Yksinäisyyden kaivo
Yksinäisyyden kaivo (engl. The Well of Loneliness) on vuonna 1928 ilmestynyt brittiläisen kirjailijan Radclyffe Hallin romaani. Se kertoo yläluokkaiseen perheeseen syntyneen brittinaisen Stephen Gordonin elämästä, jonka ”synnynnäinen invertismi” (eli homoseksuaalisuus) on ilmiselvää lapsuudesta alkaen. Kirja esittää invertismin luonnollisena asiana ja vetoaa lukijan suvaitsevaisuuteen.
| Yksinäisyyden kaivo | |
|---|---|
| The Well of Loneliness | |
 1. painoksen kansi |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Radclyffe Hall |
| Kieli | englanti |
| Genre | romaani |
| Kustantaja | Jonathan Cape |
| Julkaistu | 1928 |
| Sivumäärä | 511 [1] |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Milla Karvonen |
| Kustantaja | Basam Books Oy |
| Julkaistu | 2010 |
| Sivumäärä | 440 [2] |
| ISBN | 9789525734799 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Teos joutui ilmestyessään Sunday Express -lehden päätoimittajan kampanjan kohteeksi. Hän kirjoitti: ”Mieluummin antaisin terveelle pojalle tai tytölle pikarillisen sinihappoa kuin tämän kirjan.” Vaikka kirjan ainoa seksikohtaus koostuu sanoista ”ja sinä yönä, he eivät olleet jakaantuneet”, brittiläinen tuomioistuin päätti kieltää sen epäsiveellisenä, koska se puolustaa ”naisten välistä luonnotonta toimintaa”.[3] Yhdysvalloissa kirja selvisi ilman tuomiota sekä New Yorkin osavaltion että tullin oikeudessa.
Teoksen oikeuskäsittelyjen julkisuus lisäsi lesbojen näkyvyyttä brittiläisessä ja yhdysvaltalaisessa kulttuurissa. Vuosikymmenien ajan se oli parhaiten tunnettu lesboutta käsittelevä kirja englannin kielellä ja samalla usein nuorison ensisijainen tietolähde lesboudesta. Jotkut lesbolukijat pitävät kirjaa arvossa, kun taas toiset ovat kritisoineet sitä Stephenin itseinhon ilmaisusta ja kokevat sen lietsovan häpeää. Myös kirjan tyyli esittää lesbot miesmäisinä tai miesten vaatteisiin pukeutuvina naisina on ollut kiistanalainen. Nykyisin jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että Stephen pitäisi nähdä transsukupuolisena.
Suomennoksen laatu on tyrmätty kritiikissä. Kaisa Neimala kirjoittaa Parnassossa, että teokseen mahtuu "tuhatkunta puuttumiseen kutsuvaa kömmähdystä".[4]
Taustaa muokkaa
Vuonna 1926 Radclyffe Hall oli uransa huipulla. Hänen kirjastaan Adam's Breed italialaisen hovimestarin henkisestä heräämisestä, oli tullut bestseller, se voitti pian ilmestymisensä jälkeen sekä Prix Femina että James Tait Black Prize -palkinnot.
Hall oli pitkään miettinyt tekevänsä kirjan seksuaalisesta invertismistä, ja nyt hän uskoi kirjallisen maineensa sallivan sellaisen teoksen julkaisemisen. Koska Hall tiesi, että teoksen kirjoittaminen voisi johtaa skandaaliin ja "hänen uransa haaksirikkoon", hän haki ja sai idealleen partnerinsa Una Troubridgen hyväksynnän ennen kuin aloitti kirjoitustyön.
Hallin päämäärät olivat sekä yhteiskunnallisia että poliittisia; hän tahtoi päättää julkisen vaikenemisen homoseksuaalisuudesta ja saada "enemmän hyväksyvää ymmärrystä". Huhtikuussa 1928 Hall kertoi kustannustoimittajalleen, että hänen uusi kirjansa vaatisi täydellistä omistautumista sen kustantajalta ja että hän ei sallisi yhdenkään sanan muuttamista.
Kirjan julkaisu ja kriitikkojen kommentointi muokkaa
Kolme kustantajaa kehui kirjan käsikirjoitusta mutta ei halunnut julkaista sitä. Tämän jälkeen Hallin agentti lähetti käsikirjoituksen Jonathan Capelle, joka näki siinä mahdollisuuden kaupalliseen menestykseen teoksen kiistanalaisesta aiheesta huolimatta. Cape testasi kirjan kaupallista menestystä julkaisemalla aluksi pienen 1 500 kappaleen painoksen, hinnaltaan 15 šillinkiä – noin kaksi kertaa enemmän kuin keskimääräinen hinta kirjasta – tehdäkseen siitä vähemmän houkuttelevan sensaatiota hakeville.
