8,8 cm FlaK 18

8,8 cm FlaK 18 oli saksalainen ilmatorjuntakanuuna (saks. Flugabwehrkanone), joka palveli enimmäkseen toisessa maailmansodassa. 8,8 cm FlaK ei ollut yksi tykkimalli, vaan sarja ilmatorjuntatykkejä, jotka oli nimetty mallinumeroilla 18, 36 ja 37. Tykin Flak 37 -malli palveli Suomen ilmatorjunta- ja rannikkotykistössä nimellä 88 ItK 37 RMB.

88 ItK 37 RMB varustettuna Sonderanhänger 202-ajolaitteilla Ilmatorjuntamuseossa Tuusulan Hyrylässä

Saksalainen 88 mm ilmatorjuntatykki tuliasemassa. Putkeen maalatut renkaat kertovat patterin yhdestätoista alasampumasta viholliskoneesta.

Suunnittelu ja mallit

Tykin suunnittelutyön aloittivat saksalaisen Kruppin tehtaan insinöörit ruotsalaisen Boforsin tiloissa Ruotsissa 1920-luvun lopussa. Tällainen järjestely oli tarpeen Versailles’n rauhansopimuksen Saksan ilmatorjunta-aseistukselle asettamien rajoitusten takia. Samasta syystä tykin ensimmäisen mallinumero on hämäystarkoituksessa 18, vaikka se suunniteltiin 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Kaliiperi oli perinteinen saksalainen 88 millimetriä, jota oli käytetty jo ensimmäisen maailmansodan aikaisissa saksalaisissa ilmatorjuntatykeissä. Tykin ensimmäisen mallin, 8,8 cm FlaK 18:n prototyypit valmistettiin vuonna 1931. Vuonna 1932 katsottiin Saksalla jälleen olevan oikeus varustautua ja suunnittelutyö saatettiin loppuun ilmeisesti Saksan maaperällä vuoteen 1933 mennessä, jolloin sarjatuotanto alkoi.

Tulikasteensa 8,8 cm Flak 18 sai Espanjan sisällissodassa, jossa saksalaisten Legion Condorilla oli jonkin verran näitä tykkejä käytössään. 8,8 cm FlaK 18 osoittautui pian parhaaksi saksalaisten ilmatorjuntatykeistä, ja myös erinomaiseksi panssariajoneuvojen tuhoamiseen pitkän matkan päästä. Tykin suuri massa merkitsi kuitenkin sitä, että sen vetämiseen tarvittiin raskas ajoneuvo. Panssaroimattomasta Sd. Kfz. 7 -puolitelatraktorista tuli suosittu vetäjä. Kokemusten perusteella 8,8 cm FlaK 18:sta tehtiin parannettu malli, Flak 36, jossa useiden osien valmistusmenetelmät olivat aiempaa paremmin massatuotantoon sopivia. Tykissä oli myös uusi sisusputki, jotta putken kuluessa ei tarvinnut välttämättä vaihtaa koko putkea, vaan ainoastaan sisusputken kuluneet osat. Lisäksi lavettiin tehtiin pieniä muutoksia. Tästä versiosta kehitettiin 1940-luvun alussa saksalaisen raskaan Tiger-panssarivaunun 88 mm KwK 36 L/56 panssarivaunukanuuna. Flak 36:sta seuraava ja viimeinen malli oli Flak 37. Tässä mallissa tärkeimpänä erona oli Flak 36:een se että ampuma-arvojen välittämiseen käytetty välitinjärjestelmä oli vaihdettu uuteen, parempaan malliin nimeltä Übertragungsgerät 37. Tykin kaikki kolme eri versiota käyttivät samoja ampumatarvikkeita ja niiden osat, putkia myöten, olivat pääsääntöisesti keskenään vaihtokelpoisia. Koska asetta käytettiin sodan aikana hyvin usein myös pinta-ammuntaan, alettiin kaikkiin tykin eri versioihin asentaa suojakilpiä. Jo mainittujen mallien lisäksi Flak 37:n lavetille valmistettiin tilapäisratkaisuna vähäisiä määriä 8,8 cm Flak 41:n 74 kaliiperia pitkällä putkella varustettua versiota nimeltä 8,8 cm Flak 37/41. Tämä ase käytti kuitenkin erilaisia, pidempihylsyisiä ja tehokkaampia ampumatarvikkeita.

Vuonna 1943 malliversion 36 hinta oli 31 750 Reichsmarkia, vaatien 4 500 miestyötuntia. Vertailun vuoksi voidaan mainita, että 3,7 cm Flak 18 -sarjan kevyet IT-kanuunan maksoivat samaan aikaan 24 000 Reichsmarkia ja 10,5 cm Flak 38 -sarjan raskaat IT-kanuunat 75 000 Reichsmarkia.

