muutti loppuiäkseen asumaan Kaliforniaan. Schulzin perhe asettui Kaliforniassa Sebastopolin pikkukaupunkiin Sonoman piirikunnassa.[32]

Schulzin muut sarjat ja yhteistyö toisten piirtäjien kanssa muokkaa

Schulz ryhtyi vuonna 1957 piirtämään It’s Only a Game -nimistä yhden ruudun vitseistä muodostunutta urheilu- ja peliaiheista sarjaa, joka ilmestyi neljänä päivänä viikossa. Koska Schulzilta ei kuitenkaan riittänyt kunnolla aikaa toisen sarjan piirtämiseen, hän pyysi apulaisekseen Jim Sassevillen, joka oli hänen työtoverinsa Art Instructionissa. Sasseville tussasi ja tekstitti Schulzin luonnostelemat stripit, mutta ne julkaistiin vain Schulzin nimissä. Sasseville piirsi samaan aikaan myös Schulzin ”haamupiirtäjänä” strippimuotoa pidempiä Tenavat-tarinoita Dell Comicsin julkaisemiin sarjakuvalehtiin.[33] It’s Only a Game ei koskaan menestynyt ja ilmestyi parhaimmillaan vain noin 30 lehdessä, joten vuoden 1958 lopussa Schulz päätti lakkauttaa sarjan kysymättä Sassevillen mielipidettä. Viimeiset kaikkiaan 63 stripistä ilmestyivät tammikuussa 1959. Schulzin päätös johti hänen ja Sassevillen välien täydelliseen katkeamiseen, minkä seurauksena Sasseville lopetti myös Tenavien haamupiirtämisen Dellin sarjakuvalehtiin.[34] Tässä tehtävässä häntä seurasi seuraavina vuosina kaksi muuta Schulzin vanhaa työtoveria, Dale Hale ja Tony Pocrnich, kunnes erillisiä tarinoita sisältäneiden Tenavat-lehtien julkaiseminen lopetettiin vuonna 1964.[35]

Schulz piirsi vuosina 1958–1964 kirkkonsa Church of Godin nuorisolehdessä Youthissa joka toinen viikko ilmestynyttä yksiruutuista strippiä, jonka hahmot olivat teini-ikäisiä. Näistä stripeistä julkaistiin neljä kokoelmaa.[36][37] Schulz myös kuvitti viihdyttäjä Art Linkletterin julkaisemat lasten hauskoja sanomisia sisältäneet kirjat Kids Say the Darndest Things! (1957) ja Kids Still Say the Darndest Things! (1962), lasten presidentti Lyndon B. Johnsonille lähettämiä kirjeitä sisältäneen teoksen Dear President Johnson (1964) sekä Kenneth F. Hallin kirjan Two-by-Fours (1965).[38]

Palkintoja ja kunnianosoituksia muokkaa

Schulz sai Tenavien ansiosta National Cartoonists Societyn arvostetun Reuben-palkinnon vuonna 1956 ja uudelleen vuonna 1965. Hän oli ensimmäinen, joka sai sen kahdesti.[39] Yalen yliopisto julisti hänet vuonna 1958 vuoden humoristiksi.[40] Vuonna 1965 Schulzille tarjottiin myös harvinaista kunniaa esiintyä Time-lehden kansikuvassa, mutta hän piirsi sen sijaan kanteen kuvan sarjakuvansa hahmoista.[41] Schulzin käsikirjoittama ja Bill Meléndezin ohjaama ensimmäinen Tenavat-animaatio, niin ikään vuonna 1965 valmistunut Jaska Jokusen joulu (A Charlie Brown Christmas) puolestaan sai Peabody-palkinnon ja parhaan lastenohjelman Primetime Emmy -palkinnon.[42] Schulz oli parhaan lastenohjelman palkinnosta hieman harmissaan, sillä hänen mielestään Tenavat oli suunnattu aikuisille eikä lapsille.[43] Tenavat-animaatioita alettiin sen jälkeen tuottaa televisioon säännölliseen tahtiin ja Schulz vastasi pääosin itse niiden käsikirjoittamisesta.[44] Viisi tv-animaatioista palkittiin Emmyllä.[1] Schulz sai henkilökohtaisen Emmy-palkinnon vuonna 1974 Jaska Jokusen kiitospäivän (A Charlie Brown Thanksgiving) käsikirjoittamisesta ja oli kuusi muuta kertaa ehdolla.[45]

 
Schulzin Hollywood Walk of Fame -tähti.

