Wikipedia

Camarguenhevonen

hevosrotu

Camarguenhevonen on ranskalainen hevosrotu. Se on pienikokoinen ja jalostumaton ratsu, väriltään aina kimo. Rotu rekisteröitiin vuonna 1967, jolloin sille perustettiin kantakirja.

Camarguenhevonen
Tyyppi: kevyt lämminverinen
Alkuperä ja nimet
Alkuperämaa:  Ranska
Polveutuminen: paikalliset alkukantaiset hevoset, berberihevonen
Rodun syntyaika: esihistoriallinen
Kantakirja perustettu: 1967
Esiintyminen ja käyttö
Käyttötarkoitus: ratsu, kuormajuhta
Tärkeimmät alueet: Ranska (noin 6 000 yksilöä)
Merkitys Suomessa: marginaalinen
Ominaisuudet
Korkeus: noin 135–150 cm
Värit: aina kimo

Camarguenhevosen tarkasta polveutumisesta ei ole varmuutta, mutta sitä pidetään yhtenä maailman vanhimmista hevosroduista. Se on todennäköisesti elänyt Etelä-Ranskassa Camarguen alueella Rhône-joen suistossa hyvin kauan. Se muistuttaa Lascaux'n luolien seinämaalauksissa kuvattuja noin 15 000–17 000 vuotta sitten eläneitä hevosia. Kaakkois-Ranskasta löydetyt vieläkin vanhemmat hevosen luurangot saattavat olla camarguenhevosten esi-isien jäännöksiä.

Vaikka camarguenhevonen on ponikokoinen, säkäkorkeudeltaan noin 135–150 cm, se luokitellaan hevoseksi ja se jaksaa kantaa aikuista ratsastajaa. Väriltään se on aina ruunikkona tai mustana syntyvä kimo. Camarguenhevosia käytetään perinteisesti lähinnä ratsuina ja kuormahevosina, nykyään myös esimerkiksi kouluratsastuksessa, valjakkoajossa ja sirkuksessa.

Camarguenhevosen käyttöhistoriasta on merkkejä jo antiikin ajalta. Sitä käytettiin 1100-luvulle satunnaisesti taisteluissa ja sodissa. Tämän jälkeen rotu palveli Camarguen asukkaita aina työssä, esimerkiksi viljanpuinnissa, ajohevosena tai karjan parissa työskenneltäessä ratsuna. Tällöinkin hevoset päästettiin työn jälkeen puoliksi vapaiksi. Ranskan hevosjaloustusseurat ovat historiansa aikana aloittaneet lukuisia sittemmin kaatuneita jalostusohjelmia, joiden tarkoituksena oli kasvattaa camarguenhevosen kokoa risteyttämällä siten, että siitä olisi saatu sopiva sotaratsuksi.

Nykyisin rodun ominaisuuksia varjellaan omaleimaisena osana Camarguen luontoa. Alueelle perustettiin vuonna 1970 luonnonsuojelualue turvaamaan muiden muassa juuri camarguenhevosen elinoloja. Muita alueen tunnusmerkillisiä lajeja ovat camarguenkarja ja vaaleanpunainen flamingo.

Camarguenhevonen elää edelleen puolivilleinä laumoina (manades) karulla ja soisella suistoalueella. Tammat synnyttävät varsansa ilman ihmisten apua. Varsat polttomerkitään vuoden ikäisinä ja jalostukseen kelpaamattomat orivarsat ruunataan kolmen vuoden ikäisinä. Niistä laumojen vartijat (gardians) valitsevat ja kesyttävät työssään tarvitsemansa ratsut. Vain parhaat oriit saavat jäädä jatkamaan sukuaan laumoihin. Melko eristyneistä oloista johtuen rotu on säilynyt puhtaana.

Kesytettyjä camarguenhevosia pidetään hyväluonteisina ja vireinä käyttöhevosina. Niitä käytetään lähinnä ratsuina mutta jonkin verran myös kuormahevosina. Rodun edustajat kehittyvät hitaasti ja ovat täysikasvuisia vasta 6-vuotiaana, mutta toisaalta camarguenhevonen on hyvin pitkäikäinen.

Vuonna 2004 Ranskassa arvioitiin olevan noin 6 000 rotupuhdasta camarguenhevosta. Suomessa camarguenhevosten määrä on toistaiseksi pieni.

