Celesta
Celesta [tšelesta] (latinan sanasta caelestis ’taivaallinen’) on kosketinsoitin, jota käytetään toisinaan sinfoniaorkestereissa. Siinä on pianon koskettimisto ja koneisto. Vasarat lyövät metallisia levyjä, joten ääni muistuttaa kellopelin ääntä. Soittimen patentoi Auguste Mustel vuonna 1886 Pariisissa.
Heikkoäänisenä soittimena celesta peittyy helposti suureen orkesteritekstuurin alle. Ääntä voidaan kuitenkin vahvistaa sähköisesti. Celestan ääniala on useimmiten 4–5 oktaavia, ja matalin ääni on usein c1. Celesta nuotinnetaan basso- ja diskanttiavaimille, mutta se soi oktaavin kirjoitettua korkeammalta.
Muiden muassa Giacomo Puccini ja Richard Strauss käyttivät celestaa oopperoissaan ja Gustav Mahler sinfonioissaan. Pjotr Tšaikovskin säveltämä Pähkinänsärkijä (1892) kuuluu varhaisimpiin teoksiin, joissa on käytetty celestaa, ja soitin on kuultavissa varsinkin kuuluisassa ”Makeishaltijattaren tanssi” -kappaleessa. Béla Bartókin tuotantoon kuuluu Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle (1936).
Celestaa ovat käyttäneet myös monet jazzmuusikot 1920-luvulta lähtien, muiden muassa McCoy Tyner, Fats Waller, Spud Murphy ja Johnny Costa.[1] Popmusiikissa soitinta on käyttänyt Keith Emerson Emerson, Lake & Palmer -yhtyeen albumilla Tarkus (1971).
Lähteet muokkaa
- ↑ The Twinkling Sound of the Celesta (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Celesta Wikimedia Commonsissa