Alun perin kirjan julkaisuajankohdaksi suunniteltiin syksyä 1928, mutta julkaisua päätettiin aikaistaa, kun selvisi, että toinen lesboteeman sisältävä kirja, Compton Mackenzien Extraordinary Women, ilmestyisi syyskuussa. Vaikka näillä kahdella teoksella olisi vähän yhteistä, Hall ja Cape näkivät Mackenzien teoksen kilpailijana ja halusivat kirjalleen paremman kaupallisen menestyksen.
Kirja tuli myyntiin 27. heinäkuuta. Cape lähetti arvostelukappaleita ainoastaan sellaisille sanoma- ja aikakauslehdille, joiden hän ajatteli käsittelevän kirjaa ilman sensaatiota.
Ensireaktiot olivat ristiriitaisia. Joidenkin kriitikoiden mielestä kirja oli liian saarnaava; lisäksi kirja sai moitteita huonosta rakenteesta ja veltosta tyylistä. Toisaalta osa arvostelijoista ylisti teoksen aitoutta ja taiteellisuutta, ja jotkut kannattivat Hallin moraalista argumenttia. Kun kirjan ilmestymisestä oli kulunut kolme viikkoa, yksikään arvostelija ei vaatinut, että kirja olisi pitänyt jäättää julkaisematta.
Sunday Express -lehden kampanja muokkaa
Sunday Express -lehden päätoimittaja James Douglas ei suhtautunut teokseen myönteisesti. Douglasin kampanja kirjaa vastaan alkoi lauantaina 18. elokuuta Daily Express -lehden mainoksella, jossa hän lupasi paljastaa "kirjan joka pitäisi vaimentaa". Pääkirjoituksessaan seuraavana päivänä Douglas kirjoitti, että "synnynnäinen invertimismi ja pervertismi" olivat jo liian paljon esillä ja että tämän kirjan julkaisu osoitti yhteiskunnalle olevan tarpeellista "puhdistaa itsensä näiden hylkiöiden leprasta". Douglasin mielestä seksologinen näkökulma homoseksuaalisuuteen oli pseudotiedettä, eikä se sovi yhteen kristinuskon vapaan tahdon kanssa; sen sijaan hänen mielestään homoseksuaalit olivat kirottuja omasta halustaan – mikä tarkoitti, että muut voisivat korruptoitua "heidän propagandastaan". Ennen kaikkea lapsia pitäisi hänen mielestään suojella: "Mieluummin antaisin terveelle pojalle tai tytölle pikarillisen sinihappoa kuin tämän kirjan. Myrkky tappaa ruumiin, mutta moraalinen myrkky tappaa sielun". Hän vaati julkaisijoita vetämään kirjan pois myynnistä ja sisäministeriä ryhtymään toimenpiteisiin jos kirjan julkaisija ei toimisi.
Jonathan Cape lähetti kopion kirjasta sisäministerille saadakseen tietää hänen mielipiteensä tarjoutuen samalla poistamaan teoksen myynnistä jos julkinen etu sitä vaatisi. Sisäministerinä oli tuolloin William Joynson-Hicks, konservatiivipuolueen edustaja joka oli tunnettu kovista otteistaan alkoholiin, yökerhoihin ja uhkapeliin. Hän vastasi ainoastaan kaksi vuorokautta myöhemmin että kirja oli "vakava haitta julkiselle edulle"; jos Cape ei vapaaehtoisesti poista kirjaa myynnistä, rikossyyte tultaisiin nostamaan.
Cape ilmoitti lopettaneensa kirjan julkaisun, mutta hän oli salaa vuokrannut julkaisuoikeudet Pegasus Pressille, joka oli Ranskassa toimiva englanninkielinen kustantaja. Hänen yhtiökumppaninsa Wren Howard vei kirjan painolaatat Pariisiin ja 28. syyskuuta Pegagus Press kuljetti meriteitse tekemänsä painoksen lontoolaiselle kirjakauppiaalle Leopold Hillille, joka toimi jakelijana. Julkisuuden kasvattaman kysynnän ansiosta kirjan myyntiluvut olivat hyvät, mutta teoksen ilmestyminen takaisin kirjakauppoihin kiinnitti nopeasti sisäministeriön huomion. 3. lokakuuta Joynson-Hicks määräsi maahantuodut kirjat takavarikoitaviksi.
