Roomalainen uskonto

(Ohjattu sivulta Antiikin Rooman uskonto)

Roomalaisella uskonnolla tarkoitetaan antiikin Rooman uskonnollisia käytäntöjä ja ilmiöitä, jotka ovat kehittyneet erilaisista kulteista, ja jotka liittyvät kiinteästi paitsi kaupunkiin ja sen asukkaisiin myös sen poliittiseen ja sosiaaliseen kehitykseen[1][2].

Juppiterin veistos noin vuodelta 100 eaa.

Kaupungin alkuperä, kuten myös Rooman uskontohistoria ovat kiistanalaisia kohteita. Viime aikoina italialainen arkeologi Andrea Carandini[3], joka on tunnettu antiikin Rooman alkuperän tutkimuksesta, on suorittanut kaivauksia Palatiumin alueella ja osoittanut, että Rooman kaupunki on syntynyt jo 800-luvulla eaa. Kyseinen ajanjakso on yhteneväinen myös kaupungin syntyperästä kertovien traditioiden kanssa.[4][5]

Sen sijaan roomalaisen uskonnon alkuperä voidaan jäljittää Italiaan saapuneiden indoeurooppalaisten[6] kansojen uskonnollisiin perinteisiin[7], jotka todennäköisesti saivat alkunsa joskus 1400-luvulla eaa.[8] Nämä kansat aikoinaan muuttivat Italian niemimaalle etruskien[9] ja kreikkalaisten sivilisaatioihin[10] ja elivät Lähi-idän kulttuureiden vaikutuspiirissä useiden vuosisatojen ajan.

Roomalainen uskonto lakkasi olemasta Rooman valtakunnan "virallinen" uskonto vuonna 380, kun Thessalonikalaisedikti julkaistiin. Tuolloin kristinuskosta tuli valtion ainoa virallinen uskonto. Kristinuskoon kääntynyt Rooman keisari Theodosius I:n[11] julistama käskykirje kielsi kaikki ei-kristilliset kultit, niin harhaoppiset kuin pakanallisetkin[12] (ks. polyteismi), joita ediktin voimaantulon jälkeen vainottiin. Aiemmin vuosina 362–363 keisari Julianus oli pyrkinyt palauttamaan roomalaiset uskontotraditiot, siinä kuitenkaan onnistumatta.

KansalaisuskontoMuokkaa

"Roomalainen uskonto" on nykyaikainen ilmaus. Italiankielessä termillä religione "uskonto" on kuitenkin selkeä etymologinen johdanne latinankieliseen sanaan religio. Latinankielinen termi ilmaisee merkityksen, joka sisältää rituaalin harjoittamisen ja jumalien palvonnan. Perinteisesti seremoniat toistettiin useita kertoja, jolla varmistettiin, että riitti oli suoritettu oikein tiettyjen sääntöjen mukaan[13]. Tässä mielessä roomalaiset liittivät käsitteeseen religio eräänlaisen uskontokokemuksen ja pelonsekaisen kunnioituksen pyhästä alueesta ja palvontamenoista[14].

Uskonto (religio) on se, mikä saa meidät palvomaan luonnoltaan korkeampaa olentoa, jonka olemuksen miellämme jumalalliseksi. (Cicero, De inventione. II, 161)

"Rooman valtion keskeisin päämäärä niin monarkian, tasavallan kuin keisarivallankin aikana oli taata valtion koskemattomuus ja vauraus. Tästä syystä myös kansalaisten siviilioikeudet ja uskontoon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet nähtiin yhtenä kokonaisuutena. Näin valtio piti itsellään oikeuden määritellä, mikä on pyhää. Tästä johtuen roomalainen uskonto oli kansalaisuskonto, jolla oli julkinen luonne, ja joka oli vahvasti läsnä myös Rooman institutionaalisessa organisaatiossa"[15]. Sen sijaan sana "uskonto" on nykyaikainen käsite, joka on paljon edellä mainittua järjestelmää monimutkaisempi ja ongelmallisempi,[16] sillä se kattaa laajan kirjon monenlaisia merkitysyhteyksiä:

