Yhdysvaltain Haitin miehitys
Yhdysvaltain Haitin miehitys viittaa Yhdysvaltojen lähes 20 vuotta kestäneeseen miehityskauteen Haitissa vuosien 1915 ja 1934 välillä. Yhdysvaltojen merijalkaväki oli marssinut maan pääkaupunki Port-au-Princeen kaoottisen Haitin tilanteen hallitsemiseksi ja Yhdysvaltojen vaikutusvallan turvaamiseksi ensimmäisen maailmansodan kiristyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Haitissa miehitys herätti laajaa vastustusta ja myös kapinointia. Kapinat saatiin kuitenkin tukahdutettua ja lopulta maan tilanne vakautettua. Yhdysvaltain joukot poistuivat maasta elokuussa 1934.
| Yhdysvaltain Haitin miehitys | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Banaanisotia | |||||||
 Merijalkaväen sotilas ja surmattuja haitilaisia kapinallisia 11. lokakuuta 1915.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
|
| ||||||
Tausta muokkaa
1900-luvun alussa Haitia jakoivat voimakkaasti kysymykset ihonväristä, sekä ulkovaltojen vaikutusvallasta maassa. Vuonna 1902 Haitin presidentiksi oli noussut Nord Alexis. Nordin hallinto kärsi sekä ulkoisista, että sisäisistä paineista. Haitissa oli yritetty esimerkiksi rajoittaa maan syyrialais-libanonilaisten kauppiaiden toimintaa, mutta Yhdistynyt kuningaskunta oli puuttunut tilanteeseen. Kauppailla oli usein brittikansalaisuus ja he toimivat brittituotteiden välittäjinä Haitiin. Haitilaiset joutuivatkin taipumaan brittien tahtoon ja ulkovaltojen vaikutusvalta kasvoi. Samalla maan musta väestönluokka piti Nordia mulattien kätyrinä. Tilannetta kärjisti mustien äänitorvena tunnetun Massilon Colcounin murha vuonna 1908. Saman vuonna Haitin eteläosissa syttyi Antoine Simonin johtama kapina, joka johti Nordin hallinnon kukistumiseen. Simonia pidettiin aluksi kansallismielisten parissa mustien kulttuurillisen ylivallan eli noirismen hyvänä edustajana, mutta vuonna 1910 hän myönsi niin sanotulla McDonald-sopimuksella yhdysvaltalaiselle yhtiölle oikeuden rautatien rakentamiseen, sekä oikeudet maahan rautatien molemmin puolin. Sopimus nostatti jälleen kapinan ja kapinallsiet valtasivat pääkaupungin vuonna 1911. Poliittinen tilanne oli nyt hyvin tulehtunut. Seuranneiden neljän vuoden aikana Haitilla oli kuusi eri presidenttiä ja maa oli jatkuvassa kapinatilassa.[1]
Maailmanpoliittinen tilanne ja suurvaltojen suhteet kiristyivät ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Haitissa oli myös vaikutusvaltainen saksalainen kauppiasluokka ja saksalaiset olivat tuoneet heitä suojaamaan omia joukkojaan maan pääkaupunkiin. Joidenkin mahdollisesti liioiteltujen väitteiden mukaan saksalaiset hallitsivat jopa 80 % maan ulkomaankaupasta. Samalla Yhdysvalloista oli tullut merkittävin tekijä Karibian alueella Ranskan ja Britannian sijaan. Maan politiikkaan kuului myös pyrkimys pitää ulkovallat Yhdysvaltojen omaksi vaikutusalueekseen katsomilta alueilta. Maa oli pyrkinyt kasvattamaan vaikutusvaltaansa myös Haitissa ja esimerkiksi McDonald-sopimusta oli kuvailtu Yhdysvaltojen pakottamaksi.[1]
Miehitys muokkaa
Heinäkuussa 1915 vallassa ollut kenraali Vilbrun Guillaume Sam vangitutti poliittisia vastustajiaan pääkaupunki Port-au-Princen mulattiyhteisöstä. Maan pohjoisosien kapinan levitessä Guillaume teloitutti 167 vankiaan ja pakeni sittemmin maan Ranskan lähetystöön. Kun tieto teloituksista levisi raivostunut väkijoukko tunkeutui lähetystöön, presidentti raahattiin kadulle ja hakattiin kappaleiksi. Kaupungin satamassa oli yhdysvaltalainen sota-alus, jonka päällikkö lähetti ilman erillisiä ohjeita merijalkaväkensä kaupungin kaduille aloittaen näin lähes 20 vuotta kestäneen miehityskauden Haitissa. Yhdysvaltalaiset ottivat haltuunsa maan tullilaitoksen, internoivat saksalaiset ja takavarikoivat heidän omaisuutensa. Haitin kongressi valitsi presidentiksi Yhdysvaltojen kannattaman mulatti Philippe Sudré Dartiguenaveen. Vuonna 1916 otettiin käyttöön monia haitilaisia orjuudesta muistuttanut pakkotyövelvollisuus eli corvée, jota sovellettiin lähinnä tienrakennukseen. Haiti julisti myös sodan Saksalle vuonna 1918 Yhdysvaltojen ohjeistuksesta. Samana vuonna tuli voimaan uusi perustuslaki, joka kasvatti presidentin valtaa kongressin kustannuksella. Laki salli nyt myös ulkomaalaisten maanomistuksen Haitissa ja tuolloin sovittiin myös Yhdysvaltojen miehityksen päättymisvuodeksi 1936. Maanomistuslain myötä yhdysvaltalaiset investoinnit maassa kasvoivat nopeasti. Haiti Sugar Company eli HASCO sai suuria maa-alueita usein siitäkin huolimatta, että niiltä karkotettiin pientalonpoikia.[1]
