Wikipedia

Who Do We Think We Are

Deep Purple -yhtyeen albumi vuodelta 1973

Who Do We Think We Are on brittiläisen Deep Purple -yhtyeen helmikuussa 1973 julkaistu seitsemäs studioalbumi. Albumilla esiintyy vielä niin sanottu Mark II -kokoonpano: Ritchie Blackmore (kitara), Ian Gillan (laulu), Roger Glover (bassokitara), Jon Lord (kosketinsoittimet) ja Ian Paice (rummut). Gillanin mielestä yhtye oli kuitenkin juuttunut paikoilleen ja kadottanut kipinänsä, joten hän jätti yhtyeen albumin kiertueen jälkeen kesäkuussa 1973. Samalla myös Glover lähti yhtyeestä. Mark II -kokoonpano palasi kuitenkin yhteen vuonna 1984.

Who Do We Think We Are
Deep Purple
Studioalbumin Who Do We Think We Are kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  heinäkuu 1972 Rooma /
lokakuu 1972 Frankfurt
 Julkaistu helmikuu 1973
 Formaatti LP, MC, 8-raita, CD
 Tuottaja(t) Deep Purple
 Tyylilaji hard rock, blues rock
 Kesto 34.27
 Levy-yhtiö Iso-Britannia Purple Records
Yhdysvallat Warner Bros. Records
Muut kannet

takakansi
Remasteroitu CD-painos
Listasijoitukset

 Britannia: 4.
 Yhdysvallat: 15.

Ks. lisää listasijoituksia.

Deep Purplen muut studioalbumit
Machine Head
1972 		Who Do We Think We Are
1973 		Burn
1974
Singlet albumilta Who Do We Think We Are
  1. ”Woman from Tokyo”
    Julkaistu: maaliskuu 1973
  2. ”Super Trouper”
    Julkaistu: 1973

Albumi levytettiin kiireisenä aikana Roomassa ja Frankfurtissa vuonna 1972. Äänityksiä vaikeuttivat yhtyeen jäsenten, erityisesti Blackmoren ja Gillanin, huonot välit. Tilanne vaikutti myös levyn materiaaliin, etenkin sanoituksiin, jotka ovat usein sävyltään katkeria.

Who Do We Think We Are menestyi kaupallisesti heikommin kuin edeltäjänsä Machine Head, eikä se ollut esimerkiksi Yhdysvalloissa kymmenen myydyimmän albumin joukossa. Albumi oli kuitenkin listaykkönen Ruotsissa ja Norjassa.

Taustaa muokkaa

Deep Purplen edellinen studioalbumi Machine Head oli ilmestynyt maaliskuussa 1972.[1] Sitä pidetään yhtenä Deep Purplen onnistuneimmista levyistä, ja se menestyi hyvin ja nousi Britanniassa listaykköseksi ja Yhdysvalloissa sijalle seitsemän.[2]

Kesään 1972 mennessä Deep Purple oli kiertänyt maailmaa ja tehnyt levyjä kolmen vuoden ajan lähes tauotta. Kova työtahti alkoi vaatia veronsa. Stressiä yritettiin purkaa pääasiassa alkoholilla, ja sekä Ritchie Blackmore että Ian Gillan sairastuivat maksatulehdukseen. Roger Glover pyörtyi lavalla pariin otteeseen, ja Jon Lordia vaivasivat selkäkivut.[3] Lisäksi yhtyeen henkilösuhteissa oli ollut ongelmia jo vuodesta 1971, jolloin esimerkiksi Gillanin ja Blackmoren välillä alkoi olla erimielisyyksiä. Blackmore ei myöskään pitänyt Gloverin soittotyylistä. Kokoonpanomuutoksiin ei kuitenkaan vielä ryhdytty.[4]

Albumin työstö muokkaa

Levyn äänittäminen oli riitaista, sillä Gillanin ja Blackmoren välit olivat huonommat kuin koskaan. Blackmore väitti, että Gillanin laulutyyli rajoitti hänen soittoaan,[5] kun taas Gillan ei hyväksynyt Blackmoren näkemystä, jonka mukaan kitara oli Deep Purplen tärkein osa.[6]