Teorioita rodun alkuperästä muokkaa

 
Camarguenhevosen pääasiallinen esiintymisalue on Rhône-joen suistossa sijaitseva Camargue. Se käsittää useita laajoja murtovesialueita, soita ja jokiuomia.

Camarguenhevonen on kuuluu kiistatta maailman vanhimpiin hevosrotuihin[1][2], mutta vaikka sen alkuperä tunnustetaan nykyisin kristinuskoa vanhemmaksi[3], on edelleen epäselvää kuinka arabian-, berberi-, aasialaiset tai kelttiläissukuiset hevoset ovat vaikuttaneet rodun syntyyn. Useampien juonteiden sekoittuminen voisi selittää camarguenhevosen alkuperää niin, että villeinä elävät hevoset ovat sekoittuneet aikojen kulussa useilla tavoilla kunnes tuloksena oli selkeäpiirteinen rotu, joka on sopeutunut hyvin Rhône-joen suistoalueen vaikeisiin oloihin. Elämä ankarissa oloissa on luultavasti karsinut hevosainesta niin, että sukupolvesta toiseen ainoastaan vahvimmat ja vastustuskykyisimmät yksilöt ovat jääneet jatkamaan sukua.[4]

Alku esihistoriallisella kaudella muokkaa

Ainoa ja vanhin todiste camarguenhevosen esihistoriallisesta alkuperästä on professori Nicolas'n vuonna 1875 löytämä nykyhevosen (Equus caballus) luuranko, joka paljastui Rhône-joen oikealta rannalta, 2 kilometriä Arlesista yläjuoksun suuntaan. Luurangon ympärillä oli veitsiksi muotoiltua piikiveä, joka ajoitti löydöksen paleoliittiselle kaudelle[5][6].

Ranskan hevosjalostusyhdistysten liitto Haras nationaux katsoo camarguenhevosen polveutuvan przewalskinhevosesta[1]. Huomio kiinnittyy camarguenhevosen ulkonäköön, joka muistuttaa Lascaux'n esihistoriallisen luolan hevosmaalauksia, sekä rodun primitiivisiä hevosia muistuttaviin piirteisiin[7][8].

Mikäli näkemys camarguenhevosista esihistoriallisissa luolissa kuvattujen kvartäärikauden hevosten vain vähän muuntuneina jälkeläisinä pitää paikkansa, nämä hevoset ovat asuttaneet esihistoriallisen kauden Galliaa ja siirtyneet karummille asuinseuduille ihmisasutuksen levitessä[9]. Charles Naudot'n mukaan hevonen seurasi merta vetäytyessään kohti Rhônen jokilaaksoa.[8]

Camarguen alkuperäisrotu muokkaa

Edelliseen verrattuna täysin päinvastainen selitys rodun ominaisuuksille nojautuu oletukseen, että camarguenhevonen olisi alun perinkin kotoisin Camarguen alueelta, josta se olisi levinnyt etelärannikolla alueille, joita kutsutaan nykyisin nimillä Bouches-du-Rhône, Gard, Hérault, Var, aina Nizzan lähiseuduille saakka. Tämän oletus sulkee pois mainittavamman arabian- tai berberihevosten vaikutuksen rotuun, joten camarguenhevosen fysionomian itämaisiksi sanotut piirteet ja kaikki rodun muut ominaisuudet ovat synnynnäisiä ja periytyviä eivätkä hankittuja ominaisuuksia: seurausta ilmaston, maaperän ja ravintokasvien ominaisuuksista[10].

Eugène Gayot kiinnitti vuonna 1861 huomiota siihen, että camarguenhevosessa esiintyy tiettyjä itäisiä rakennepiirteitä, jotka ovat yhteisiä kaikille villeinä eläville hevosensukuisille eläimille. Tämä merkitsee sitä, että sama ruokavalio ja sama elämäntapa aiheuttavat hevosessa samat tai lähes samat ominaisuudet, vaikka rodut eläisivät hyvin kaukana toisistaan ja eri leveyspiireillä. Gayot'n mukaan myös muut hevostutkijat ovat vahvistaneet tämän huomion ja se toistuu usein heidän töissään.[10] Vuonna 1963 myös Pierre Joignaux merkitsi muistiin camarguenhevosen ulkonäön erityispiirteet ja käsityksensä elinolosuhteiden vaikutuksesta niiden syntymiseen.[11]

Elinolot ja kasvatus muokkaa

Camarguenhevonen elää läpi vuoden ulkona: perinteen mukaisesti se laiduntaa vapaasti ja lisärehutta samoilla alueilla kuin camarguenkarja. Manadessa eläessään se liittyykin usein nautojen seuraan.