Haitin armeija ei vastustanut yhdysvaltalaisia miehitysjoukkoja. Sen sijaan maan talonpojat alkoivat muodostaa niin sanottuja cascos-ryhmiä vastarinnan järjestämiseksi. Vuonna 1918 vallitsi jälleen täysi kapinatila. Pohjoisessa tuhansia kapinallisia komensi entinen upseeri Charlemagne Péralte. Yhdysvaltojen kouluttamat ja tukemat santarmit eivät pärjänneet kapinallisia vastaan, vaan maahan jouduttiin tuomaan lisää merijalkaväkeä Yhdysvalloista. Péralte johti kapinallisia aina marraskuuhun 1919 saakka, jolloin hänet lopulta ammuttiin. Taisteluissa oli saanut surmansa 2 000 talonpoikaa ja muutamia kymmeniä merijalkaväen jäseniä. Péralten kuoleman jälkeen levitettiin valokuvaa hänen oveen sidotusta ruumiistaan, jotta kapinalliset todella uskoisivat johtajansa kuolleen. Sen sijaan valokuva teki Péralteesta marttyyrihahmon. Péralteen seuraaja Benolt Batraville johti kapinaa vielä kevääseen 1920 saakka, jolloin hänkin tuli ammutuksi. Kapina oli viimein tukahdutettu.[1]
Vaikka avoin kapinointi oli saatu tukahdutettua, miehityksen vastainen mieliala kasvoi. Miehitystä arvosteltiin maan lehdistössä ja nousseen kansallismielisyyden ohessa perustettiin yhdistyksiä, kuten L’Union Patrique ja L’Union Nationaliste. Monesti miehityksen vastaiseen mielialaan vaikutti Yhdysvaltojen miehitysjoukkojen usein rasistinen suhtautuminen paikallisiin. Samalla se kuroi umpeen haitilaisten omia asenteita ihonväriin liittyen ja ero mustien ja mulattien välillä pieneni yhteisen miehitysvastaisuuden myötä. Uutena ilmiönä nousi esimerkiksi négritude-ajattelu, joka korosti mustien erityislaatuisuutta. Ajattelu ajoi haitilaisten afrikkalaista menneisyyttä ja sitä edusti esimerkiksi vuonna 1932 perustettu kulttuurikriittinen Les Griots -ryhmä. Ryhmän jäseniin kuului esimerkiksi tuleva presidentti François Duvalier. Uutta kiinnostusta osoitettiin esimerkiksi haitin kieleen ja voodoohon.[1]
Philippe Sudré Dartiguenaven kausi presidenttinä päättyi vuonna 1922 ja hänen seuraajakseen nousi Louis Borno. Vallanvaihdos oli maan historiassa vasta toinen kerta, kun valta siirtyi presidentiltä toiselle perustuslain mukaisesti. Bornon hallinto vainosi kansallismielisiä poliitikkoja, lehdistöä ja älymystöä. Hallinto toteutti osittain Yhdysvaltojen toiveesta myös voodoon vastaisen kampanjan. Voodoo-pappeja pidätettiin ja alttareita tuhottiin. Toisaalta hallinto myös rakennutti Yhdysvaltojen tuella kouluja, sairaaloita, teitä ja siltoja. Levottomuudet kytivät kuitenkin edelleen pinnan alla. Vuonna 1929 ne purkautuivat Bornon vastaisina opiskelijamielenosoituksina, jotka laajenivat mellakoinniksi. Les Cayesissa merijalkaväki avasi tulen mielenosoittajia vastaan surmaten parikymmentä mielenosoittajaa, mikä kärjisti tilannetta. Yhdysvaltain presidentti Herbert Hoover päätti lopulta lähettää Haitiin miehitystä arvioimaan niin sanotun Forbesin komission, joka arvosteli etenkin haitilaisten sivuttamista hallinnossa. Bornon presidenttikausi päättyi vuonna 1930. Hänen seuraajansa oli kansallismielisempi Sténio Vincent, joka aloitti neuvottelut miehityksen purkamisesta.[1]
Miehityksen päättyminen muokkaa
Yhdysvaltojen kanssa aloitettujen neuvottelujen aikana maan veto-oikeus Haitin lainsäädäntöön lakkautettiin ja joitakin miehityshallinnon virastoja siirrettiin haitilaisille. Yhdysvaltoja miehityksen purkamiseen motivoi esimerkiksi miehityksen hinta suuren laman yhä syvetessä. Sitä paitsi maan olojen rauhoituttua ja hallinnon muututtua toimivammaksi syyt miehityksen jatkamiselle olivat kadonneet. Vuonna 1933 maan presidentiksi nousi Franklin D. Roosevelt, joka sovelsi Haitiin hyvän naapuruuden politiikkaansa. Elokuussa 1933 solmittiin sopimus, jolla Yhdysvallat tunnusti Haitin täyden suvereniteetin. Vuonna 1934 Sténio Vincent vieraili Yhdysvalloissa ja Roosevelt Haitissa. Merijalkaväen joukot poistuivat Haitista juhlallisissa seremonioissa elokuussa 1934, eli kaksi vuotta aiemmin solmittua aikataulua edellä. Haitissa Vincent vertasi itseään Toussaint L’Ouvertureen maan vapauttajana ja hän hallitsi maata vuoteen 1941 saakka.[1]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdysvaltain Haitin miehitys Wikimedia Commonsissa