Gillan alkoi toimia Deep Purplen ohella sivuprojekteissa, joita hän oli aiemmin kaavaillut vain mielessään. Kesällä 1972 hän alkoi panostaa omaan Cherkazoo-nimiseen hankkeeseensa. Se oli ”eläimiä, avaruutta ja musiikkia käsittelevä kuvitteellinen matkakertomus”, josta oli tarkoitus tehdä myös elokuvasovitus. Elokuva jäi tekemättä, mutta Cherkazoo jäi nimenä elämään. Vuonna 1972 järjestettiin sessiot, joihin osallistuivat Deep Purplen jäsenet Roger Glover ja Jon Lord sekä joukko yhtyeen ulkopuolisia muusikoita.[7] Gillan keskeytti kuitenkin projektin, kun oli aika palata äänittämään Deep Purplen uutta levyä.[8]

Ensimmäinen yritys Roomassa muokkaa

Yhtyeen seuraava albumi oli tarkoitus nauhoittaa Italiassa, liikkuvaa Rolling Stones Mobile Studiota käyttäen. Heinäkuussa 1972 Deep Purplelle vuokrattiin Rooman ulkopuolelta kartano, johon kuuluivat myös uima-allas, kokki ja suuri viinikellari. Näiden ylellisyyksien ja tiukan aikataulun takia yhtye ei saanut studiossa aikaan juuri mitään. Ensimmäinen päivä oli tuotteliain, vaikka yhtyeellä oli silloin käytössään vain liikkuva studio eivätkä instrumentitkaan olleet vielä saapuneet. Rakennuksessa oli vain mikrofoneja ja vanha piano. Niinpä nauhoitetut kappaleet olivat huumorimielessä tehtyjä: Lordin ”Smelly Botty” ja Gillanin vulgaari kabaree-esitys Conway Twittyn laulusta ”It’s Only Make Believe”. Blackmore ei osallistunut näihin sessioihin, koska hän ei halunnut leikkiä musiikin kustannuksella ja vältteli yhtyeen muita jäseniä. Myös varsinaisten äänityssessioiden aikana hän mieluummin istui tuottaja Martin Birchin kanssa studiossa kuin vietti aikaa muiden soittajien kanssa. Ainoat Roomassa levytetyt kappaleet olivat ”Woman from Tokyo” ja ”Painted Horse”, joista vain ensimmäinen päätyi albumille.[6][8][9]

New Musical Express -lehden haastattelussa Blackmore kertoi olevansa tyytymätön, koska hän uskoi yhtyeen vieneen musiikkinsa niin pitkälle, ettei sitä voinut enää kehittää. Fanitkaan eivät Blackmoren mielestä antaisi yhtyeen kehittyä tarvittavaan suuntaan. Gillan puolestaan myönsi, ettei Deep Purplella enää ollut selkeää näkemystä tulevaisuudesta, ja piti kunnianhimon puutetta yhtyeen suurimpana ongelmana.[8][10]

Deep Purplen edelliset albumit olivat syntyneet jammailemalla. Ideoita kehitettiin yhdessä niin pitkälle, että ne olivat kaikkien mielestä valmiita. Enää jammailu ei onnistunut, sillä soittajien välit olivat liian huonot. Kappaleet levytettiin enimmäkseen samassa muodossa kuin ne oli sävelletty, eivätkä toiset edes kuulleet Blackmoren kitaraäänityksiä.[10] Soittajien keskinäinen suvaitsevaisuus oli ollut tärkeää edellisen albumin Machine Headin onnistumisen kannalta, mutta nyt se oli poissa.[6]

Yhtye ei voinut hellittää työtahtiaan löytääkseen kipinän uudestaan, sillä kalenteri oli varattu vuodeksi täyteen konsertteja. Deep Purple matkusti 9. elokuuta ensimmäistä kertaa Japaniin, missä se esiintyi kaksi kertaa Osakassa sekä kerran Tokiossa.[10] Konserteista koostettiin tuplalivealbumi Made in Japan, joka ilmestyi joulukuussa 1972.[11] Japanin-konserttien jälkeen oli vuorossa Amerikan-kiertue niin ikään hajoamispisteessä olevan Fleetwood Macin kanssa.[12]