Suurin osa hevosista elää täydellisessä vapaudessa läpi vuoden. Ne kootaan ainoastaan kerran vuodessa tarkastusta, merkintää, ruunausta tai muita vastaavia toimenpiteitä varten.[7] Camarguenhevosen elinoloja luonnehtivat jatkuvasti kostea ilmasto, runsaina parveilevat hyönteiset ja omalla tavallaan ankara ja jopa raa'an tuulinen talvi.[12]

Vapaudessa kasvattaminen on ainoa sallittu tapa, kun camarguenhevosta kasvatetaan kotiseudullaan.[13] Luonnonravinto pitää eläimet erinomaisessa kunnossa vaikka sisältääkin vain niukasti ravinteita. Laidunheinää riittää ravinnoksi ympäri vuoden eikä viljaa tarvita, toisin kuin monille lämminverisille roduille.

Camarguenhevonen tulee toimeen pitkään vähällä ravinnolla, sietää kehnoja säitä ja pitkiä päivämatkoja[13] ja on myös ainoa hevosrotu, joka pystyy pureskelemaan veden alla[8]: se kiskoo suuhunsa murtovesien vesikasveja.[14] Rotua pidetään varmavaistoisena, ja sen leveät ja varmat kaviot soveltuvat hyvin elämään vetisillä soilla. Kuten naudat, myös camarguenhevoset muodostavat toisinaan symbioottisen suhteen lintujen kanssa. Sen liittolaisia voivat olla esimerkiksi jalo-[15] tai lehmähaikarat.

Varsat syntyvät tavallisesti keväällä ilman ihmisten apua. Tamma eristäytyy ja suojautuu ruokojen sekaan tai tamariskipensaikkoon varsomista varten. Se viipyy muutaman päivän erossa laumastaan ja liittyy siihen vasta, kun varsa pystyy seuraamaan perässä vaikeuksitta. Kun kevään varsat alkavat syksyn tullen osoittaa itsenäistymisen merkkejä, ne otetaan kiinni, erotetaan emästään ja polttomerkitään. Seuraavan talven aikana varsat pidetään ihmisten läheisyydessä ja totutetaan ihmisiin. Sen jälkeen ne vapautetaan kaksi- ja kolmivuotiaiden seuraan, missä ne viipyvät pari vuotta kunnes niitä aletaan kouluttaa ratsastukseen. Tämän jälkeen ne päästetään puolittaiseen vapauteen, josta hevosia haetaan tarpeen mukaan työhön ja johon ne vapautetaan taas sen jälkeen[16].

Camarguenhevosen kasvattajat pyrkivät säilyttämään hevosissaan jalostumattomia piirteitä. Tämän vuoksi heillä on etuoikeus täysin luonnonmukaiseen hevosenkasvatukseen.selvennä Rodun perinteisellä asuinalueella ihminen ei puutu lisääntymisprosessiin, vaan siellä vapaudessa asuvat oriit astuvat vapaasti[13]. Keinoalkuiset, kuten siemennyksellä, alkionsiirrolla tai kloonaamalla aikaansaadut varsat eivät kelpaa camarguenhevosen kantakirjaan[13].

Camarguenhevosen kasvattajain liitto muokkaa

 
Manade käsittää vähintään neljä tammaa, joilla on minimissään 20 hehtaaria laidunaluetta

Camarguenhevosen kasvattajain liitto (Association des éleveurs de chevaux de race Camargue (AECRC)) perustettiin vuonna 1964. Sen perustivat omistamiensa hevosten rodun ja tyypin sekä kasvatusympäristön säilymisestä huolta kantaneet kasvattajat.[17] Ensimmäiseksi he kuvasivat rodun piirteet ja määrittelivät Camarguen hevosten kasvatusalueen rajat Rhône-joen suistossa ja sen lähiseuduilla[17].

