Armenian historia
Armenian historia on pitkä ja monivaiheinen, ja alkaa jo ennen ajanlaskun alkua. Maa oli ensimmäinen valtio joka otti kristinuskon viralliseksi uskonnokseen. Venäjä ja Turkki jakoivat sen 1800-luvulla, 1,5 miljoonaa armenialaista surmattiin kansanmurhassa ja monet muut pakenivat ulkomaille. Vuosina 1918–1991 maa kuului Neuvostoliittoon ja itsenäistyi 1991.
Varhaiset vaiheet muokkaa
Armenia asutettiin noin vuonna 6000 eaa. Kreikkalaiset historiankirjat mainitsevat armenialaiset ensimmäisen kerran 500-luvun puolivälissä eaa. Persialaiset hallitsivat Armeniaa vuosisatojen ajan, mutta vähitellen siitä kehittyi oma puskurivaltionsa idän Persian ja arabien ja lännen kreikkalaisten ja roomalaisten välille. Armenian kuningaskunta oli suurimmillaan ja vaikutusvaltansa huipulla kuningas Tigranes Suuren valtakaudella 95–55 eaa. Silloin se ulottui Välimereltä koilliseen Mtkvari- eli Kura-joelle nykyiseen Georgiaan. Tigraneksen ja hänen poikansa Artavazd II:n hallintokausila Armeniasta tuli yksi hellenistisen kulttuurin keskuksista.[1]
Rooman valtakunta valloitti alueen 30 eaa. mennessä. Uusi dynastia, Arsakidit, nousi valtaan 53 jaa. Rooman keisari Nero nimitti Parthian kuninkaan veljen, Tiridates I:n Armenian kuninkaaksi Rooman ja Parthian välisen sodan jälkeen vuonna 66.[1] Keisari Trajanus valloitti Armenian vuonna 114 Parthiaa vastaan käymänsä sodan yhteydessä ja teki siitä Rooman provinssin. Trajanuksen kuoltua kolme vuotta myöhemmin hänen seuraajansa Hadrianus kuitenkin määräsi Rooman legioonat vetäytymään Armeniasta ja provinssi palautui takaisin Rooman vasallivaltioksi.
Varhainen kristillisyys ja keskiaika muokkaa
Armenialaisilla oli varhaisia kontakteja kristittyihin Antiokiassa ja Edessassa, ja vuonna 301 Armenian kuningaskunnasta tuli ensimmäinen kristinuskon valtionuskonnokseen ottanut maa – 12 vuotta ennen uskonnon virallista tunnustamista Rooman valtakunnassa ja 30–40 vuotta ennen Konstantinuksen kastamista.[2]
400-luvun alussa Pyhä Mesrop Maštots loi armenian kielen kirjaimiston, jota käytettiin uskonnollisen ja historiallisen kirjallisuuden tuottamiseen ja kristinuskon vakiinnuttamiseen alueella. Tästä alkoi ensimmäinen kulttuurin kukoistuskausi. Armenia pysyi Bysantin valtapiirissä erilaisin hallintojärjestelyin vuoteen 653, jolloin se siirtyi arabien hallintaan. Vuonna 806 arabit asettivat aatelisen Bagratidin suvun puoliautonomisen Armenian johtoon ensin kuvernööreinä, myöhemmin kuninkaina.[2]
Varsinkin Bagratid-kuninkaiden Ashot I ja III aikana taide ja kirjallisuus kukoistivat niin, että puhutaan toisesta kultakaudesta.[3] Itsenäinen Armenian kuningaskunta toimi puskurina Bagdadin ja Konstantinopolin välillä. Sen pääkaupunki oli Ani maan pohjoisosassa.[4]