Vuonna 1967 Kalifornian osavaltion edustajainhuone julisti kuvernööri Ronald Reaganin aloitteesta toukokuun 24. päivän Charles M. Schulzin päiväksi. Vuonna 1969 Apollo 10 -kuulennolla komentomoduuli nimettiin Charlie Browniksi ja kuumoduuli Snoopyksi Schulzin hahmojen mukaan, minkä ohella NASA käytti Ressua astronauttien turvallisuusohjelman virallisena maskottina.[46][47]

Schulzille myönnettiin myös National Cartoonist Societyn Elzie Segar -elämäntyöpalkinto vuonna 1980, ranskalaisen Ordre des Arts et des Lettres -ritarikunnan komentajamerkki vuonna 1990 ja Italian tasavallan ansioritarikunnan komentajamerkki vuonna 1992.[48][49]

Vuonna 1996 Schulz sai oman tähden Hollywood Walk of Famelle.[40] Se sijaitsee vain askeleen päässä Walt Disneyn tähdestä. Vuonna 2015 Ressulle paljastettiin oma tähti Schulzin tähden viereen.[50]

Uran huipulla muokkaa

Tenavien suosio johti lukuisten oheistuotteiden lanseeraamiseen. Varsinkin hahmojen käyttö mainoksissa muodostui Schulzille ja United Features -syndikaatille 1960-luvun alusta lähtien todelliseksi rahasammoksi. Pelkästään vuosina 1960–1965 Schulz ansaitsi Tenavat-lisenssin myymisellä yli miljoona dollaria. Pari vuotta myöhemmin hän ansaitsi jo miljoonan vuodessa, ja tahti vain kiihtyi sen jälkeen. Kollegojen ja lukijoiden syytökset ahneudesta ja sarjan viattomuuden turmelemisesta liiallisella kaupallistamisella vainosivat Schulzia koko hänen loppuelämänsä ajan. Schulz vastasi syytöksiin vakuuttamalla, että häntä motivoi rahan sijaan ensisijaisesti halu piirtää sarjakuvia, mikä oli ollut hänen unelma-ammattinsa jo lapsuudessa. Hän pyrki haastatteluissa vähättelemään rikastumistaan.[51] 1980-luvulla Schulz kohosi Yhdysvaltain suurituloisimpien viihdealan henkilöiden joukkoon, ja parhaimmillaan vuonna 1989 hänen vuositulonsa olivat 62 miljoonaa dollaria. Sen jälkeen Schulz tienasi 30–40 miljoonaa dollaria joka vuosi aina kuolemaansa asti.[52]

Schulz pyrki vuosien ajan vastaamaan kaikkiin saamiinsa lukijakirjeisiin, mutta 1960-luvun lopulla niiden määrä kasvoi niin suureksi, että hänen oli pakkoa luopua tästä tavasta.[53] Schulzin kotitalo ja sen yhteyteen rakennettu työhuone tuhoutuivat vuonna 1966 tulipalossa.[46] Samana vuonna hänen isänsä kuoli ollessaan vierailemassa poikansa luona Kaliforniassa.[54]

 
Schulzin rakennuttama jäähalli, Redwood Empire Ice Arena Kalifornian Santa Rosassa.

Schulz rakennutti vuonna 1969 Kalifornian Santa Rosaan oman jäähallin, Redwood Empire Ice Arenan, joka herättää huomiota tirolilaistyylisellä arkkitehtuurillaan. Rakennushanketta johti hänen silloinen vaimonsa Joyce Schulz.[55] Jäähallin kahvila Warm Puppy toimi siitä alkaen Schulzin ”kantapaikkana”. Redwood Empire Ice Arenalla järjestettiin Schulzin sponsoroimia urheilutapahtumia ja taitoluisteluesityksiä.[56] Vuonna 1972 Schulzin perhe muutti Sebastopolista maatilalle Healdsburgiin, mutta ensimmäisen avioliittonsa hajottua vielä samana kesänä Schulz muutti edelleen Santa Rosaan, johon hän oli rakennuttanut itselleen uuden työhuoneen jäähallinsa lähelle. Mentyään seuraavana vuonna toisiin naimisiin hän jäi asumaan Santa Rosaan. Santa Rosan kaupungin hyväksynnällä Schulzin studio sai katuosoitteekseen One Snoopy Place (”Ressun aukio 1”).[57]

Lisätäkseen omaa sananvaltaansa Tenavien lisensoimista koskeneissa asioissa Schulz perusti vuonna 1971 Charles M. Schulz Creative Development Corporationin[58] (nyk. Charles M. Schulz Creative Associates). Muutamaa vuotta myöhemmin Schulz aloitti pitkän kädenväännön United Features -syndikaatin kanssa saadakseen itselleen yksinoikeuden Tenavien sisältöön ja viimeisen sanan kaikkien lisenssien hyväksymiseen. Koska Tenavien ja sen oheistuotteiden tulot muodostivat jo yli puolet United Media -konsernin voitoista, syndikaatti taipui vuonna 1980 Schulzin ehtoihin. Tällöin sovittiin myös, että Schulzin kuollessa tai jäädessä eläkkeelle ketään toista ei palkattaisi piirtämään Tenavia hänen jälkeensä.[59]

