Apostolinen suksessio
Apostolinen suksessio (myös sukkessio tai seuraanto) on joidenkin kristillisten kirkkojen oppi, jonka mukaan piispat, jotka ovat vihkineet nykyiset papit ja piispat, ovat itse saaneet vihkimyksensä aiemmilta piispoilta, jotka ovat saaneet vihkimyksensä aiemmilta piispoilta ja niin edelleen, niin että vihkimysten ketju ulottuisi alkukirkon apostoleihin saakka.[1]
Eri kirkkokunnissa muokkaa
Katolinen kirkko opettaa, että apostolit jättivät seuraajikseen piispat, jotta kirkossa säilyisi elävä evankeliumi. Apostolit myös antoivat piispoille opetusviran.[2]
Myös ortodoksinen kirkko katsoo piispojensa saaneen valtuutuksensa apostolisen suksession kautta, mikä säilyttää apostolisen opin muuttumattomana. Tämä on perusta sille, että kirkko kutsuu itseään ”ortodoksiseksi” eli ’oikeauskoiseksi’.[3]
Uskonpuhdistuksen jälkeenkin apostolinen suksessio säilyi muutamissa protestanttisissa kirkoissa, esimerkiksi Englannin anglikaanisessa ja Ruotsin luterilaisessa kirkossa. Ruotsissa se säilyi, koska Ruotsin ensimmäisen luterilaisen arkkipiispan Laurentius Petrin oli vihkinyt Västeråsin piispa Petrus Magni, joka oli vihitty katolisesti Roomassa 1524.[4] Sen sijaan esimerkiksi Norjan ja Tanskan luterilaisissa kirkoissa apostolinen suksessio ei säilynyt[1].
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa apostolinen suksessio katkesi vuonna 1884,[5] koska silloin kaikki piispat kuolivat samana vuonna ja uuden arkkipiispan T. T. Renvallin vihki professori A. F. Granfelt.[6] Vuonna 1934 Ruotsin arkkipiispa Erling Eidem ja Englannin anglikaanisen kirkon Fulhamin piispa Staunton Batty olivat kuitenkin mukana vihkimässä suomalaisen Aleksi Lehtosen piispaksi, joten tällä tavoin apostolisen suksession on katsottu tulleen palautetuksi Suomeenkin.[4][7]
Katolisen kirkon käsityksen mukaan reformaatiossa syntyneiltä tunnustuskunnilta puuttuu apostolinen suksessio, eikä se pidä niitä kirkkoina.[8] Luterilaisten kirkkojen mukaan apostolinen suksessio on ennen kaikkea katolisen kirkon oppi. Luterilaisuus ei välttämättä edellytä katkeamatonta historiallista suksessiota, vaan ensisijaista on apostolisen opin välittyminen.[9] Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei pidä suksessiota ehdottomana pätevyysvaatimuksena vaan ymmärtää sen kirkon yhteyttä ilmentävänä perinteenä.[6] Kirkon nykyisen käsityksen mukaan piispoilla on velvollisuus vaalia apostolisen suksession jatkuvuutta.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Aamenesta öylättiin – kirkollinen sanasto Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Arkistoitu 17.6.2014. Viitattu 2.2.2012.
- ↑ Katolisen kirkon katekismus. kohta 77. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2005. ISBN 952-9627-37-8. latinaksi englanniksi
- ↑ Yksi, Pyhä, katolinen ja apostolinen Kirkko Ortodoksi.net. Arkistoitu 5.12.2008. Viitattu 27.11.2008.
- ↑ a b Paarma, Jukka: ”Mikael Agricolan piispanvihkimyksen 450-vuotismuisto”, Agricola-symposiumin (20.–21.9.2004) raportti, s. 11, 13. Agricola-työryhmä, 2004. Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Forsman, Jaakko ym.: Pieni tietosanakirja, s. 173. 2. painos. Otava, 1925–1928. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Artikkeli Apostolinen suksessio teoksessa Otavan iso tietosanakirja. 1, A – Celle. Helsinki: Otava, 1960.
- ↑ Simo Heininen: Turun piispat Pyhästä Henrikistä Mikko Juvaan, s. 176. Edita ISBN 978-951-37-5304-7, 2008.
- ↑ Malk, Markus: Katolinen kirkko-oppi ei tunnusta luterilaista kirkkoa users.tkk.fi. Heinäkuu 2007. Viitattu 27.11.2008. [vanhentunut linkki]
- ↑ Vaahtoranta, Martti: Porvoon julistus: Mitä se on ja miksi se puhuttaa? Suomen teologinen instituutti. Viitattu 1.9.2017.