Vuonna 1966 yhdistys hyväksyttiin kansalliseen moniammatilliseen hevosliittoon (l'Union nationale interprofessionnelle du cheval, UNIC). Vuonna 1967 se luetteloi kasvatusalueet, kasvatuksen tuotteet ja määritteli käsitteen manade[17] tarkoittamaan vähintään neljää vapaina ulkoilmassa kasvatettavaa lisääntymiskelpoista tammaa, joiden laidunalue on kooltaan vähintään 20 hehtaaria eläintä kohti. Kasvatus tapahtuu ilman lisärehua. Nimi Camargue sallittiin ainoastaan manadeoloissa syntyneille ja kasvaneille hevosille.[17] Ranskan hevosliitto tunnusti camarguenhevosen omaksi rodukseen vuonna 1968, mutta kantakirja perustettiin vasta paljon myöhemmin. Ensimmäinen ori polttomerkittiin vuonna 1978.

Vuodesta 2003 liitto on ollut avoinna kaikille ranskalaisille camarguenhevosen kasvattajille yrityksen sijainnista tai tammojen lukumäärästä riippumatta. Vuonna 2005 liittoon kuului 153 jäsentä. Siitoseläinten valinta tapahtuu AECRC:n ja kansallinen hevosliiton yhteistyönä. Liitto järjestää myös soveltuvuuskokeita ja kilpailuja eri-ikäislle hevosille sekä osallistuu näyttelyihin.[17].

Camarguenhevonen suoperäisten alueiden hoitajana muokkaa

 
Camarguenhevonen muodostaa symbioottisen suhteen lehmähaikaraan, joka käyttää ravinnokseen hevosen houkuttamia hyönteisiä.

Camarguenhevosta pidetään nimikkoseutunsa ekosysteemin osana sekä keinona säilyttää ja ylläpitää kokonaisia kosteikkoalueita. Hevosen elinympäristö on kuitenkin muuttunut paljon, sillä Rhône-joen suistoaluetta kuivatetaan, eikä se tarjoa enää entisenlaista turvaa[14]. Camarguenhevosta käytetään yhä enemmän suoperäisten alueiden luonnonmukaiseen hoitamiseen. Niinpä hevoset ovatkin torjuneet vesakoita esimerkiksi Brotonnen luonnonpuistossa[18] ja Seine-matalikoilla. Vuonna 1988 joitakin yksilöitä vietiin myös Bretagnen niemimaalle[19] samantyyppisiin ympäristönhoitotehtäviin.

Rotumääritelmä muokkaa

 
Mallikelpoinen camarguenhevosrodun edustaja.

Camarguenhevosen kantakirjan vuonna 1978 tapahtuneen avaamisen jälkeen hevosen on täytynyt vastata rodun kuvausta niin rakenteen kuin värinkin puolesta päästäkseen kantakirjaan. Lokakuusta 2002 camarguenhevonen on luokiteltu lämminveriseksi. Vaikka se kasvaa vain harvoin korkeammaksi kuin 145 cm[2] ja luokitellaan Kansainvälisen hevosurheiluliiton (FEI) hevosurheilusääntöjen mukaan poniksi, camarguenhevonen on kuitenkin rakenteeltaan hevonen.

Camarguenhevonen tulee muiden alkukantaisten rotujen tavoin täysikasvuiseksi melko myöhään, 5–7-vuotiaana, mutta se elää poikkeuksellisen pitkään[14], keskimäärin 25 vuotta[8]. Ranskalaishevosten ikäennätys on 47-vuotiaana kuollut Ours (Karhu), joka oli camarguenhevonen.[20] Rodun edustajien liikkeet ovat puhtaat, askel on korkea ja askelpituus suuri. Camarguenhevosen ravi on eloisa ja laukka hyvin nopea.[14].

Rakenne muokkaa

Camarguenhevosen tulee täyttää Ranskan hevosjalostusyhdistysten liiton Haras Nationaux français julkaisema hyvän ratsuhevosen määritelmä[1]. Hevosen sivukuvan yleisvaikutelma muistuttaa vahvasti alkukantaista hevosta ja siinä on berberihevosen piirteitä[14].

Säkäkorkeus

135–150 cm[1][13].

Paino

Yleensä 300–400 kg[1][13] sukupuolesta ja koosta riippuen.

Pää
 
Camarguenhevoselle tyypillinen pää kaukana toisistaan olevine lyhyine ja leveästi kiinnittyneine korvineen.