Ajan myötä Schulzin ihailijoiksi ja oppilaiksi ilmoittautui kokonainen sukupolvi amerikkalaisia sarjakuvapiirtäjiä. Monet pyrkivät hänen luokseen toivoen neuvoja tai kannustusta.[60][61] Schulz katsoi amerikkalaisen sarjakuvan olevan kehittymässä huonompaan suuntaan, mutta kehui joitakin nuoremmista piirtäjistä.[62] Hän ystävystyi muun muassa kanadalaisen sarjakuvapiirtäjän Lynn Johnstonin kanssa, ja kirjoitti kunnioittavan esipuheen Bill Wattersonin ensimmäiseen Lassi ja Leevi -kokoelmaan.[60] Vuonna 1999 Schulz piirsi yhteen Tenavat-strippiin kunnianosoituksena kuvan Patrick McDonnellin Kamut-sarjakuvan Jalo-koirasta.[63]

Viimeiset vaiheet ja kuolema muokkaa

Vuodesta 1977 alkaen Schulz alkoi kärsiä lievästä työkätensä vapinasta ja hänellä diagnosoitiin essentiaali vapina.[64] Kesällä 1981 hänellä havaittiin vakava valtimotukos, jonka vuoksi hänelle tehtiin saman vuoden syksyllä vaikea ohitusleikkaus. Vapina alkoi vähitellen lisääntyä tämän jälkeen.[65] Tämä näkyi vuosien varrella yhä selvemmin hänen piirrosjäljessään, kun aiemmin kuuluisa suora viiva alkoi muuttua horjuvaksi. Jotkut tulkitsivat huojuvan viivan tyylikeinoksi, mutta Schulzin mukaan se oli tahaton seuraus vapinasta.[66] Marras–joulukuussa 1997 Schulz piti ainoan kerran uransa aikana taukoa Tenavien piirtämisestä. Schulzin 75-vuotispäivän tienoille osunut tauko kesti virallisesti viisi viikkoa, ja sen aikana lehdet julkaisivat vanhoja strippejä uusintoina.[67]

Schulz sai vatsa-aortan tukoksesta johtuneen sydänkohtauksen kesken työpäivän 16. marraskuuta 1999. Kun tukosta poistettiin sairaalassa, hänellä havaittiin pitkälle kehittynyt paksusuolen syöpä. Lääkärit ennustivat hänellä olevan vuosi tai kaksi elinaikaa ja vain 20 prosentin todennäköisyys parantua edes raskaiden syöpähoitojen avulla. Schulz joutui tämän vuoksi vastentahtoisesti luopumaan piirtäjän työstään, ja hän julkisti tiedon 14. joulukuuta avoimella kirjeellä. Schulzin ennen sairauskohtausta piirtämät Tenavien arkipäivästripit jatkoivat ilmestymistään 1. tammikuuta 2000 saakka, sunnuntaistrippejä riitti helmikuulle. Schulz kuoli illalla 12. helmikuuta 77-vuotiaana kotona omassa vuoteessaan. Viimeinen Tenavat-sunnuntaistrippi, joka sisälsi samalla Schulzin jäähyväisviestin lukijoille, ilmestyi suunnitellusti 13. helmikuuta, sattumalta saman aamun lehdissä hänen kuolinuutisensa kanssa. Viimeisessä stripissä Ressu kirjoittaa Schulzin jäähyväiskirjettä lukijoille.[68] Schulz haudattiin Sonoman piirikunnan hautausmaalle Sebastopoliin. Hautakivessä lukee ”Charles M. Schulz. Yhdysvaltain armeijan kersantti, II maailmansota”.[69]

Tenavat-strippejä ilmestyi 50 vuoden aikana jäähyväisstrippi mukaan lukien kaikkiaan 17 897, joista Schulz piirsi itse jokaisen käyttämättä avustajia.[70] Schulzin kuollessa sarja ilmestyi noin 2 600:ssa lehdessä 75 maassa 21 eri kielellä.[71] Sarjalla oli parhaimmillaan 350 miljoonaa päivittäistä lukijaa eri puolilla maailmaa.[72] Tenavat oli vuodesta 1984 alkaen Guinnessin ennätyskirjassa maailman levinneimpänä sanomalehtisarjakuvana lehtien määrässä laskettuna.[40]