Viimeistely Frankfurtissa muokkaa

Lokakuussa 1972 Deep Purple matkusti Länsi-Saksan Frankfurtiin jatkamaan äänityksiä, jotka olivat jääneet kesken kolme kuukautta aikaisemmin.[9][13] Basisti Roger Glover on kertonut nauhoituksista ja yhtyeen silloisesta tilanteesta:

»Albumit tuntuivat menevän sykleissä: helppo, vaikea; helppo, vaikea. [...] Tämä kuului niihin vaikeisiin. Bändissä oli kolkko tunnelma – se oli pikkupoikien typeryyttä. Kun joku teki jotain typerää, toinen sanoi: ’Haistakoon vittu, kostan tämän hänelle’. Samalla koko bändi kärsi. Olimme harvoin viidestään samassa huoneessa. Teimme Ritchien (Blackmore) ja muiden soittajien kanssa biisit lähes kokonaan kysymättä Ianin (Gillan) mielipidettä. Kun Ritchie oli poissa, Ian tuli kuuntelemaan tekelettämme, ja aloin pohtia hänen kanssaan, mitä sille tekisimme. Kun kaikki tehtiin osissa, eihän siitä voinut syntyä kunnon yhteistyötä.»
(Roger Glover, basisti[13])

 
Albumin äänittämiseen käytettiin edellislevy Machine Headin tavoin Rolling Stones Mobile Studiota.

Studiossa oli ongelmia esimerkiksi Blackmoren kanssa. Kerran Gloverilla oli kappaleidea, mutta Blackmore ei suostunut soittamaan mitään. Sen sijaan rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord osallistuivat työstämiseen. Lopulta Blackmore lähti ulos mutta palasi kymmenen minuutin kuluttua ja soitti muiden mielestä erinomaista riffiä. Glover, Paice ja Lord halusivat tehdä siitä kappaleen, mutta Blackmore totesi pitävänsä riffin itsellään. Muutamaa vuotta myöhemmin se ilmestyi Blackmoren johtaman Rainbow-yhtyeen esikoisalbumilla.[14] Frankfurtissa yhtyeen toiminta oli kaikesta huolimatta ammattimaisempaa kuin Roomassa, ja siellä levytettiin albumin materiaali ”Woman from Tokyo” -kappaletta lukuun ottamatta, kaikkiaan kuusi kappaletta seitsemästä. Ensimmäiset pari päivää käytettiin jammailuun ja ideoiden etsimiseen. Kun kappale oli valmis, soittajat nauhoittivat taustat ja soolot ja poistuivat sitten huoneisiinsa. Sen jälkeen Gillan meni yksin studioon tekemään lauluraidat.[15] Glover toteaa albumin vuonna 2000 julkaistun CD-version kansilehdessä, että yhtye äänitti sen verran musiikkia kuin levylle vaadittiin – ei enempää.[16] Yhtye ei käyttänyt ulkopuolista miksaajaa, vaan albumin miksasivat Glover ja Paice. Levy myös tuotettiin itse.[17]

Gillanin ja Blackmoren riidat olivat alkaneet jo vuonna 1971, ja Who Do We Think We Aren äänitysten aikaan riitely oli edennyt niin pitkälle, että tilanteeseen oli löydettävä ratkaisu.[6] Niinpä Frankfurtin äänitysten aikaan Gillan ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Hän kertoi uutisen managereille, kun Deep Purple teki vuoden kuudetta ja viimeistä Amerikan-kiertuettaan. Joulukuun 9. päivänä Virginian Alexandriassa Gillan kirjoitti hotellihuoneessaan kirjeen, jossa hän kertoi tyytymättömyytensä yhtyeeseen. Hänen mukaansa Deep Purple oli jämähtänyt paikoilleen ja kadottanut kipinänsä.[18] Managerit kuitenkin pyysivät Gillania pysymään yhtyeessä niin kauan, että sovitut konsertit pystytään järjestämään normaalisti. Blackmorellakin oli suunnitelmia. Hän oli pari vuotta aiemmin soittanut Ian Paicen ja Thin Lizzy -yhtyeen Phil Lynottin kanssa ja oli halukas viemään erityisesti tätä ”Baby Face” -nimistä projektia eteenpäin. Myös Lord suunnitteli lähtöä Deep Purplesta.[19]