Yksi 250 kappaleen kirjaerä pysäytettiin Doverin satamaan. Sitten tullilaitoksen johtokunnan puheenjohtaja säpsähti. Hän oli lukenut kirjan ja hänen mielestään se oli hieno kirja, ei lainkaan epäsiveellinen; hän ei halunnut olla osallisena sen kukistamisessa. Hän salli 19. lokakuuta takavarikoitujen kirjojen kuljetuksen Leopold Hillin varastolle, missä paikallispoliisi oli odottamassa etsintäluvan kanssa. Hill ja Cape haastettiin oikeuteen todistamaan syy miksi kirjaa ei pitäisi tuhota.
Oikeudenkäynti Britanniassa muokkaa
Capen asianajaja Harold Rubinstein lähetti 160 kirjettä potentiaalisille todistajille. Noin 40 heistä saapui oikeudenkäyntiin, mukaan lukien Virginia Woolf, E. M. Forster sekä biologi Julian Huxley, Laurence Housman British Sexologial Society -yhdistyksestä, Robert Cust JP, Charles Ricketts ja Joseph Frederick Stern. Kukaan heistä ei saanut kertoa mielipidettään kirjasta. Epäsiveellisten julkaisujen lain nojalla oikeuden puheenjohtaja Sir Chartres Biron teki päätöksensä siitä olisiko kirja epäsiveellinen kuulematta yhtään todistajanlausuntoa. Koska Hall itse ei ollut syytettynä, hänellä ei ollut oikeutta omaan asianajajaan ja Capen edustaja Norman Birkett oli neuvonut häntä olemaan edustamatta itseään.
Birkett saapui oikeuteen kaksi tuntia myöhässä. Puolustuspuheessaan hän yritti väittää että naisten väliset suhteet kirjassa olivat puhtaasti platonisia. Biron vastasi: "Minä olen lukenut kirjan."
Lounastauolla Hall kertoi Birkettille, että jos hän jatkaisi väitteitä että kirjassa ei ole lesbolaista teemaa, niin Hall itse kertoisi oikeudelle totuuden. Birkettin oli pakko perua aiemmat puheensa. Sen sijaan hän väitti, että kirja oli hyvän maun mukainen ja että sillä oli korkeatasoisia kirjallisuussaavutuksia.
Päätöksessään Biron perusteli että teoksen kirjalliset ansiot olivat epäolennaisia, koska hyvin kirjoitettu epäsiveellinen kirja oli hänen mielestään jopa vaarallisempi kuin huonosti kirjoitettu. Hän määräsi kirjan tuhottavaksi sen julkaisijoiden kustannuksella.
Valitustuomioistuin hylkäsi kustantajan valituksen ja Bironin tuomio jäi lainvoimaiseksi.
Myöhempi julkaisu ja saatavuus muokkaa
Teoksen taskukirjapainoksia tuli saataville 1950-luvulla. Vuoden 1951 painoksen kansiteksti kuvailee kirjaa "oudoksi rakkaustarinaksi tytöstä joka on sukupuolten puolivälissä."
Pegasus Pressin tekemä painos oli edelleen saatavilla Ranskassa ja muutamia kappaleita näistä tuotiin Britanniaan.
Vuonna 1946, kolme vuotta Hallin kuoleman jälkeen, Troubridge halusi sisällyttää teoksen Hallin muistokokoelman osaksi. Windmill Pressin Peter Davies kirjoitti sisäministerin laillisuusneuvonantajalle tiedustellakseen voisiko toisen maailmansodan jälkeen valtaan noussut työväenpuolueen hallinto sallia kirjan uudelleenjulkaisun.
Sisäministeri James Chuter Ede kertoi Troubridgelle, että kirjan julkaisevalla kustantajalla olisi riski joutua syytteeseen. Kuitenkin vuonna 1949 Falcon Press julkaisi painoksen kirjasta, eikä se saanut syytettä. Kirja on ollut siitä lähtien jatkuvasti saatavilla ja se on käännetty ainakin 14 kielelle. 1960-luvulla kirjaa myytiin Yhdysvalloissa 100 000 kappaletta vuodessa. Vuonna 1974 kirja luettiin kuuntelijoille BBC Radio 4:n Book at Bedtime -ohjelmassa.