Muistuttaa esihistoriallisen hevosen päätä,[14] hiukan itämaiselta vaikuttava,[14] usein painava, kulmikas ja ilmeikäs. Katse eloisa ja silmät lähellä pään pintaa vain hieman ulkonevien silmäkulmien vuoksi. Profiili suoralinjainen, kuonopii usein vaatimaton, litteä otsa ja leukaperät korostuneet. Korvat ovat pienet ja lyhyet, etäällä toisistaan, korvanliitokset ovat kookkaat.[1][13], otsaharja on runsas.[14].

Kaula

Keskimittainen, kiinnittyminen ja asento hyvät. Harja taittuu usein molemmille puolille ja on aina tuuhea.[1][13].

Runko

Rinta on syvä ja leveä, henkitorvi laaja ja kupeet sopivan kehittyneet. Lapa hyvin kulmautunut, vahva ja lihaksikas. Sä'än tulee olla selkeästi erottuva, mutta ei liian korostunut. Selkä on keskipitkä. Sen tulee olla vahva ja suora, lanne mieluummin lyhyt, suora ja leveä, takaosa pyöreämuotoinen ja hiukan laskeva, lautaset lihaksikkaat ja reidet hyväasentoiset, häntä tuuhea ja alas kiinnittynyt.[1][13].

Jalat

Camarguenhevosen jalat ovat pitkät ja sopusuhtaiset, vahvat ja kestävät, kuivaniveliset, polvet ja kintereet kookkaat. Kaviot ovat poikkeuksellisen kovat ja kestävät, joten camarguenhevosia kengitetään vain harvoin.[14] Kaviot ovat hyväasentoiset, vahvat ja kantavat; niihin on kehittynyt kookas ja leveä muoto, joka soveltuu hyvin kosteikkoseuduilla liikkumiseen.[1][13].

Väri muokkaa

 
Ryhmä camarguenhevosia
 
Camarguenhevosen varsan tumma syntymäväri vaalenee iän myötä

Yksi camarguenhevosen tärkeimmistä tunnusmerkeistä on kimous. Kimo on ainoa kantakirjaan hyväksytty väri, ja kaikki muunväriset yksilöt karsitaan automaattisesti rodun rekisteristä.[13].

Hevosten värejä tuntemattomat erehtyvät usein luulemaan aikuisia camarguenhevosia valkoisiksi. Varsat kuitenkin syntyvät aina väriltään tummina, yleensä ruunikkoina tai päistärikköinä ja vaalenevat vasta myöhemmin karvaa harmaannuttavan ja valkaisevan kimotekijän vaikutuksesta. Noin 5–6-vuotiaina[12] camarguenhevoset näyttävät täysin valkoisilta tai ovat joskus papurikkokuvioisia tai kärpäskimoja [1]. Varsinaisilla valkoisilla hevosilla on aina vaaleanpunainen iho, jota camarguenhevosilla ei esiinny; niiden iho on aina harmaa.[13]. Kuten suurimmalla osalla kimoista hevosista, myös camarguenhevosilla esiintyy paljon melanoomaa eli kimosyöpää.[21][22].

Camarguenhevosen kimoväritys on erikoisuus alkukantaisten hevosrotujen joukossa: suurin osa villeistä hevosista oli ruunivoikkoja, ruunikkoja (rousse) tai hallakoita (fauve).[23].