Suomalaisen sarjakuvaneuvos Juhani Tolvasen mukaan Schulz olisi antanut viimeiseksi jääneen haastattelunsa hänelle lokakuussa 1999, tuolloin vielä tietämättömänä sairaudestaan.[73] Schulz antoi kuitenkin vielä tämän jälkeen joulukuussa 1999 The Today Show’n Al Rokerille lyhyen televisiohaastattelun, jossa hän kertoi eläkkeellejäämisensä syistä.[74]

Jälkimaine muokkaa

Kuolemanjälkeisiä tunnustuksia muokkaa

 
Schulzille postuumisti vuonna 2000 myönnetty Congressional Gold Medal -mitali.

Schulzin ilmoitettua vetäytymisestään eläkkeelle hänelle tulvi erilaisia kunnianosoituksia kollegoilta ja virallisilta tahoilta, ja ne jatkuivat hänen kuoltuaan. Lukuisat ansioituneet sarjakuvapiirtäjät julistivat Schulzilla olleen suuri vaikutus heidän omaan työhönsä. Kalifornian senaattori Dianne Feinstein teki 2. helmikuuta ja edustajainhuoneen jäsen Mike Thompson 10. helmikuuta 2000 Yhdysvaltain kongressille aloitteen Congressional Gold Medal -palkinnon myöntämisestä Schulzille.[75][76] Edustajainhuone hyväksyi Thompsonin aloitteen kolme päivää Schulzin kuoleman jälkeen ja presidentti Bill Clinton vahvisti sen kesäkuussa. Postuumisti myönnetty palkinto luovutettiin Schulzin leskelle Jean Schulzille seuraavana vuonna.[76]

Monet amerikkalaiset sarjakuva- ja pilapiirtäjät julkaisivat Schulzille ja Tenaville omistettuja muistostrippejä reaktiona Schulzin eläkkeellejäämisilmoitukseen marraskuusta 1999 alkaen.[77] Yhteisestä sopimuksesta noin sadan amerikkalaisen syndikoidun sarjakuvan piirtäjät omistivat 27. toukokuuta 2000 julkaistun strippinsä Schulzille. Samana päivänä National Cartoonists Society luovutti Schulzille edellisvuonna myönnetyn Milton Caniff Lifetime Achievement Award -elämäntyöpalkinnon Jean Schulzille.[78] Kuukausi Schulzin kuoleman jälkeen Sonoman piirikunnan lentokenttä nimettiin uudelleen ”Charles M. Schulzin – Sonoman piirikunnan lentokentäksi”. Lentokenttä käyttää myös virallista logoa, jossa on kuva Ressusta ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankarina.[79]

Perintö muokkaa

 
Charles M. Schulzin museo ja tutkimuskeskus Kalifornian Santa Rosassa.

Schulzin elämäntyön esittelemistä ja Tenavat-strippien originaalien säilömistä varten perustettiin Charles M. Schulzin museo ja tutkimuskeskus, joka avasi ovensa vuonna 2002. Se sijaitsee Santa Rosassa Schulzin studion ja Redwood Empire Ice Arena -jäähallin vierellä.[80]

Schulz on toistaiseksi eniten ansainnut sarjakuvapiirtäjä ja ainoa amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä, jonka töistä on pidetty näyttely Pariisin Louvren taidemuseossa.[72] Kyseinen näyttely pidettiin vuonna 1990.[1] Schulz on ollut vuodesta toiseen kärkisijoilla Forbes-lehden julkaisemalla listalla ”eniten ansaitsevista kuolleista julkisuuden henkilöistä”. Vuonna 2016 hän sijoittui toiseksi 48 miljoonan dollarin vuosituloilla[81]. Koko Tenavien ilmestymisen aikana hänen on laskettu ansainneen yli miljardi dollaria.[82]

Schulz ja hänen perheensä toivoivat, ettei kukaan muu jatkaisi Tenavia hänen jälkeensä.[83] Toistaiseksi toivetta on kunnioitettu sanomalehtistripin osalta, mutta sen sijaan Yhdysvalloissa on julkaistu uusia Tenavat-tarinoita erillisissä sarjakuvalehdissä. Lisäksi Schulzin valitsemat henkilöt ovat saaneet luvan piirtää sarjan hahmoja lisenssituotteisiin ja mainoskäyttöön.[84] Useat lehdet eri puolilla maailmaa julkaisevat edelleen Schulzin vanhoja Tenavat-strippejä uusintoina.