Musiikki muokkaa

On sanottu, että Who Do We Think We Aren materiaalista pystyy aistimaan yhtyeen silloisen tilanteen: musiikki on paikoin karskia ja sanoitukset katkeria.[20] Smoke on the Water – Deep Purplen tarina -kirjan kirjoittaja Dave Thompson toteaa, ettei albumissa ole juurikaan Deep Purplelle ominaisia piirteitä ja suurin osa lauluista on ”rockia vain paperilla”.[18] Kaikki albumin kappaleet merkittiin yhtyeen yhdessä tekemiksi.[21] Suurin osa sanoituksista on Gillanin kirjoittamia, mutta Glover avusti toisinaan niiden tekemisessä.[22]

Albumi on äänitetty hyvin pelkistetysti. Rummuilla on neljä erillistä raitaa ja laululla sekä soittimilla yksi raita kullakin. Sen vuoksi levylle jäi myös ylimääräisiä raitoja, joille ei ole nauhoitettu mitään.[23]

Kappalemateriaali muokkaa

”

Baby, you’re the one who can never see the sun
Because it don’t shine nightly
Don’t you look at me because I’m gonna shake free
You’d better hang on tightly
You wanna rule the world, but you’re acting like a girl
Who’s got a false pregnancy
You’ve swollen up inside with nothing but your pride
And yet you keep on dancing

”

– Kappaleessa ”Smooth Dancer” Ian Gillanin sanoitukset käsittelevät
hänen turhautumistaan kitaristi Ritchie Blackmoreen.

Albumin ensimmäinen kappale on ”Woman from Tokyo”. Työstövaiheessa Gillan kuuli kappaleen kitarariffin, minkä jälkeen nimi vain tuli hänen mieleensä. Hän ja Glover kirjoittivat sanoitukset, joihin he saivat idean Deep Purplen tuolloin ajankohtaisesta Japanin-vierailusta.[24] Seuraavassa, ”Mary Long” -nimisessä kappaleessa Gillan kritisoi Mary Whitehousea ja Frank Pakenhamia, jotka halusivat suojella 1970-luvun alun Britanniaa moraaliselta rappiolta.[15][25] ”Mary Long” oli myös albumin ainoa kappale, joka päätyi tuoreeltaan yhtyeen konserttiohjelmistoon – sitä esitettiin Euroopan-kiertueella 1973.[15] ”Super Trouper” on saanut nimensä konserttipaikkojen valonheittimistä, ja se kertoo yksinäisyydestä musiikkibisneksessä. Glover sai inspiraation riffiin Freddie Kingin kappaleesta ”Going Down”.[25]

”Smooth Dancer” -kappaleen sanoituksessa Gillan piikittelee Blackmorea.[25] Esimerkiksi ensimmäisellä rivillä mainittava ”Black suede” (suom. Musta mokka) viittaa Blackmoren pukeutumistyyliin.[26] Sanoituksessa Gillan pyytää Blackmorea palaamaan asiallisempiin väleihin ja kieltäytyy alistumasta tämän valtaan.[27] Gillan on myöntänyt, että hän purki vihaansa Blackmorea kohtaan parhaimmalla osaamallaan tavalla – sanoitusten kautta. Blackmore ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän ”Smooth Dancerin” vihjailua, mikä raivostutti Gillania entisestään.[28] Musiikillisesti ”Smooth Danceria” on verrattu Sweet-yhtyeen materiaaliin sekä Deep Purple in Rock -albumin avauskappaleeseen ”Speed King”.[25]

