Aleksei Barannikov
Aleksei Petrovitš Barannikov (ven. Алексе́й Петро́вич Бара́нников, 21. maaliskuuta (J: 9. maaliskuuta) 1890 nykyisen Tšerkasyn alueen Zolotonoša – 5. syyskuuta 1952 Leningrad) oli neuvostoliittolainen Intian kielten tutkija ja filologi.[1]
Aleksei Barannikov valmistui Kiovan yliopistosta ja harjoitti jatko-opintoja ensin Kiovassa ja myöhemmin Pietarissa Sergei Oldenburgin ja Fjodor Štšerbatskoin johdolla. Vuosina 1921–1936 hän toimi Leningradin elävien itämaisten kielten instituutin (Leningradin orientalistiikan instituutin) ja vuosina 1922–1952 Leningradin yliopiston professorina. Vuodesta 1934 lähtien Barannikov työskenteli Neuvostoliiton tiedeakatemian orientalistiikan instituutissa, vuodesta 1936 sen uusintialaisten kielten laitoksen esimiehenä ja vuosina 1938–1940 koko instituutin johtajana. Vuonna 1935 hänelle myönnettiin filologian kandidaatin arvo ja vuonna 1939 hänestä tuli akateemikko.[2]
Barannikovin nopeaa urakehitystä selittää hänen roolinsa klassista indologiaa edustaneita ”porvarillisia tutkijoita” vastustaneena ”neuvostotiedemiehenä”. Vuonna 1937 suurin osa perinteisen koulukunnan edustajista joutui Stalinin vainojen uhreiksi, jolloin Barannikov sai alallaan monopoliaseman. Tieteellistä arvoa on lähinnä hänen romanien kieltä ja kulttuuria käsittelevillä tutkimuksillaan.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ Bolšaja Sovetskaja Entsiklopedija, tom 2, s. 619. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1970.
- ↑ a b Rossijski gumanitarynyi entsiklopeditšeski slovar slovari.yandex.ru. Viitattu 2.6.2010. (venäjäksi)[vanhentunut linkki]