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j Fiche des Haras Nationaux sur la race Camargue (pdf) (Ranskan hevosjalostusyhdistysten liiton virallinen rotujulkaisu camarguenhevosesta) Haras Nationaux français. Arkistoitu 23.10.2007. (ranskaksi)
  2. ↑ a b Bataille, Laetitia: Les poneys: Races et élevage, s. 144. France Agricole Editions, 2006. ISBN 978-285-557-140-9. (ranskaksi)
  3. ↑ Signoret, Florence; Solari, Nils; Counord, Liliane et al.: Le Petit Futé Provence. Petit Futé, 2008. ISBN 978-274-692-117-7. (ranskaksi)
  4. ↑ Bernard, Isabelle; Corn, Myriam; Miriski, Pierre & Racic, Françoise: Les races de chevaux et de poneys. Éditions Artemis, 2006. ISBN 978-284-416-338-7. (ranskaksi)
  5. ↑ ”Nide 8: Eurasie, L'Harmattan”, Le cheval en Eurasie: pratiques quotidiennes et déploiements mythologiques. Pariisi: Société des études euro-asiatiques, 1999. ISBN 978-273-847-845-0. (ranskaksi)
  6. ↑ Châtel, Guy: La selle gardiane et le harnachement camarguais. Sansouire, 2007. ISBN 978-2-9528832-0-7. (ranskaksi)
  7. ↑ a b Draper, Judith & Houghton, Kit: Le grand guide du cheval: Les races, les aptitudes, les soins, s. 40-41. Éditions de Borée, 2006. ISBN 978-284-494-420-7. (ranskaksi)
  8. ↑ a b c d Bernard, Isabelle; Corn, Myriam; Miriski, Pierre & Racic, Françoise: Les races de chevaux et de poneys, s. 34–35. Éditions Artemis, 2006. ISBN 978-284-416-338-7. (ranskaksi)
  9. ↑ Naval, Isabel & Naval, Michel: Le cheval camargue Articles. 24.10.2002. Fédération Française de Course Camarguaise. Arkistoitu . Viitattu 14.1.2010. (ranskaksi)
  10. ↑ a b Moll, Louis & Gayot, Eugène Nicolas: La connaissance générale du cheval: études de zootechnie pratique, s. 440-444. Teokseen kuuluu 160 sivun hakemisto ja 103 piirrosta. Didot, 1861. (ranskaksi)
  11. ↑ Joigneaux, Pierre: ”Osa 1”, Le livre de la ferme et des maisons de campagne, s. 515-516. V. Masson et fils, 1863. (ranskaksi)
  12. ↑ a b MODE DE VIE ET UTILISATION Accueil. Associations des éleveurs de chevaux de race Camargue. Viitattu 20.10.2009. (ranskaksi)
  13. ↑ a b c d e f g h i j k l Arrêté du 18 août 2004 modifiant l'arrêté du 30 juin 2003 portant approbation du règlement du stud-book du cheval Camargue (18. elokuuta 2004 hyväksytyt camarguenhevosen kantakirjavaatimukset) Légifrance.gouv.fr. (ranskaksi)
  14. ↑ a b c d e f g h i Hartley Edwards, Elwyn: Les chevaux, s. 120-121. Éditions de Borée, 2006. ISBN 978-284-494-449-8. (ranskaksi)
  15. ↑ Deutsch, Julie: Le comportement du cheval : Les Équiguides, s. 16. Éditions Artemis, 2007. ISBN 978-284-416-640-1. (ranskaksi)
  16. ↑ La manade en Camargue http://www.aecrc.com/. Association des Éleveurs de Chevaux de Race Camargue. Arkistoitu 10.11.2009. Viitattu 31. lokakuuta 2009. (ranskaksi)
  17. ↑ a b c d e A.E.C.R.C. ((Arkistoitu – Internet Archive)) Association des Éleveurs de Chevaux de Race Camargue - Camarguenhevosen kasvattajain liiton kotisivut. Viitattu 14.1.2011. (ranskaksi)
  18. ↑ ”Nrot 129-132”, Etudes rurales, École pratique des hautes études (France). Section des sciences économiques et sociales, s. 55. École des hautes études en sciences sociales, Centre national de la recherche scientifique (Ranska), École pratique des hautes études (Ranska): Mouton, 1994. (ranskaksi)
  19. ↑ Quand les chevaux protègent l'environnement ((Arkistoitu – Internet Archive)) Sommaires. 10.12.2008. Cheval Magaine. Arkistoitu 11.3.2014. Viitattu 28.1.2011.
  20. ↑ Nytmare6699: Records en tout genre A Horseman. Arkistoitu 16.10.2009. Viitattu 27.10.2009. (ranskaksi)
  21. ↑ Fauré, Christine: Étude épidémiologique du mélanome cutané du cheval de race Camargue. Ecole nationale vétérinaire de Lyon, 1999. (ranskaksi)
  22. ↑ Les mélanomes équins, Tumeurs des mélanocytes www.inra.fr: INRA Département génétique animale. Viitattu 16. tammikuuta 2011. (ranskaksi)[vanhentunut linkki]
  23. ↑ Annales des sciences naturelles, s. 179. Masson, 1838. (ranskaksi)

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Camarguenhevonen.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Camarguenhevonen&oldid=22048003”