Juoni muokkaa
Kirjan päähenkilö Stephen Gordon syntyy myöhäisviktoriaanisena aikana yläluokkaisille vanhemmille Worcestershiressa jotka odottivat lapsen olevan poika ja kastavat hänet aikaisemmin valitsemalleen pojan nimelle. Jo syntyessään hän on fyysisesti epätavallinen "kapealanteinen, leveäharteinen pieni vauvan nuijapää".
Pikkutyttönä Stephen inhoaa mekkoja, hän haluaa leikata tukkansa lyhyeksi ja tuntee olevansa poika. Ollessaan 7-vuotias hän ihastuu Collins-nimiseen palvelijattareen ja järkyttyy nähdessään kun Collins suutelee kulkuria.
Stephenin isä, Sir Phillip, hemmottelee tytärtään; isä ymmärtää häntä Karl Heinrich Ulrichsin, ensimmäisen modernin kirjailijan joka esitti teorian homoseksuaalisuudesta, kirjoitusten ansiosta. Hänen äitinsä, Lady Anna, on etäinen, pitäen Stepheniä "tahrana, arvottomana, silvottuna Sir Phillipin jäljennöksenä".18-vuotiaana Stephen ystävystyy kanadalaisen miehen Martin Hallamin kanssa, mutta kauhistuu kun Martin tunnustaa rakastuneensa häneen. Seuraavana talvena Sir Phillip jää kaatuvan puun alle, viimeisenä hetkenään ennen menehtymistään hän yrittää selittää Lady Annalle että Stephen on lesbo mutta kuolee onnistumatta.
Stephen alkaa pukeutua räätälin tekemiin miesmäisiin vaateisiin. Ollessaan 21-vuotias hän rakastuu Angela Crossbyyn, uuden naapurin yhdysvaltalaiseen vaimoon. Angela käyttää Stepheniä "lääkkeenä kyllästymistä vastaan" sallien hänelle "muuttamia koulutyttömäisiä suukkoja". Sitten Stephen huomaa että Angelalla on suhde miehen kanssa. Peläten paljastumista, Angela näyttää aviopuolisolleen Stepheniltä saamansa kirjeen, joka puolestaan lähettää siitä kopion Stephenin äidille.
Lady Anna kieltää Stepheniä käyttämästä sanaa rakkaus "näiden tasapainottoman mielesi ja kurittoman kehosi halujen yhteydessä". Riideltyään äitinsä kanssa, Stephen etsii tutkimuksen isänsä lukitusta kirjahyllystä. Hän löytää sieltä Richard von Krafft-Ebingin kirjan Psychopathia Sexualis – teos homoseksuaalisuudesta ja parafiliasta – ja luettuaan sen hän ymmärtää olevan invertti.
Stephen muuttaa Lontooseen ja kirjoittaa ensimmäisen kirjansa joka saa hyvän vastaanoton. Hänen toinen kirjansa menestyy heikommin ja hän ystävänsä näytelmäkirjailija Johathan Brockett, myös homoseksuaali, pakottaa Stephenin matkustamaan Pariisiin jotta hän saisi enemmän elämänkokemusta. Siellä hän saa ensimmäisen, lyhyen kontaktin urbaaniin inverttikulttuuriin, tavaten lesbolaisen salonginpitäjän Valérie Seymourin. Ensimmäisen maailmansodan aikana Stephen liittyy ambulanssiyksikköön palvellen etulinjassa ja saaden Croix de Guerre -mitalin. Hän rakastuu nuorempaan palvelustoveriinsa Mary Llelwellyniin, joka muuttaa asumaan Stephenin luo sodan päättymisen jälkeen.
Aluksi he ovat onnellisia, mutta sitten Marysta tulee onneton kun Stephen palaa kirjoitustyön pariin. Yhteiskunnan hylkäämänä Mary heittäytyy Pariisin homopiirien yöelämään. Stephen uskoo että Marysta on tulossa paatunut ja katkeroitunut sekä samalla tuntee olevansa voimaton tarjoamaan hänelle "täydellisemmän ja normaalimman olemassaolon".