Seldžukit ja heidän seuraajansa osmanien valtakunta hallitsivat aluetta vuodesta 1071.[4] Uusi armenialaisvaltio, Kilikian armenialaiskuningaskunta eli Vähä-Armenia syntyi Välimeren koilliskolkkaan Kilikiaan, aikaisempien valtakeskusten eteläpuolelle. Se oli eurooppalaisten liittolainen ristiretkien ajan taisteluissa nousevaa muslimivaltaa vastaan kunnes joutui turkkilaisten mamelukkien käsiin vuonna 1375. Kilikian armenialaiskuningaskunnan valtakaudella luotiin klassista taidetta ja kirjallisuutta, ja meriyhteys rohkaisi monia armenialaisia muuttamaan länteen, muihin Välimeren maihin ja jopa Hollantiin asti.[3]
Turkkilaisten ja venäläisten vallan alla muokkaa
Mamelukit hallitsivat Kilikian Armeniaa 1500-luvulle asti. Samaan aikaan ottomaanit ja persialaiset jakoivat Kaukasuksen Armenian keskenään niin, että Persia sai nykyisen Armenian alueen Seva-järven ympäristöstä. Useimmat armenialaiset olivat ottomaanien alamaisia[3] ja nauttivat useita etuoikeuksia kuten uskonnonvapaus ja vapautus armeijasta.[4] Armenialaiset kauppiaat matkustelivat ja perustivat siirtokuntia hiukan keskiajan hansan malliin. Heidän tärkein reittinsä oli Volga, jota myöten Itä-Aasian tuotteet, kuten Kiinasta saatu silkki, voitiin rahdata Moskovaan.[5]
1700-luvulta alkaen Venäjän valta voimistui alueella. Vuosina 1813 ja 1828 nykyinen Armenian alue (silloiset Erivanin ja Karabahin kaanikunnat) liitettiin väliaikaisesti Venäjän keisarikuntaan. Venäläiset kehittivät hallussaan olevalle alueelle infrastruktuuria kuten rautateitä. 1800-luvun puolivälissä myös Osmanien valtakunnassa tehtiin uudistuksia ja Armenia sai oman perustuslain 1863. Vuosisadan loppupuolella suvaitsevaisuus väheni ja armenialaisten asema huononi nopeasti.[6]
Armenialaisten kansallistunne alkoi viritä 1800-luvun puolivälissä kansainvälisten vaikutteiden myötä. Armenian delegaatio osallistui Berliinin kongressiin vuonna 1878, kun Euroopan maat neuvottelivat ottomaanien valtakunnan alueiden kohtalosta. Älymystön liberaalina demokratialiikkeenä alkanut itsenäisyysliike alkoi houkuttaa sosialismiin suuntautuneita jäseniä. Osa halusi yhdistää Venäjän ja Turkin armenialaisalueet yhdeksi itsenäiseksi Armeniaksi, osa taas tavoitteli kummallekin alueelle autonomiaa. [7]
Armenialaisten kasvava eurooppahenkisyys huolestutti turkkilaisia. Anatoliaan muutti kurdeja ja Kaukasukselle turkinsukuisia muslimeita, ja armenialaiset alkoivat olla vähemmistönä entisillä kanta-alueillaan. Vuonna 1895 Ottomaanien epäluuloisuus johti hallituksen määräyksellä 300 000 armenialaisen surmaamiseen. Suuri osa Anatoliassa asuvista armenialaisista tapettiin tai joutui pakenemaan kotiseudultaan turkkilaisten aiheuttamassa armenialaisten kansanmurhassa.[7]
Valtaosa länsimaisista historioitsijoista ja armenialaiset pitävät kuolemia valtion masinoimina joukkomurhina, mutta Turkki ja hyvin harvat länsimaiset tutkijat näkevät tapahtumat sisällissodan, tautien ja nälänhädän yhteistuloksena. Uhriluku asettuu suurimmassa osassa arvioista 600 000:sta aina 1,5 miljoonaan henkeen. Uhrien muistoja kunnioitetaan perinteisesti 24. huhtikuuta. Armenia ja monet maailman valtiot ovat kampanjoineet aktiivisesti tapahtumien tunnustamiseksi kansanmurhana, ja muiden muassa Ranska on pitänyt yhtenä Turkin EU-jäsenyyden edellytyksenä kansanmurhan tunnustamista.[8]
