Berliner Dom

luterilainen kirkkorakennus Saksassa

Berliner Dom eli Berliinin tuomiokirkko on luterilainen kirkkorakennus Saksan pääkaupungissa Berliinissä. Se on rakennettu vuosina 1895–1905. Kirkko sijaitsee Spreeinsel-saarella Lustgartenin ja Berliner Stadtschlossin alueiden vieressä.

Berliner Dom
Sijainti Saksa Berliini, Saksa
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Historia muokkaa

 
Berliinin tuomiokirkko läheisestä televisiotornista nähtynä.

Ensimmäinen paikalla sijainnut kirkko oli goottilainen dominikaanikirkko, jonka Brandenburgin vaaliruhtinas Joakim II korotutti vuonna 1536 tuomiokirkoksi ja muutatti protestanttiseksi kirkoksi kolme vuotta myöhemmin uskonpuhdistuksen yhteydessä.[1] Seuraava kirkko samalla paikalla oli vuonna 1747 valmistunut Johann Boumannin suunnittelema barokkityylinen rakennus. Vuonna 1822 tämä kirkko muutettiin tyyliltään uusklassiseksi arkkitehti Karl Friedrich Schinkelin suunnitelmien mukaan. Muutostyöt olivat osa Schinkelin johtamaa Lustgarten-aukion uudistustyötä, johon kuului myös Altes Museumin rakentaminen aukion pohjoislaidalle.[2]

Vuonna 1894 vanha kirkko purettiin Saksan keisarin Vilhelm II:n määräyksestä ja sen tilalle ryhdyttiin rakentamaan nykyistä tuomiokirkkoa. Mahtipontisuuteen taipuvaisen keisarin mielestä vanha kirkko oli liian vaatimaton Berliinin pääkirkoksi, ja hän halusi luoda uudesta kirkosta mahtavan kansallisen monumentin, joka toimisi protestanttisena vastineena Rooman Pietarinkirkolle.[2] Joka tapauksessa sen olisi oltava suurempi kuin Saksan katolisten pääkirkkona toimivan Kölnin tuomiokirkon.[1] Arkkitehti Julius Raschdorffin suunnittelema tuomiokirkko olikin 114 metrin pituudellaan, 73 metrin leveydellään ja 116 metrin korkeudellaan suurempi kuin mikään sen edeltäjistä samalla paikalla. Arkkitehdin työtä vaikeutti kuitenkin kirkolle asetettujen edustavuusvaatimuksien ja sille varatun pienen ja hankalan kokoisen tontin välinen ristiriita.[2]

Vuonna 1904 valmistunut Berliner Dom oli Euroopan viimeisiä todella suuria kirkonrakennushankkeita Budapestin Pyhän Tapanin basilikan ohella. Sen rönsyilevä arkkitehtuuri edustaa melko sekavaa historiallista kertaustyyliä, jossa on vaikutteita italialaisesta myöhäisrenessanssista ja barokista. Aikalaisten arviot uudesta tuomiokirkosta olivat nihkeitä: kirkkoa haukuttiin tyylittömäksi ja muodottomaksi keisarin suuruudenhulluuden monumentiksi. Berliiniläiset, joilla on tapana antaa julkisille rakennuksille epäkunnioittavia mutta kuvaavia lempinimiä, ristivät kirkon ”Seelengasometeriksi” (”sielujen kaasukelloksi”).[2]

Toisessa maailmansodassa liittoutuneet pommittivat kirkkoa ja se vaurioitui merkittävästi. Berliinin jaossa tuomiokirkko jäi Itä-Berliinin ja DDR:n puolelle. Viereinen kuninkaanlinna purettiin, ja myös tuomiokirkko oli pitkään purku-uhan alla; se sai viettää vuosikymmenet rappeutuneena, vain väliaikainen kattorakennelma suojanaan. 1970-luvulla preussilaisen rakennusperinteen arvostus DDR:ssä kuitenkin kasvoi, ja vuonna 1975 aloitettiin tuomiokirkon jälleenrakennustyöt. Vuonna 1984 käynnistettiin sisätilojen entisöinti, ja vuonna 1993 jälleenrakennettu kirkko avattiin. Jälleenrakennustöiden aikana tuomiokirkon kupoleita modifioitiin matalampaan ja vähemmän koristeelliseen muotoon; sen sijaan julkisivut ovat täysin alkuperäisessä asussaan.[2]

Hohenzollern-krypta muokkaa

Kirkon alla sijaitsee niin sanottu Hohenzollern-krypta, johon on haudattu Hohenzollernin hallitsijasuvun jäseniä vuodesta 1536 alkaen. Lisäksi sinne on siirretty aiemmin kuolleiden jäännöksiä muualta. Hautoja on yhteensä noin sata. Niistä vanhin kuuluu vuonna 1499 kuolleelle vaaliruhtinas Johan Cicerolle ja viimeinen vuonna 1915 synnytyksessä kuolleelle Vilhelm II:n kastamattomalle pojantyttärelle.[1] Viimeinen kryptaan haudattu hallitsija oli Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II. Myöhemmät Hohenzollern-sukuiset Preussin kuninkaat ja Saksan keisarit on haudattu muualle.

Sodissa ja tulvissa kärsineitä Hohenzollernien sarkofageja on vähitellen kunnostettu 1980-luvulta alkaen, mutta suurin osa on edelleen kunnostamatta. Hautaholvi avattiin kokonaan yleisölle vuonna 1999.[1]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä: Berliiniin: retkiä lähihistoriaan, s. 37–40. 2., uudistettu painos. Kirjapaja, Helsinki 2011. ISBN 978-952-247-245-8.
  2. a b c d e Hannes Saarinen: Berliini − kulttuuria ja historiaa. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1991. ISBN 951-1-11391-7.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Berliner Dom.