Martin Hallam, joka nyt elää Pariisissa, uudistaa vanhan ystävyytensä Stephenin kanssa. Samoihin aikoihin Martin rakastuu Maryyn. Kun Stephen on vakuuttunut että hän ei pysty annattamaan Marylle onnea, niin hän teeskentelee suhdetta Valérie Seymourin kanssa saadakseen Maryn yhteen Martinin kanssa. Kirja päättyy Stephenin pyyntöön Jumalalle: "Anna meillekin oikeus elämään!".[5]
Muita samanlaisia kirjoja muokkaa
Kolme muuta romaania joissa oli lesbolainen teema ilmestyi Britanniassa 1928: Elizabeth Bowenin The Hotel, Virginia Woolfin Orlando ja Compton MacKenzien Extraordinary Women. Yhtäkään niistä ei kielletty. Sisäministeriö harkitsi syytteen nostamista Extraordinary Women -kirjasta, mutta tuli johtopäätökseen, että siitä puuttui Yksinäisyyden kaivon "hartaattomuus" ja se ei inspiroisi lukijoita "viitattuihin toimintoihin". Mackenzie oli pettynyt; hän toivoi että kirjan sensurointi olisi lisännyt sen myyntiä. Huolimatta mainoksista jotka yrittivät rahastaa Hallin kirjan kiistanalaisuudella julistaen, että Radcyffe Hall oli esikuva yhdelle kirjan hahmoista, sitä myytiin ainoastaan 2 000 kappaletta.
Neljäs samana vuonna ilmestynyt kirja, yhdysvaltalaisen kirjailijan Djuna Barnesin Ladies Almanack ei ainoastaan sisällä Halliin pohjautuvaa hahmoa, mutta sisältää tekstikatkelmia jotka voivat olla reaktioita Yksinäisyyden kaivoon. Barnesin kirja on Pariisin lesbolaisiin kirjailija- ja taiteilijapiireihin liittyvä avainromaani, kirjoitettu vanhanaikaiseen tyyliin ja Natalie Clifford Barney on esikuva Dame Evangeliine Mussetin hahmolle. Ladies Almanack on sisällöltään seksuaalisempi kun Hallin teos, sen kryptinen kieli, sisäpiirihuumori ja mahtipontinen kieli ovat voineet suojella sen sisältöä sensuroijilta. Se ei olisi voinut saada syytettä sisäministeriöltä missään tapauksessa, koska se julkaistiin ainoastaan Ranskassa pienenä yksityisesti julkaistuna painoksena. Teos ei ollut laajalti saatavilla ennen vuotta 1972.
Sovituksia muokkaa
Yhdysvaltalainen näyttelijä Wilette Kershaw, joka esitti kiellettyjä näytelmiä Pariisissa, ehdotti näytelmän tekemistä Hallin kirjasta. Hall hyväksyi 100 punnan ennakkosopimuksen, mutta kun hän ja Troubridge näkivät Kershawin näyttelevän, he pitivät häntä liian feminiinisenä Stephenin rooliin. Hall yritti peruuttaa sopimuksen teknisiin muotoseikkoihin vedoten, mutta Kershaw kieltäytyi muuttamasta suunnitelmiaan. Näytelmä sai ensi-iltansa 2. syyskuuta 1930. Näytelmän kirjoittajaa ei mainittu missään, antaen ymmärtää että Hall olisi itse tehnyt käsikirjoituksen; todellisuudessa sen oli kirjoittanut yksi Kershawin entisistä aviopuolisoista, joka uudelleenkirjoitti tarinan tehdäkseen siitä optimistisemman. Hall uhkasi nostaa syytteen pysäyttääkseen näytelmän esittämisen, mutta esitykset lopetettiin vain muutaman illan jälkeen. Hallin ja Kershawin julkinen riitely lisäsi kirjan myyntiä.
Vuonna 1951 ranskalainen tyttöjen sisäoppilaitokseen sijoittuva elokuva The Pit of Loneliness julkaistiin Yhdysvalloissa käyttäen hyväkseen Hallin teoksen pahamaineisuutta, muuta todellisuudessa se pohjautui kirjaan Olivia, jonka kirjoittajana nykyisin tunnetaan Dorothy Bussy. 1930-luvun puolivälissä esitetyn Children of Loneliness -paljastuselokuvan väitettiin pohjautuvan Hallin kirjaan. Kuitenkin tämän elokuvan juonella on vähän yhteistä kirjan tarinan kanssa.
Lähteet muokkaa
- ↑ The Well of Loneliness Finna.fi, viitattu 18.1.2024
- ↑ Yksinäisyyden kaivo Kainet Kirjastot, viitattu 28.6.2022
- ↑ Kirkko & kaupunki[vanhentunut linkki]
- ↑ Kaisa Neimala: Nouse ja puolusta meitä. Parnasso, 2011, nro 1, s. 82.
- ↑ Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo, sivu 434.