Schulzista on julkaistu useita elämäkertoja, joista laajin on David Michaelisin Schulz and Peanuts vuodelta 2007. Varsinkin Michaelisin tekemät tulkinnat Schulzin persoonasta ja tunne-elämästä herättivät kiistoja. Schulzin omaiset arvostelivat teosta jyrkästi, sillä heidän mielestään Schulz on siinä virheellisesti kuvattu perusluonteeltaan alakuloisena, ahdistuneena ja katkerana ihmisenä.[85]

Schulzin 1970-luvulla valmistunut kotitalo, jossa hän myös kuoli, tuhoutui lokakuussa 2017 Kalifornian maastopaloissa.[86]

Yksityiselämä muokkaa

Perhe muokkaa

Schulz oli kahdesti naimisissa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Joyce Schulz (o.s. Halverson, 1926–2022[87]), joka oli hänen äitinsä tavoin norjalaista sukua. He menivät naimisiin vuonna 1951, ja Schulz adoptoi Joycen ensimmäisestä avioliitosta syntyneen tyttären Meredithin (s. 1950), minkä lisäksi heille syntyi neljä yhteistä lasta: Monte (s. 1952), Craig (s. 1953), Amy (s. 1956) ja Jill (s. 1958).[88] Schulzin ensimmäinen avioliitto hajosi riitoihin ja päättyi eroon vuonna 1972. Pian sen jälkeen hän tutustui brittiläissyntyiseen Elizabeth Jean (Jeannie) Clydeen (o.s. Forsythe, s. 1939), joka jätti nopeasti oman aviomiehensä, ja he menivät naimisiin Schulzien avioeron astuttua voimaan syksyllä 1973. Schulzin toinen avioliitto oli ensimmäistä seesteisempi ja kesti hänen kuolemaansa asti.[89] Schulzin kuollessa hänellä oli yhteensä 18 lastenlasta.[1] Leski Jean Schulz johtaa nykyisin Charles M. Schulz -museon johtokuntaa.[90]

Uskonnolliset näkemykset muokkaa

Schulz muistetaan Raamatun ja evankeliumien säännöllisestä käsittelystä sarjakuvassaan. Schulzia ja Tenavia arvostettiin siksi monien vakaumuksellisten kristittyjen piirissä. Mielikuvaa sarjan ja sen piirtäjän kristillisestä sanomasta vahvisti pastori Robert L. Shortin vuonna 1964 julkaisema kirja Tenavien evankeliumi, samoin Jaska Jokusen joulun huippukohtaus, jossa Eppu selittää joulun merkityksen siteeraamalla Raamattua. Schulzin mukaan Tenavien ei missään tapauksessa ollut tarkoitus julistaa mitään uskontulkintaa tai omaa ”evankeliumia”. Shortin mielestä Schulz oli uskonnollisilta mielipiteiltään todellisuudessa vapaamielisempi kuin antoi julkisuudessa ymmärtää.[91]

Schulzin lapsuudenkoti ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta äitinsä kuoltua hän ja hänen isänsä alkoivat käydä Church of God -nimisen kirkon jumalanpalveluksissa. Sodan jälkeisinä vuosina Schulzille kehittyi vahva kristillinen vakaumus, ja hän alkoi osallistua hyvin aktiivisesti kirkkonsa toimintaan. Hänet kastettiin vuonna 1948.[92] Schulz oli varsinkin 1950-luvulla aktiivinen Church of Godin toiminnassa, toimi erilaisissa luottamustehtävissä ja lahjoitti kirkolle suuria rahasummia. Hän myös toimi opettajana kirkkonsa pyhäkoulussa ja maallikkosaarnaajana sunnuntaijumalanpalveluksissa.[93] Vuonna 1963 Church of Godin tukema Andersonin korkeakoulu vihki Schulzin kunniatohtoriksi.[46][94]

Kaliforniaan muutettuaan Schulz kuitenkin etääntyi Church of Godin yhteisöstä ja lopetti kokonaan kirkossa käymisen tultuaan siihen tulokseen, että seremoniat eivät olleet uskon kannalta tärkeitä. Myöhemmin Schulzin näkemys kirkoista muuttui kielteiseksi, ja hän alkoi pitää Yhdysvalloissa noussutta evankelikaalista kristillisyyttä vaarallisena vapaalle ajattelulle. Vaikka hän piti itseään edelleen kristittynä, hänen aiemmin ehdottomat uskonnolliset näkemyksensä muuttuivat 1960- ja 1970-luvun aikana huomattavasti väljemmiksi. Hän vastusti myös kristillisyyden ja amerikkalaisten kansallisen identiteetin samaistamista.[95] Vuonna 1987 antamassaan haastattelussa Schulz luonnehti uskoaan sanomalla, että hänestä oli tulossa sekulaari humanisti, vaikkei hän oman kertomansa mukaan tiennyt, mitä sekulaarihumanismi on.[96] Hän kuitenkin jatkoi uskonasioiden pohtimista ja myös niiden käsittelyä sarjakuvassaan loppuvuosiinsa asti.[97]

