Avaa päävalikko
Ane vuodelta 1521.


Ane on katolisessa kristinuskossa todistus siitä, että syntejään katuva ihminen on lahjoittanut kirkolle rahaa käytettäväksi hyviin tarkoituksiin. Lahjoituksella katuja saattoi korvata kirkon määräämät katumusharjoitukset. Aneen vaikutuksen uskottiin ulottuvan myös kiirastuleen.[1]

Aneen saaminen edellytti yleensä tiettyjen ennalta määrättyjen ehtojen täyttymistä ja tiettyjen ennalta määrättyjen tekojen suorittamista. Uskovan täytyi esimerkiksi olla armon tilassa vähintäänkin silloin, kun aneeseen liittyvä teko suoritettiin.[2] Hänen täytyi myös olla sisäisesti täysin irrottautunut synnistä, sakramentaalisesti tunnustanut syntinsä, ottanut vastaan pyhän ehtoollisen sekä rukoillut paavin tarkoitusten puolesta. Täydellisen aneen saattoi saada vain kerran päivässä.[3]

Aneita saattoi käyttää itsensä hyväksi tai kuolleiden ihmisten sielujen hyväksi, mutta ei toisten maan päällä elävien ihmisten hyväksi.[4]

HistoriaMuokkaa

Varhaiskirkko ei tuntenut anekäytäntöä, vaan se kehittyi 500–900-luvulla ja ainoastaan latinalaisessa kirkossa siirryttäessä julkisesta sovittamisesta yksityisen ripin sakramenttiin. Ane tarkoittaa vapautumista syntiä seuraavasta maallisesta rangaistuksesta, kuten esimerkiksi jalkapuusta. Syntien aiheuttama syyllisyys on jo synninpäästön sakramentissa pyyhitty pois. Myös kirkon määräämän katumuksen, esimerkiksi tilapäisen ehtoolliskiellon, pystyi korvaamaan katumustöillä, kuten almuilla tai pyhiinvaelluksilla.

Keskiajalla aneita myytiin rahaa vastaan helpotuksiksi katumusharjoituksiin ja lyhentämään kiirastulessa vietettävää aikaa. Aneita oli mahdollista ostaa myös kuolleiden omaisten puolesta. Anekauppa sai alkunsa ajatuksesta, että hyvillä teoilla saattoi sovittaa pahoja tekoja. Myöhemmin katumustöitä alettiin korvata maksamalla tarpeeksi rahaa – aneiden esikuva oli syntynyt. Myöhäiskeskiajalla katumuksen suorittaminen rahana oli jo hyvin yleistä. 1500-luvulla aneiden myynti alkoi kuitenkin olla yhä selvemmin kirkon liiketoimintaa: vuonna 1517 paavi Leo X antoi määräyksen markkinoida aneita aktiivisesti Pietarinkirkon rakennustöiden rahoittamiseksi. Pohjoismaissa anekauppaa johti Johannes Angelus Arcimboldus, joka toimi samalla kirkkopoliittisena rauhansovittelijana. Erityisen aggressiivisena anekauppiaana tunnettiin Johann Tetzel. Martti Luther sai kampanjasta kimmokkeen kuuluisien 95 teesinsä kirjoittamiseen.

Uskonpuhdistajat John Wycliffe, Jan Hus ja Martti Luther tuomitsivat aneen julkeana Jumalan armon kaupallistamisena. Uskonpuhdistuksen jälkeen anekauppa tyrehtyi, mutta se akoi uudelleen vastauskopuhdistuksen aikaan; aneilla ei enää suoritettu katumusta, vaan ihmiset saivat osallistua Pietarinkirkon rakennuskuluihin ostamalla aneita.

Huomioitavaa on se, että Luther puolusti hyvin jyrkästi apostolista anettaselvennä teesissään numero 71.

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Arffman 2004, s. 129.
  2. Apostolisen katumusoikeusistuimen asiakirja Aneen lahja, 2–3 (2000)
  3. Apostolisen katumusoikeusistuimen asiakirja Aneen lahja, 4 (2000)
  4. Apostolisen katumusoikeusistuimen asiakirja Aneen lahja, 7 (2000)

Aiheesta muuallaMuokkaa