Uskonnolliset käsitykset voidaan ilmaista ​​symbolisesti, myyttisinä kertomuksina, rituaalisuorituksina tai taiteellisina esityksinä, jotka yhdessä muodostavat uskonnollisen ajattelun perusteet, selityksen maailmasta ja perustan ihanteellisille tavoille ja arvoille. (Enrico Comba, Antropologia delle religioni. Un'introduzione. Bari, Laterza, 2008, p. 3)

Latinalaisen termin religio ja nykyaikaisen uskonnon käsitteen merkityssisällön erojen määrittäminen, nostaa esiin myös roomalaisen uskonnon uniikit ominaisuudet ja sisällön roomalaisten elämässä.

Roomalaiselle uskonnolle (tai yleisemmin kreikkalaisroomalaiselle) oli tunnusomaista kaksi piirrettä: sosiaalisuus ja palvontamenot. Sosiaalista uskontoa harjoitetiin yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ei yksittäisenä yksilönä; kyse oli osallistumisesta eikä mistään muusta. Roomalaiset harjoittivat uskonnollista elämäänsä oman sosiaalisen ryhmänsä joko perheen, ammatti- tai rituaaliyhteisön tai ennen kaikkea poliittisen yhteisönsä piirissä. (John Scheid, La religione a Roma. Bari, Laterza, 1983, p. 8)

Tästä syystä, roomalaisten mielestä uskonnolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, jota me kutsumme yksilön uskonnolliseksi vakaumukseksi, sillä valtio toimi välittäjänä yksilön ja jumaluuden välillä[17]:

Roomalaisen uskonnollinen asenne on [...] erotettava uskontojärjestelmästä. Religio ei ole sama kuin uskontunnustus. (Robert Schilling, Rites, Cultes, Dieux de Rome. Parigi, Klincksieck, 1979, p.74; cit. in John Scheid, Op.cit., p. 8)

Rooman uskonnollisessa myötätunnossa (pietas) kyse oli vahvasta tahdosta taata respublican (valtio ja kansa) menestys noudattamalla tunnollisesti uskonnollisia tapoja, ja perinteisiä kultteja ja rituaaleja, joiden avulla jumalat saatiin takaamaan pax deum (rauha jumalien ja ihmisten välillä) (pax deorum)[18]. Roomalaisten mielestä Rooman menestys suhteessa muihin kaupunkeihin ja maailmaan oli todistus siitä, että harmonia jumalien kanssa ja uskonnon ja sen rituaalien tarkka noudattaminen oli hyödyllistä.

... mutta juuri uskonnollisessa myötätunnossa ja palvontamenojen noudattamisessa piilee poikkeuksellinen viisaus, joka on saanut meidät täysin ymmärtämään, että kaikki on oikein ja jumalallisen tahdon hallitsemaa, olemme ylittäneet kaikki kansat ja kaikki kansakunnat.

(Cicerone, De haruspicum responso, 9; traduzione di Giovanni Bellardi, in Cicerone, Le orazioni vol. III, Torino, UTET, 1975, pp. 302-305)

Ja jos haluamme verrata kulttuuriamme vieraisiin kansoihin, käy ilmi, että olemme kaikin tavoin joko samanlaisia tai jopa huonompia, mutta uskonnon, eli jumalien suhteen olemme ylivoimaisia.

(Cicerone, De natura deorum. II, 8; traduzione di Cesare Marco Calcante. Milano, Rizzoli, 2007, pp. 156-7)

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1.  ”Roman religion” is an analytical concept that is used to describe religious phenomena in the ancient city of Rome and to relate the growing variety of cults to the political and social structure of the city”./ (Robert Schilling (1987) Jörg Rüpke (2005), Roman Religio, in Encyclopedia of Religion, vol.12. New York, Macmillan, 2005, p. 7895)
  2. Sul considerare la "religione romana" strettamente collegata alla città di Roma:

    »Although Rome gradually became the dominant power in Italy during the third century BCE, as well as the capital of an empire during the second century BCE, its religious institutions and their administrative scope only occasionally extended beyond the city and its nearby surroundings (ager Romanus).»
    (Robert Schilling (1987) Jörg Rüpke (2005), Roman religion, in Encyclopedia of Religion, vol. 12. New York, Macmillan, 2005, p. 7895)

