Zinaida Serebrjakova
Zinaida Jevgenjevna Serebrjakova (omaa sukuaan Lancerey, Лансере, Lansere, ven. Зинаи́да Евге́ньевна Серебряко́ва, ukr. Зінаїда Євгенівна Серебрякова, Лансере, Zinajida Jevhenivna Serebrjakova, Lansere; 12. joulukuuta (J: 30. marraskuuta) 1884 Neskutšnoje lähellä Harkovaa – 19. syyskuuta 1967 Pariisi) oli ensimmäisiä merkittäviä venäläisiä naispuolisia taidemaalareita.
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: kieliasu, lähteet ja viitteet |
Perhe muokkaa
Zinaida Serebrjakova syntyi Neskutšnojessa lähellä Harkovaa yhteen Venäjän hienostuneimmista ja taiteellisimmista perheistä.
Hän kuului Benois'n taiteilijaperheeseen. Hänen isoisänsä Nicholas Benois oli kuuluisa arkkitehti, Arkkitehtien liiton puheenjohtaja ja Venäjän tiedeakatemian jäsen. Hänen setänsä Alexandre Benois oli kuuluisa taidemaalari, Mir iskusstva -taiteilijaryhmän perustaja. Hänen isänsä Jevgeni Nikolajevitš Lanceray oli tunnettu kuvanveistäjä ja äitinsä, joka oli Alexandre Benois'n sisko, oli lahjakas piirtämään. Yksi Zinaidan veljistä, Nikolai Jevgenjevitš Lanceray, oli lahjakas arkkitehti ja hänen toinen veljensä Jevgeni Jevgenjevitš Lancerey, oli merkittävä venäläisen ja neuvostoliittolaisen taiteen kannalta johtuen hänen monumentaalisista maalauksistaan ja grafiikastaan. Myös englantilainen näyttelijä Peter Ustinov on sukua Zinaida Serebrjakovalle.
Nuoruus muokkaa
Vuonna 1900 hän valmistui tyttölyseosta ja aloitti taideopinnot ruhtinatar M. K. Teniševan perustamassa taidekoulussa. Hän opiskeli Ilja Repinin alaisuudessa vuonna 1901 ja muotokuvamaalari Osip Brazin alaisuudessa vuosina 1903–1905. Vuosina 1902–1903 hän vietti aikaa Italiassa ja 1905–1906 hän opiskeli Pariisissa Académie de la Grande Chaumière'issa.
Vuonna 1905 Zinaida Lanceray nai serkkunsa Boris Serebrjakovin, Jevgenin sisaren pojan, ja otti tämän sukunimen. Boris Serebrjakovista oli tuleva rautatie-insinööri.
Onnelliset vuodet muokkaa
Nuoruudestaan alkaen Zinaida Serebrjakova yritti ilmaista rakkauttaan maailmaa kohtaan ja näyttää sen kauneuden. Hänen varhaisimmissa töissään, Maalaistyttö (1906, Venäläinen museo) ja Hedelmätarha kukoistuksessa (1908, yksityiskokoelma), hän puhuu kaunopuheisesti tästä etsimisestään, ja hänen ajankohtaisesta tietoisuudestaan Venäjän maan ja sen kansan kauneudesta. Nämä teokset olivat luonnosta tehtyjä tutkimuksia, ja vaikka hän oli tuolloin nuori, on hänen erityislaatuinen lahjakkuus, luottamus ja rohkeus nähtävillä.
Laaja julkinen tunnustus tuli Serebrjakovan omakuvasta Peilipöydällä (1909, Tretjakovin galleria), joka oli ensin nähtävillä Mir iskusstvan järjestämässä suuressa näyttelyssä vuonna 1910. Omakuvaa seurasi teos Kylpevä tyttö (1911, Venäläinen museo), Je. K. Lancerayn muotokuva (1911, yksityiskokoelma) ja taiteilijan äidin Jekaterina Lancerayn muotokuva (1912, Venäläinen museo), jotka ovat jo kypsiä töitä, sommitelmaltaan tiukkoja.
Hän liittyi Mir iskusstva liikkeeseen vuonna 1911, mutta pysyi ryhmän muiden jäsenten ulkopuolella, koska hän suosi yleisluontoisten aiheidensa ja hänen maalaustensa harmonian, plastisuuden ja yleisen luonteen takia.
Vuosina 1914–1917 Zinaida Serebrjakova oli suosionsa huipulla. Näinä vuosina hän teki sarjan kuvia Venäjän maaseudun elämästä, talonpoikien työstä ja Venäjän maaseudusta, jotka olivat lähellä hänen sydäntään: Talonpojat (1914–1915, Venäläinen museo), Nukkuva maalaistyttö (yksityiskokoelma).
Näistä teoksista tärkein on Kankaan valkaiseminen (1917, Tretjakovin galleria), joka paljastaa Serebrjakovan häkellyttävän lahjakkuuden monumentaalitaiteilijana. Maalaisnaisten figuurit taivasta vasten antavat majesteettisen ja voimakkaan vaikutelman matalan horisontin ansiosta.