Tekniset ominaisuudet

Tykin putken pituus oli 4 930 millimetriä eli 56 kaliiperia. Hylsyn pituus oli 571 millimetriä. Tykin suurin torjuntakorkeus oli 10 500 metriä ja suurin ampumaetäisyys pintaan 14 800 metriä. Tykissä oli puoliautomaattinen kiilalukko, eli hylsy poistui automaattisesti laukauksen jälkeen lukon jäädessä auki. Työnnettäessä uusi laukaus putkeen, lukko sulkeutui automaattisesti ja jäi vireeseen. Ainakin vielä FlaK 36 -mallin tykeissä oli lukonkehyksen vasemmalle puolelle kiinnitetty jousitoiminen puoliautomaattinen lataussillalla varustettu latauslaite joka työnsi laukauksen putkeen. Latauslaite siltoineen kuitenkin poistettiin useimmista tykeistä kentällä, sillä se oli epäluotettava, ja käsin lataamalla päästiin suurempaan tulinopeuteen. Teoreettinen tulinopeus oli 15–20 laukausta minuutissa ja käytännön maksimitulinopeus 12 laukausta minuutissa. Aseessa käytettiin iskunallilla varustettua patruunalaukausta ja sille oli olemassa lukuisia erilaisia ampumatarvikkeita, esimerkiksi sirpale-, panssari- ja ontelokranaatteja sekä valoammuksia. Jokaisesta ampumatarviketyypistä oli tyypillisesti lisäksi eri versioita. Tulitettaessa ilmamaaleja, tavallisin ampumatarvike oli mekaanisella aikasytyttimellä varustettu sirpalekranaattilaukaus.

Lavetti oli tyypiltään nelihaarainen ristilavetti, jonka kaksi sivuille osoittavaa lavettihaaraa voitiin taittaa pystyyn marssin ajaksi. Tykkiä oli mahdollista kääntää kaksi täyttä kierrosta samaan suuntaan, eli sivusuuntausala oli 720 astetta ja maksimikoro 85 astetta. Ajolaitteisto koostui kahdesta erillisestä, erittäin nopeasti irrotettavissa olevasta yksiakselisesta osasta, jotka kiinnitettiin eteen- ja taaksepäin osoittaviin lavettihaaroihin. Ajolaitteistoa oli kahta hyvin samankaltaista mallia, joista ensimmäinen malli oli Sonderanhänger 201 ja uudempi, paranneltu versio Sonderanhänger 202. Marssipaino Sonderanhänger 201-ajolaitteistolla 7 000 kg ja Sonderanhänger 202:lla 8 200 kg, tuliasemapainon ollessa ajolaitteistosta riippumatta 5 000 kg.

Käyttö ilmatorjunnassa

Tykkien suuntaaminen ja ammunta perustui patterin keskuslaskimen antamiin, kullekin tykille erikseen laskettuihin ampuma-arvoihin, jotka välitettiin sähköisellä välitinlaitteistolla kaapeleita pitkin jokaiselle tykille. Tykit eivät kuitenkaan olleet moottorisuunnattuja, vaan ne suunnattiin käsin välitinlaitteen välittämien arvojen mukaisesti. Välitinlaitteella saatiin myös keskuslaskimen määrittämät tiedot tarvittavasta aikasytyttimen viiveestä, ja käsketty viive asetettiin jokaisen tykin omalla mekaanisella aikautuskoneella kranaatteihin. Tykillä oli myös oma melko alkeellinen ilmatorjuntatähtäimensä jota ei juurikaan käytetty, sillä ammunta tapahtui käytännössä aina yksinomaan laskimelta tulevien arvojen mukaisesti. Ilmatorjunnassa 8,8 cm FlaKin vedettäviä malleja käytettiin liikkuvissa pattereissa ja kiinteätä versiota kiinteissä tuliasemissa. Strategisia pommituksia vastaan tykit järjestettiin suuriin pattereihin, joita liikutettiin harvoin. Elokuussa 1944 Saksan vahvuudessa oli 10 704 kapplaletta Flak 18, 36 ja 37 -tykkiä, suurin osa ilmatorjuntakäytössä.