Samaan aikaan myös Venäjän alamaisina eläneet armenialaiset saivat kokea kovia: kouluja suljettiin ja armenialaiskirkon omaisuus otettiin valtiolle 1903. Tataarit järjestivät verilöylyjä armenialaiskaupungeissa 1905.[7]
Ensimmäinen tasavalta muokkaa
Neuvosto-Venäjän synty marraskuussa 1917 mahdollisti ensin helmikuussa 1918 Transkaukasian federaation synnyn ja sen hajottua 28. toukokuuta 1918 Armenian demokraattisen tasavallan synnyn alueelle, joka ennen oli Venäjän keisarikunnan osa. Ententevaltiot tukivat tätä rahallisesti ja viljalla ottomaanien Turkin hajottamisen apukeinona ja maata kutsuttiinkin Wilsonin Armeniaksi. Se alkoi hajota sisäisiin ongelmiin, pakolaisiin ja nälänhätään 1919. 10. elokuuta 1920 ensimmäisen maailmansodan liittoutuneet ja Ottomaanien valtakunta solmivat Sèvresin sopimuksen, jossa Turkki joutui tunnustamaan Armenian itsenäisyyden. Sopimuksen mukaan siihen oli määrä liittää myös itäosa Turkille kuuluneista vanhoista armenialaisalueista, ja samalla maa olisi saanut yhteyden Mustanmereen.[10]
Kemal Atatürkin johtama Turkin kansallinen liike -puolue aikaansai sen, ettei sopimusta hyväksytty Turkissa, minkä ansiosta Atatürk nousi Turkin tasavallan johtajaksi. Vuonna 1920 Turkki miehitti Armenian tasavallan. Alexandropolin sopimus 2. joulukuuta 1920 vahvisti sen, että Turkki sai takaisin alueet, jotka se Sèvresin sopimuksella oli luovuttanut Armenialle.[11]
Neuvostoaika muokkaa
Neuvosto-Venäjän 11. armeija Grigori Ordžonikidzen johtamana valtasi Armenian Karavansarain (Ijevan) 29. marraskuuta 1920 edeten 4. joulukuuta Jerevaniin. 4. maaliskuuta 1922 Armenia liitettiin Neuvostoliittoon, samaan neuvostotasavaltaan Georgian ja Azerbaidžanin kanssa. Uusi hallitus suosi armenialaista kulttuuria ja monet maanpaossa olleet taiteilijat palasivat kotimaahansa.[12]
Neuvosto-Armenian ja Turkin välinen raja vahvistettiin Karsin sopimuksella 23. lokakuuta 1921.[13] Siinä vahvistettiin, että Turkki sai Sèvresin rauhassa Armenialle luovuttamiensa alueiden lisäksi vielä Karsin alueen.[14]
Vuodesta 1936 aina vuoteen 1991 asti maa oli Armenian sosialistinen neuvostotasavalta. Stalinin aikana Armenian teollistumista ja kouluttautumista johdettiin tiukasti Moskovasta, ja kansallismieliset ajatukset tukahdutettiin.[15]
Vuonna 1988 käynnistyi konflikti Armenian ja Azerbaidžanin välillä pääosin armenialaisten asuttamasta Vuoristo-Karabahin enklaavista, jonka Stalin oli rajannut neuvosto-Azerbaidžanin sisälle. Maiden itsenäistyttyä vuonna 1991 taistelut alueesta kiihtyivät ja vuoden 1994 tulitaukoon mennessä Armenian joukot hallitsivat paitsi Vuoristo-Karabahia myös ympäröiviä azerbaidžanilaisia alueita. Molempien osapuolten talous on kärsinyt kyvyttömyydestä saavuttaa konfliktiin rauhanomainen ratkaisu. Sodan seurauksena noin 570 000 azerbaidžanilaista lähti kotoaan sisäiseen maanpakoon ja noin 200 000 Armeniassa asunutta azeria pakeni Azerbaidžaniin.[16]
Itsenäisyyden aika muokkaa