Kun vuonna 1916 Alexander Benois'lta tilattiin Moskovan Kazanin rautatieaseman koristelu, hän kutsui Jevgeni Lancerayn, Boris Kustodijevin, Mstislav Dobužinskin ja Zinaida Serebrjakovan avuksi. Serebrjakova otti aiheensa Orientista: Intia, Japani, Turkki ja Siam on esitetty allegorisesti kauniiden naisten muodossa. Samoihin aikoihin hän aloitti sommitelmia klassisen mytologian aiheista, muttei koskaan saanut niitä valmiiksi.
Vallankumous muokkaa
Lokakuun vallankumouksen syttyessä vuonna 1917 Serebrjakova oli perhetilallaan Neskutšnojessa ja yhtäkkiä hänen koko elämänsä muuttui. Vuonna 1919 hänen aviomiehensä kuoli bolševikkien sellistä saamaansa pilkkukuumeeseen. Hänelle ei jäänyt yhtään tuloja yksin vastuuseen neljästä lapsestaan ja sairaasta äidistään. Kaikki Neskutšnojen varastot ryöstettiin, joten perhe näki nälkää. hänen piti lopettaa öljyvärimaalaus ja ryhtyä käyttämään edullisempia piirustushiiltä ja kynää. Tältä ajalta on peräisin hänen traagisin teoksensa Korttitalo, joka kuvaa hänen neljää orpoa lastaan.
Hän ei halunnut vaihtaa tyyliään neuvostoajan alun suosittuun futurismiin eikä maalata komissaareiden muotokuvia, mutta hän löysi töitä Harkovan arkeologisesta museosta, jossa hän teki piirroksia näyttelyesineistä. Vuonna 1920 hän muutti isoisänsä luokse Petrogradiin. Lokakuun vallankumouksen jälkeen yksityisihmiset pakotettiin jakamaan asuntonsa ylimääräisten asukkaiden kanssa, mutta Serebrjakova oli onnekas –hän jakoi asunnon Moskovan taiteellisen teatterin taiteilijoiden kanssa. Täten Serebrjakovan taide tältä ajalta keskittyy teatterimaailmaan. Näihin aikoihin hänen tyttärensä Tatjana pääsi balettikouluun ja Serebrjakova teki sarjan pastelleja Mariinski-teatterista.
Pariisi muokkaa
Syksyllä 1924 Serebrjakova meni Pariisiin, josta hän oli saanut tilauksen suuresta seinämaalauksesta. Teosta viimeistellessään hän aikoi palata Neuvostoliittoon, jossa hänen neljä lastaan ja äitinsä olivat jääneet. Hän ei kuitenkaan pystynyt palaamaan, ja vaikka hänen onnistui saada Pariisiin kaksi nuorinta lastaan, Aleksandrin vuonna 1926 ja Jekaterinan vuonna 1928, ei hän kuitenkaan onnistunut saamaan vanhempia lapsiaan Jevgeniä ja Tatjanaa eikä hän nähnyt heitä moniin vuosiin.
Tämän jälkeen Zinaida Serebrjakova matkusteli paljon. Vuosina 1928 ja 1930 hän matkusteli Afrikassa, vieraillen muun muassa Marokossa. Hän vaikuttui Pohjois-Afrikan maisemista ja maalasi Atlas-vuoristoa, kuten myös arabeja ja afrikkalaisia etnisissä vaatteissa. Hän maalasi myös sarjan bretagnelaisista kalastajista. Tärkeä piirre hänen myöhemmissä maisemamaalauksissaan ja muotokuvissaan on taiteilijan oma persoonallisuus – hänen rakkautensa kauneuteen, olipa se luonnossa tai ihmisissä.
Vuonna 1947 Serebrjakova otti lopulta Ranskan kansalaisuuden ja vasta Nikita Hruštšovin suojasää mahdollisti yhteydenoton perheeseen Neuvostoliitossa. Vuonna 1960 36 vuoden pakkoeron jälkeen hänen vanhimman tyttärensä Tatjanan sallittiin vihdoinkin vierailla äitinsä luona. Näihin aikoihin Tatjana työskenteli myös taiteilijana tehden lavasteita Moskovan taiteelliselle teatterille.
Zinaida Serebrjakovan töitä asetettiin viimein näytteille Neuvostoliitossa vuonna 1966 Moskovassa, Leningradissa ja Kiovassa saaden suuren suosion. Hänen teoskansioitaan myytiin miljoonittain ja häntä verrattiin Botticelliin ja Renoiriin. Vaikka hän lähetti noin 200 teosta näytteille Neuvostoliittoon, suurin osa hänen teoksistaan on sijaitsee nykyisin Ranskassa.
Zinaida Serebrjakova kuoli Pariisissa 19. syyskuuta 1967 82 vuoden iässä. Hänet on haudattu Sainte-Geneviève-de-Bois'n venäläiselle hautausmaalle.