Muuta muokkaa

Schulz oli koko ikänsä absolutisti.[98] Hänen lapsuudenkodissaan ei harrastettu lukemista tai kulttuuria.[99] Schulz löysi klassisen musiikin ja klassikkokirjallisuuden toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja niistä tuli sen jälkeen tärkeä osa hänen elämäänsä.[100] Hän kuitenkin kiisti olevansa missään tapauksessa älykkö, jollaiseksi hänet lehdistössä toisinaan leimatiin.[101] Hän myös kiisti, että hänellä olisi ollut jokin ”filosofia”.[3] Schulz oli myös sitä mieltä, että sarjakuvat – hänen omansa mukaan luettuna – eivät olleet oikeaa taidetta.[102]

Schulz viittasi Tenavissa useasti ajankohtaisiin tai poliittisesti kiistanalaisiin aiheisiin, mutta vältteli aina varsinaisia kannanottoja.[103] Kertomansa mukaan hänet kasvatettiin kotona republikaaniksi, mutta hän ei ollut myöhemmin poliittisesti suuntautunut ihminen eikä pitänyt poliittisia sarjakuvia arvossa.[104]

Schulz oli kiinnostunut useista urheilulajeista, erityisesti jääkiekosta ja luistelusta.[1] Hän perusti vuonna 1975 omassa jäähallissaan Redwood Empire Ice Arenassa järjestettävän Snoopy’s Senior Hockey Tournament -nimisen yli 40-vuotiaille suunnatun jääkiekkoturnauksen, joka järjestetään edelleen vuosittain.[105] Hänelle myönnettiin vuonna 1981 Lester Patrick Trophy -palkinto jääkiekon edistämisestä.[48] Schulz harrasti myös tennistä ja golfia, ja sponsoroi 1980-luvulla Snoopy Cup -nimistä yli 35-vuotiaiden naisten tennisturnausta sekä Woodstock Open Golf Tournament -nimistä aviopareille suunnattua hyväntekeväisyys-golf-turnausta.[48] Hän löi ensimmäisen hole-in-onensa 72-vuotiaana.[106]

Lähteet muokkaa

  • M. Thomas Inge (toim.): Charles M. Schulz: Conversations. University Press of Mississippi, 2000. ISBN 9781578063055 Google books
  • Rheta Grimsley Johnson: Good Grief: The Story of Charles M. Schulz. Ravette Books, Sussex 1989. ISBN 1 85304 255 2
  • Chip Kidd (toim.): Peanuts: The Art of Charles M. Schulz. Pantheon Books, New York 2001. ISBN 0-375-71463-4
  • David Michaelis: Schulz and Peanuts: A Biography, pehmeäkantinen laitos. Harper Perennial, New York 2008 (alkuperäinen kovakantinen laitos 2007). ISBN 978-0-06-093799-7
  • Täydelliset Tenavat 1950–1952. Egmont 2007. ISBN 978-952-469-737-8 (alkuteos The Complete Peanuts 1950–1952)
    • David Michaelis: Charles M. Schulzin elämä ja teot, emt. s. 291–303.
    • Rick Marschall & Gary Groth: Charles M. Schulzin haastattelu (tehty 1987, julkaistu ensimmäisen kerran 1992), emt. s. 304–337.
    • Juhani Tolvanen: Charles M. Schulzin haastattelu (tehty 1999), emt. s. IX–XI.
  • Celebrating Peanuts 60 years (toim. Paige Braddock & Alexis E. Fajardo, esipuhe Jean Schulz). Andrews McMeel Publishing, Kansas City 2009. ISBN 0-7407-8548-6