8,8 cm Flak 18,36 ja 37 -tykeissä pinta-ammuntaan käytetyn Z.F. 20E -mallisen suora-ammuntatähtäimen näkökenttä

Käyttö pinta-ammunnassa

Ranskan valtauksen aikana keväällä 1940 8,8 cm FlaKia jouduttiin käyttämään toistuvasti panssarintorjuntaan ranskalaisten ja brittien raskaita panssarivaunuja vastaan, joihin muut aseet eivät tehonneet. Panssarintorjuntakäyttö yleistyi edelleen Pohjois-Afrikan ja Neuvostoliiton rintamilla. Yleisimmät panssarintorjuntaan käytetyt ammukset olivat 8,8 cm Panzergranate ja 8,8 cm Panzergranate 39 -panssarikranaatit, joista viimeksi mainittu oli uudempi ja sillä oli hieman parempi läpäisykyky. Panssarikranaatit pystyivät kumpikin lävistämään hyvinkin yli 100 millimetriä panssaria 1 000 metrin etäisyydeltä, mikä oli muille aseille saavuttamaton määrä sodan alkuvuosina ja riittävä kaikkia paitsi parhaiten panssaroituja vaunuja vastaan vielä vuonna 1945. Panssarikranaateilla voitiin tuhota myös vihollisen kantalinnoitettuja asemia. Panssarintorjunnassa 8,8 cm FlaKin suuresta painosta johtuva kömpelyys, korkea profiili ja huono miehistön suoja, tykkiin pinta-ammuntakäyttöä silmällä pitäen lisätystä kilvestä huolimatta, olivat kuitenkin ongelmallisia. Panssarintorjunnan lisäksi tykkiä käytettiin omien maajoukkojen taistelun tukemiseen suora-ammuntana sirpalekranaateilla.

Tykit Suomessa

8,8 cm FlaK 37:ää ostettiin Suomeen 90 kappaletta vuosina 1943–1944. Ne palvelivat jatkosodassa Suomen tärkeimpien kaupunkien ilmapuolustuksessa. Suomessa oli Flak 37:stä kaksi eri mallia, jotka erosivat toisistaan ainoastaan alalavetin osalta. Ensimmäisessä, Saksassa yleisemmässä, mutta Suomessa harvinaisemmassa versiossa oli tavanomainen ristilavetti ja Sonderanhänger 202 -ajolaitteisto. Tämä malli tunnettiin Suomessa nimellä 88 ItK 37 RMB (88 millimetrin ilmatorjuntakanuuna vuodelta 1937 mallia Rheinmetall-Borsig).

Varusmiehet antoivat sille tehtaanmerkistä RMB juontuvan lempinimen Rämäpää.

Toisessa, Suomessa yleisemmässä mallissa ei ollut lainkaan ajolaitteistoa tai lavettihaaroja, sillä se oli suunniteltu yksinomaan kiinteitä ilmatorjuntapattereita varten ja kiinnitettiin pulttaamalla aluskartiostaan suoraan alustaansa. Suomessa tämän mallin nimitys oli 88 ItK 37 RMBK (kiinteä). Suomen ilmatorjunnan aseistuksesta ne poistettiin 1977 ja ne muunnettiin rannikkotykistön käyttöön rannikkotykkinä. Ne poistettiin palveluskäytöstä 2000-vuosikymmenen alussa.

Useita RMB-tykkejä on muistomerkkeinä usealla paikkakunnalla.

Seuraaja

Saksalaisten tavoitteena oli korvata 8,8 cm FlaK 18 -sarjan tykit uudella pitkäputkisemmalla ja tehokkaammalla Rheinmetall-Borsigin suunnittelua olevalla 8,8 cm Flak 41 -tykillä. Tavoitteeseen ei kuitenkaan koskaan päästy, muun muassa Flak 41 -kaluston kanssa ilmenneiden ongelmien vuoksi.

Loppuvuodesta 1944 Saksassa valmistui vielä 128mm panssaritorjuntakanuuna nimeltään PaK 80 (12,8 cm Panzerabwehrkanone 80, L/55)

Siitä käytettiin myös nimeä PaK 44.

Lähteet

• Ove Enqvist: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918–1998. Sotamuseo, 1999. ISBN 951-25-1033-2.
• Palokangas, Lappi, Vehviläinen: Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917–2000. Sotamuseo, 2000. ISBN 951-25-1618-7.
• Ian V. Hogg: German Artillery of World War II. Greenhill Books, 2002. ISBN 1-85367-480-X.
• Ilmatorjuntaupseeri. Tampereen Kauppi sai upean RMB-muistotykin
• Datenblatt, 8,8 cm Flak 18, 36 und 37
• Jaegerplatoon

Aiheesta muualla

• Ilmatorjuntaupseeri. Wanhojen It-aseiden päivä Ilmatorjuntamuseolla 27.4.2003 kuvia 88 ItK 37 RMB:stä