  3. Cfr. Andrea Carandini, La nascita di Roma. Dèi, Lari, eroi e uomini all'alba di una civiltà. Torino, Einuadi, 2003; Milano, Mondadori, 2010.
  4. La datazione al 753 a.C. risale all'erudito romano Marco Terenzio Varrone (I secolo a.C.). Altre datazioni come quelle proposte da Catone, Dionigi di Alicarnasso e Polibio non si discostano molto. Fabio Pittore indica il 748-747, Cincio Alimento il 729-728, Timeo si spinge fino all'814-813.
  5. Per una sintesi, cfr. Cristiano Viglietti, L'eta dei re in La grande storia dell'antichità -Roma (a cura di Umberto Eco), vol. 9, pp.43 e sgg.
  6. Così Mircea Eliade in Storia delle idee e delle credenze religiose, vol. II, p. 111: «orbene, l'etnia latina da cui è nato il popolo romano, è il risultato di una mescolanza fra le popolazioni neolitiche autoctone e gli invasori indoeuropei scesi dai paesi transalpini»; diversamente Georges Dumézil, in La religione romana arcaica, p. 69-70: «A differenza dei greci che invasero il mondo minoico, le diverse bande di indoeuropei che discesero in Italia non dovettero certamente affrontare grandi civiltà. Coloro che occuparono il sito di Roma probabilmente non erano neppure stati preceduti da un popolamento denso e instabile; tradizioni come il racconto su Caco inducono a pensare che i pochi indigeni accampati sulle rive del Tevere siano stati semplicemente e sommariamente eliminati come lo sarebbero stati, agli antipodi, i tasmaniani dai mercanti venuti dall'Europa.»
  7. Per un'introduzione alle religione degli Indoeuropei cfr. Jean Loicq, Religione degli Indoeuropei in Dizionario delle religioni (a cura di Paul Poupard). Milano, Mondadori, 2007, pp. 891-908; Renato Gendre, Indoeuropei in Dizionario delle religioni (a cura di Giovanni Filoramo). Torino, Einaudi, 1993 pp.371 e sgg.; Regis Boyer, Il mondo indoeuropeo in L'uomo indoeuropeo e il sacro, in Trattato di antropologia del sacro (a cura di Julien Ries) vol. 3. Milano, Jaca Book, 1991, pp. 7 e sgg.
  8. André Martinet, L'indoeuropeo. Lingue, popoli culture, Bari, Laterza, 1989, pp. 78-79; Francisco Villar, Gli Indoeuropei, Bologna, il Mulino, 1997 p. 480.
  9. Per le decisive influenze della cultura religiosa etrusca su quella romana cfr. Marta Sordi, L'homo romanus: religione, diritto, e sacro, in Le civiltà del Mediterraneo e il sacro., in Trattato di antropologia del sacro (a cura di Julien Ries) vol. 3. Milano, Jaca Book, 1991, pp. 7 e sgg.
  10. Per quanto attiene alla decisiva influenza della mitologia greca sulla religione romana si rimanda alle conclusioni di Georges Dumézil in La religione romana arcaica, Milano, Rizzoli, 2001, pp. 63 e sgg.
  11. Cfr. al riguardo Salvatore Pricoco, in Storia del cristianesimo (a cura di Giovanni Filoramo) vol. 1, Bari, Laterza, 2008, pp. 321 e sgg.
  12. Gli editti contro gli eretici e gli apostati furono in seguito raccolti nel sedicesimo libro del Codice teodosiano del 438.
  13.  
  14. Enrico Montanari, Dizionario delle religioni (a cura di Giovanni Filoramo, Torino, Einaudi, 1993, pag. 642-644
  15. Pietro Virili, La politica religiosa deLLo stato romano, Nuova Archeologia (inserti), marzo/aprile 2013.
  16.  
  17. In tal senso Pierre Boyancé, Etudes sur la religion romaine, Roma, École française de Rome, 1972, p.28.
  18. Deum al posto di deorum per l'arcaicità del genitivo.