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e Sarah Boxer: Charles M. Schulz, `Peanuts' Creator, Dies at 77 (englanniksi) New York Times 14.2.2000. Viitattu 5.10.2014.
  2. ↑ Michaelis 2008, s. 9–11, 14–15, 27, 68, 130, 361.
  3. ↑ a b Marschall 2007, s. 305.
  4. ↑ November 26, 1922 (englanniksi) Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014.
  5. ↑ a b c Michaelis 2007, s. 296–297.
  6. ↑ Marschall 2007, s. 306.
  7. ↑ Michaelis 2008, s. 12–13.
  8. ↑ Michaelis 2008, s. 171.
  9. ↑ Michaelis 2008, s. 9–14, 38–40, 47–48, 60.
  10. ↑ a b c d 1940 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  11. ↑ Celebrating Peanuts 60 years, s. 87–88.
  12. ↑ Michaelis 2008, s. 96, 114–115, 123–125, 128–131.
  13. ↑ Michaelis 2008, s. 137, 143–151, 153, 156.
  14. ↑ Marschall 2007, s. 308–311.
  15. ↑ Michaelis 2008, s. 71.
  16. ↑ 1936 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  17. ↑ Michaelis 2008, s. 71, 78, 93, 101–104, 110–112, 117–119, 121–122, 159–160, 173–176, 179, 185.
  18. ↑ a b Michaelis 2008, s. 161, 164–167, 170, 181–184
  19. ↑ Michaelis 2008, s. 281–283.
  20. ↑ Kidd (toim.) 2001.
  21. ↑ 1946–1947 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  22. ↑ a b Charles M. Schulz: Li'l Beginnings Fivecentsplease.org. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  23. ↑ Kidd (toim.) 2001, Li’l Folksia koskevat sivut.
  24. ↑ Michaelis 2008, s. 170–171.
  25. ↑ Michaelis 2008, s. 185–186.
  26. ↑ Michaelis 2008, s. 198–201.
  27. ↑ Michaelis 2008, s. 201.
  28. ↑ Michaelis 2008, s. 201, 205, 208–211.
  29. ↑ Michaelis 2008, s. 212, 216, 218.
  30. ↑ Michaelis 2008, s. 270–271.
  31. ↑ Michaelis 2008, s. 241, 263–264.
  32. ↑ Michaelis 2008, s. 265–266, 284, 316.
  33. ↑ Michaelis 2008, s. 309–311.
  34. ↑ Derrick Bang: Jim Sasseville: The Ghost in the (Peanuts) Machine Fivecentsplease.org. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  35. ↑ 1950 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  36. ↑ Johnson 1989, s. 140–141 ja toinen kuvaliite.
  37. ↑ Michaelis 2008, s. 201, 293.
  38. ↑ Illustrations Collectpeanuts.com. Viitattu 31.12.2014. (englanniksi)
  39. ↑ Michaelis 2008, s. 285, 299.
  40. ↑ a b c Inge (toim.) 2000, XV–XVIII.
  41. ↑ Michaelis 2008, s. 418 ja toinen kuvaliite.
  42. ↑ Michaelis 2008, s. 360.
  43. ↑ Marschall 2007, s. 324.
  44. ↑ Charles Solomon: The Art and Making of Peanuts Animation, s. 12. Chronicle Books, San Fancisco 2012.
  45. ↑ Charles M. Schulz (englanniksi) Emmys.com. Viitattu 5.11.2015.
  46. ↑ a b c 1960 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  47. ↑ Michaelis 2008, s. 377, 400.
  48. ↑ a b c 1980 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 21.8.2016. (englanniksi)
  49. ↑ 1990 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 21.8.2016. (englanniksi)
  50. ↑ Jyrki Vainio: Walk of Famen toinen puoli Piirtäjän tunnustuksia -blogi 26.11.2015. Viitattu 23.1.2016.
  51. ↑ Michaelis 2008, s. 319–323, 326, 377–378, 380.
  52. ↑ Michaelis 2008, s. 524–525.
  53. ↑ Michaelis 2008, s. 370.
  54. ↑ Johnson 1989, s. 106.
  55. ↑ Michaelis 2008, s. 420–422, 429–430.
  56. ↑ Michaelis 2008, s. 519–520.
  57. ↑ Michaelis 2008, s. 475, 482, 488, 501, 520.
  58. ↑ Michaelis 2008, s. 444.
  59. ↑ Michaelis 2008, s. 530–531.
  60. ↑ a b Michaelis 2008, s. 543–545
  61. ↑ Johnson 1989, s. 62–63.
  62. ↑ Marschall 2007, s. 311–312.
  63. ↑ An interesting story about "familiar' dog (Arkistoitu – Internet Archive) The Morning Call 2.5.2003. Viitattu 14.12.2014. (englanniksi)
  64. ↑ 1970 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 31.3.2016. (englanniksi)
  65. ↑ Michaelis 2008, s. 520–521.
  66. ↑ Marschall 2007, s. 313.
  67. ↑ Michaelis 2008, s. 552.
