Avaa päävalikko
Boksaripöytäkirjan allekirjoitus. Pöydän ääressä toisena oikealta Kiinan pääneuvottelija Li Hongzhang.

Boksaripöytäkirja oli 7. syyskuuta 1901 allekirjoitettu rauhansopimus, joka päätti boksarikapinaan liittyneen sotatilan Kiinan ja voittoisan kahdeksan valtion liittouman välillä. Voittajavaltiot Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Venäjä, Japani, Yhdysvallat, Itävalta-Unkari ja Italia sanelivat Kiinalle erityisen ankarat ja nöyryyttävät rauhanehdot. Niiden mukaan Kiinan piti maksaa 450 miljoonan hopeaunssin eli noin 67,5 miljoonan punnan arvosta sotakorvauksia voittajavaltioille ja sen oli rangaistava ankarasti boksarikapinan johtajia, pidettävä kiinalaiset poissa Pekingin lähetystökorttelista sekä sallittava ulkovalloille pysyvien sotilastukikohtien perustaminen Pekingin ja valtameren rannikon väliselle alueelle. Aseiden tuonti Kiinaan kiellettiin kahden vuoden ajaksi. Lisäksi Saksan vaatimuksesta kapinallisten murhaamalle Saksan lähettiläs Clemens von Kettelerille oli pystytettävä muistomerkki Pekingiin ja prinssi Zhunin oli matkustettava Saksaan ilmaisemaan Kiinan katumusta.[1] Rauhansopimuksen allekirjoittivat myös liittoumaan osallistumattomat Espanja, Belgia ja Alankomaat. Lisäksi korvausten saajina oli eräitä muitakin Euroopan maita, joiden edustajat olivat joutuneet kärsimään kapinan aikana.

Kiinalle määrättyjen valtavien sotakorvausten maksuaika oli 39 vuotta, minä aikana summa kasvoi korkoa 4 prosenttia vuodessa. Ulkovallat ottivat korvausten vakuudeksi valvontaansa rannikkotullit, kotimaiset tullitulot sekä valtion suolamonopolin tuotot.[2] Useimmat voittajavaltiot luopuivat korvausvaateistaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1920. Yhdysvallat luovutti maksamattoman osuutensa korvauksista Kiinan koulujen ja yliopistojen kehittämiseen. Joillekin valtioille Kiina joutui kuitenkin suorittamaan maksuja 1940-luvulle saakka.[1][2]

Boksaripöytäkirjan ehtoihin sisältyneet Kiinan suvereniteetin loukkaukset sekä sotakorvausten edellyttämät talonpoikien maaveron korotukset romahduttivat Qing-dynastian arvovallan. [2]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b Ihmiskunnan kronikka 1861–1937, s. 848, 852. Gummerus 1988.
  2. a b c Erling Bjøi, Olof G. Lidin & Göran Malmqvist (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 15: Imperialismin aika, s. 316–317. Otava, Helsinki 1986.

Aiheesta muuallaMuokkaa