Agglutinatiivinen kieli
Agglutinatiiviset eli agglutinoivat kielet ovat kielitieteessä sellaisten kielien luokka, joissa sanan vartaloon liittyy (useita) päätteitä ja muita affikseja. Tämä ilmiö on nimeltään agglutinaatio. Tyypillisimpiä esimerkkejä agglutinoivista kieliryhmistä ovat uralilaiset kielet, kuten suomi, ja altailaiset kielet, kuten turkki.
Äärimmäistapauksessa kaikilla kielen affikseilla olisi vain yksi muoto ja näitä voitaisiin liimata mekaanisesti peräkkäin muodostaen toisiaan vastaavia merkityksiä. Käytännössä yksikään tunnettu luonnollinen kieli ei kuitenkaan ole täysin agglutinoiva, sillä niin sanavartaloissa kuin päätteissäkin tapahtuu monenlaista assimilaatiota ja muita äännevaihteluita.
Esimerkiksi suomen kielessä kantaan talo voidaan mekaanisesti liittää monikon tunnus [i] sekä inessiivin sijapääte [ssa], jolloin saadaan sanan muoto taloissa. Mikäli sama säännönmukaisuus säilyisi kaikkien sanojen muodostamisessa, kieltä voisi kutsua puhtaasti agglutinoivaksi. Esimerkki suomen kielen epätäydellisestä agglutinaatiosta on se, että kannasta kissa äännevaihtelun vuoksi muodostuu kissoissa eikä *kissa|i|ssa.
Kielitieteilijä Juha Janhusen mukaan uralilais-altailaiset kielet ovat agglutinatiivisia kuten suomen lisäksi myös turkki, mongoli, tunguusi, korea ja japani[1]. Monissa agglutinatiivisissa kielissä on vokaalisointu. Kielten rakennetyypistä johtuen suomella ja turkilla on samantapaisia piirteitä, kuten agglutinoiva (päätteitä liimaileva) morfologia ja vokaalisointu[2].
Agglutinoivia kieliä muokkaa
- japani
- ainu
- korea
- altailaiset kielet kuten turkki
- monet tiibetiläis-burmalaiset kielet
- baski
- dravidakielet
- monet uralilaiset kielet, esimerkiksi suomi, pohjoissaame, unkari ja viro
- inuktitut
- bantukielet
- malaiji
- koillisen, luoteisen ja eteläisen Kaukasuksen kielet
- jotkin Keski-Amerikan ja Pohjois-Amerikan kielet, nahuatl, huasteekki ja salish