  68. ↑ Michaelis 2008, s. 553, 555–556, 563–566.
  69. ↑ Larry Bleiberg: 10 Best: Grave sites of illustrious Americans USA Today 24.10.2014. Viitattu 12.12.2014. (englanniksi)
  70. ↑ Michaelis 2008, IX, 545, 553.
  71. ↑ Frequently Asked Questions Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  72. ↑ a b Michaelis 2007, s. 301.
  73. ↑ Tolvanen 2007.
  74. ↑ Michaelis 2008, s. 561.
  75. ↑ Michaelis 2008, s. 559, 563.
  76. ↑ a b Charles M. Schulz Receives a Congressional Gold Medal Yhdysvaltain edustajainhuone. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  77. ↑ Peanuts FAQ, kohdat 3.6) ja 3.7) Fivecentsplease.org. Viitattu 12.12.2014. (englanniksi)
  78. ↑ Cartoonists Remember 'Peanuts' Creator Charles M. Schulz With a Special Day of Tribute Cartoons PR Newswire. Viitattu 12.12.2014. (englanniksi)
  79. ↑ Our History Sonoman piirikunnan lentokenttä. Viitattu 22.12.2014.
  80. ↑ Schulz Museum Beginnings (Arkistoitu – Internet Archive) Charles M. Schulzin museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  81. ↑ The Highest-Paid Dead Celebrities Of 2016 Forbes 12.10.2016. Viitattu 19.10.2016. (englanniksi)
  82. ↑ Brian Warner: How Charles Schulz Created A Billion Dollar Peanuts Cartoon Empire (englanniksi) Celebrity Networth 24.8.2014. Viitattu 12.12.2014.
  83. ↑ Schulzin jäähyväisviesti viimeisessä Tenavat-stripissä, Tenavat 52: Onnen vuosikymmenet 1950–2000 (suom. Juhani Tolvanen), s. 62. Egmont, 2000.
  84. ↑ Chris Arrant: Are New Peanuts Comics Nuts For Following Charles Schulz? New a rama 20.1.2012. Viitattu 31.12.2014. (englanniksi)
  85. ↑ Patricia Cohen: Biography of ‘Peanuts’ Creator Stirs Family The New York Times 8.10.2007. Viitattu 19.1.2015. (englanniksi)
  86. ↑ Wildfire burns home of 'Peanuts' creator Charles Schulz (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) SFGate 12.10.2017. Viitattu 14.10.2017.
  87. ↑ Nat Gertler: Joyce Doty, 1926-2022 The AAUGH Blog 15.5.2022. Viitattu 20.5.2022. (englanniksi)
  88. ↑ Michaelis 2008, s. 224–225, 227, 233, 243, 285, 313.
  89. ↑ Michaelis 2008, s. 480, 482, 487–488, 490, 498, 505, 564–566.
  90. ↑ Board of directors (Arkistoitu – Internet Archive) Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  91. ↑ Michaelis 2008, s. 351–355, 357.
  92. ↑ Michaelis 2008, s. 163, 168–169, 190.
  93. ↑ Michaelis 2008, s. 293.
  94. ↑ Marschall 2007, s. 329.
  95. ↑ Michaelis 2008, s. 350–351.
  96. ↑ Marschall 2007, s. 328, 330.
  97. ↑ Ilkka Tiensuu: Charles M. Schulz oli traaginen humoristi (Arkistoitu – Internet Archive). Sana 29.4.2010. Viitattu 8.12.2014.
  98. ↑ Michaelis 2008, s. 27.
  99. ↑ Michaelis 2008, s. 63, 68.
  100. ↑ Michaelis 2008, s. 191–192 ja toinen kuvaliite.
  101. ↑ Michaelis 2008, s. 288.
  102. ↑ Inge (toim.) 2000, s. 152.
  103. ↑ Michaelis 2007, s. 298–299.
  104. ↑ Marschall 2007, s. 333–334.
  105. ↑ 1932–1934 Charles M. Schulz -museo. Viitattu 8.12.2014. (englanniksi)
  106. ↑ Michaelis 2008, s. 548 ja toinen kuvaliite.

Aiheesta muualla muokkaa


Tenavat
Henkilöitä

Charles M. Schulz • Bill Meléndez • Vince Guaraldi • Lee Mendelson • Robert L. Short

Hahmot

Luettelo Tenavien hahmoista • Jaska Jokunen • Ressu • Tellu • Eppu • Amadeus • Salli • Piparminttu-Pipsa • Maisa • Kaustinen • Sami • Rapa-Ripa • Lippe • Kielo • Pave • Kutri • Toisto • Pieni punatukkainen tyttö • Suuri kurpitsa

Animaatiot

Luettelo Tenavat-animaatioista • Jaska Jokusen joulu (1965) • Eläköön, Jaska Jokunen! (1969) • Ressu lähtee maailmalle (1972) • Kisa on kova, Jaska Jokunen (1977) • Hyvää matkaa Jaska Jokunen (1980) • Tenavat-elokuva (2015)

Muuta

Li’l Folks • You’re A Good Man, Charlie Brown

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Charles_M._Schulz&oldid=21300851”