Carl Edvard Gyldenstolpe

suomalainen poliitikko

Carl Edvard Gyldenstolpe (7. elokuuta 1770, Naantalin maalaiskunta11. huhtikuuta 1831, Helsinki)[1] oli suomalainen juristi, joka toimi Suomen senaatin oikeusosaston varapuheenjohtajana ja senaatin prokuraattorina. Turun akatemiassa suorittamiensa opintojen (1786–1788) jälkeen hän pääsi Turun hovioikeuteen auskultantiksi. Toimittuaan hovioikeudessa useissa eri viroissa hänet nimitettiin 1798 asessoriksi ja hovioikeudenneuvokseksi 1809.[1] Suomen tultua osaksi Venäjän keisarikuntaa Gyldenstolpe osallistui aatelissäädyn edustajana Porvoon valtiopäiville 1809. Valtiopäivillä hänet valittiin hallituskonseljin oikeusosaston jäseneksi.[2] Hän oli niitä aatelisia, jotka valitsivat jäseniä Suomen lähetystöön elokuussa 1808. Hän laati lähetystön ohjesäännön niin ettei se voinut toimia valtiopäivien valtuuksin. Gyldenstolpe oli Porvoon valtiopäivien merkittävimpiä jäseniä. Hän kuului hallituskonseljia suunnitelleeseen komiteaan.[3] Valtioneuvoksen arvon hän sai 1812 ja todellisen valtioneuvoksen arvon 1816. Gyldenstolpe määrättiin koskenperkaus- ja kanavoimistöiden johtokunnan jäseneksi 1816–1817.[1]

Päteväksi lakimieheksi tiedetty Gyldenstolpe nimitettiin 1817 Matthias Caloniuksen seuraajaksi senaatin prokuraattorin virkaan. Vuonna 1822 sekä senaatin talousosasto että oikeusosasto saivat varapuheenjohtajan virat. Gyldenstolpe nimitettiin oikeusosaston varapuheenjohtajaksi ja Carl Johan Walleenista tuli prokuraattori. Vuonna 1822 Gyldenstolpe sai salaneuvoksen arvon ja 1827 hänet korotettiin vapaaherraksi. Hänelle myönnettiin virkaero terveydellisten syiden vuoksi vuoden 1831 lokakuun alusta lukien, mutta hän kuoli ennen eläkepäivien alkamista huhtikuussa 1831.[2] Gyldenstolpe oli naimaton.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Matti Mali (toimittanut): Korkein oikeus 1809–1959, Helsinki 1959, sivut 91–92.
  2. a b Kristiina Kalleinen: Gyldenstolpe, Carl Edvard teoksessa Suomen kansallisbiografia, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2004, ISBN 951-746-441-X, osa 3, sivut 376–377.
  3. Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 3, p. 213