Armenialaiset äänestivät itsenäisyyden puolesta syyskuun 1991 kansanäänestyksessä ylivoimaisella enemmistöllä. Levon Ter-Petrosjan oli presidenttinä vuoden 1998 tammikuuhun asti, jolloin mielenosoitukset hänen kasvanutta autoritäärisyyttään ja sisä- ja ulkopoliittisia ongelmiaan vastaan pakottivat hänet eroamaan. Vuonna 1999 pääministeri Vazgen Sargsjan, parlamentin puhemies Karen Demirtšjan ja kuusi muuta virkailijaa kuoli parlamenttiin tehdyssä attentaatissa. Presidentti Robert Kotšarjan onnistui seuranneiden levottomuuksien hillitsemisessä, ja hänet valittiin uudelleen maaliskuun 2003 vaaleissa, joiden rehellisyyttä ETYK on arvostellut.[17]
Andranik Markarjan oli pääministerinä vuodesta 2000, kunnes kuoli sydänkohtaukseen maaliskuussa 2007. Häntä seurasi Serž Sargsjan.[18] Presidenttiä tukevat puolueet voittivat toukokuun 2007 vaalit, joiden tarkkailija kuvasivat olevan huomattava parannus edellisiin. Vaalit seuraavan presidentin valitsemiseksi järjestettiin 19. helmikuuta 2008. Voittajaksi julistettiin pääministeri Serž Sargsjan, joka sai ensimmäiselle kierroksella yli puolet äänistä. Opposition edustajat kiistivät tuloksen ja järjestivät mielenosoituksia, kunnes 1. maaliskuuta 2008 Kotšarjan määräsi maahan poikkeustilan.[19]
Vuonna 2009 Armenia sopi Turkin kanssa suhteiden normalisoimisesta.[18]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b The Ancient Period Armenia: A Country Study. Library of Congress, 1995.
- ↑ a b Early Christianity Armenia: A Country Study. Library of Congress, 1995.
- ↑ a b c The Middle Ages Armenia: A Country Study. Library of Congress, 1995.
- ↑ a b c Viscount Bryce: The Treatment of the Armenians in the Ottoman Empire, Historical Summary 1915-1916. Hellenic Resources Institute.
- ↑ Tarkiainen, Kari: Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721, s. 257. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2022. ISBN 978-951-858-576-6.
- ↑ Between Russia and Turkey Armenia: A Country Study. Library of Congress, 1995.
- ↑ a b c National Self-Awareness Armenia: A Country Study. Library of Congress, 1995.
- ↑ French in Armenia 'genocide' row BBC News 12.10.2006
- ↑ Charlotte Mathilde Louise Hille: State Building and Conflict Resolution in the Caucasus, s. 151. Leiden, Alankomaat: Brill, 2010. 978-90-04-17901-1.
- ↑ Sèvresin rauhansopimus (89. artikla) wwi.lib.byu.edu. Viitattu 21.3.2019.
- ↑ World War I and Its Consequences Armenia: A Country Study. Library of Congress, 1995.
- ↑ Into the Soviet Union Armenia: A Country Study. Library of Congress, 1995.
- ↑ Treaty of Kars (IV artikla) groong.usc.edu. Arkistoitu 11.5.2011. Viitattu 21.3.2019.
- ↑ ”Armenia”, Otavan iso Fokus, 1. osa (A-El), s. 4332. Otava, 1973. ISBN 951-1-00273-2.
- ↑ Communist Era Armenia: A Country Study. Library of Congress, 1995.
- ↑ Azerbaijan displaced await end of conflict BBC 2009
- ↑ Background Note: Armenia US Department of State
- ↑ a b Timeline: Armenia BBC News
- ↑ Armeniaan julistettiin poikkeustila 1.3.2008. YLE. Viitattu 18.4.2010.