B-puolen aloittaa ”Rat Bat Blue”, joka kertoo tytön iskemisestä. Se oli Gloverin mielestä albumin paras kappale, ja myös Gillan piti siitä.[25][29] Sitä seuraa blues-kappale ”Place in Lane”, jota Dave Thompson kuvaa ”pelkäksi levyntäytteeksi”.[25] Sen oli kuitenkin tarkoitus korvata konserteissa ”Lazy” yhtyeen taitojenesittelykappaleena.[27] Sanoitus sai innoituksensa Gloverin lukemasta scifi-novellista, mutta Gillanin lopullinen sanoitus kertoo oravanpyörästä, jossa hän tunsi yhtyeen kanssa olevansa.[15] Albumin viimeinen kappale on ”Our Lady”, josta Lord sanoi ennen levyn julkaisua, että se saattaa järkyttää monia erilaisuudellaan. Hänen mukaan kappaleessa on erikoista se, että se on hyvin hidas, keskittyy lähinnä sävellykseen eikä siinä ole sooloja – ”se on vain normaali kappale, mikä on Deep Purplelle epätavallista”.[18]

Roomassa nauhoitettu ”Painted Horse” ei lopulta päätynyt albumille, koska Blackmore ei pitänyt Gillanin sanoituksesta. Gillan kieltäytyi kirjoittamasta sitä uudelleen, jolloin Blackmore kieltäytyi ottamasta kappaletta levylle.[30] ”Painted Horse” julkaistiin lopulta singlen b-puolena vuonna 1977, samoihin aikoihin kuin Gillan suunnitteli tekevänsä siitä uuden version Scarabus-albumilleen.[25] Se on mukana myös vuonna 2000 ilmestyneessä Who Do We Think We Aren remasteroidussa CD-versiossa.[17]

Nimi ja kansikuva muokkaa

 
Rumpali Ian Paice keksi albumin nimen.

Albumin nimen keksi rumpali Ian Paice, jonka mukaan yhtyeelle lähetetyt vihaiset kirjeet alkoivat yleensä sanoilla: ”Keitä Deep Purplen jäsenet oikein kuvittelevat olevansa?”[18] Yhtyettä oli arvosteltu samalla tavalla myös Paicen tuhottua rumpusettinsä televisiolähetyksessä.[31] Roger Glover on sittemmin kertonut, että nimi viittaa lisäksi yhtyeen identiteettiin. Hädin tuskin kolme vuotta aikaisemmin Deep Purple oli ollut vielä suhteellisen tuntematon yhtye. Who Do We Think We Aren aikaan yhtye oli maailmankuulu, mutta sekasortoisessa tilanteessa.[32]

Levyn kansikuva on yhtyeen johtoportaan suunnittelema.[16] Siinä on NASAn satelliitin ottama kuva ja otokset yhtyeen jäsenten kasvoista, jotka leijailevat maisemassa. Kansikuvaa on pidetty vain osittain onnistuneena, ja esimerkiksi halvannäköiseksi arvosteltu pallonmuotoinen levyn nimi jätettiin pois remasteroidusta CD-versiosta.[33] Amerikan- ja Japanin-painoksissa kansi on hieman erilainen. Kuvaa on suurennettu, ja se on sävyltään brittipainosta haaleampi. Lisäksi yhtyeen ja levyn nimi on kirjoitettu sinisellä keltaisen sijaan.[9]

Alkuperäisen vinyylipainoksen kannet ovat avattavat, niin sanottua gatefold-mallia. Sisäkannessa on kuvia yhtyeestä kertovista lehtileikkeistä, jotka olivat peräisin yhtyeen omasta leikekirjasta.[31] Yksi niistä on suomalaisen Pointti-lehden numeron 2/72 otsikko: ”Deep Purple. Suomeen?”[34]

Julkaisu ja vastaanotto muokkaa

 
Alkuperäisen Britannian-painoksen vinyylietiketti.

Myynti muokkaa

Who Do We Think We Are julkaistiin sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa helmikuussa 1973. Länsi-Saksassa ja Ranskassa albumi oli ilmestynyt jo tammikuussa. Britanniassa ja muualla Euroopassa levy-yhtiönä toimi yhtyeen oma Purple Records, Yhdysvalloissa ja Japanissa Warner Bros. Records.[17] Jotkin painokset erosivat hienokseltaan Britannian-versiosta. Esimerkiksi Kreikan-versiossa laulujen sanat oli painettu takakanteen. Argentiinassa levy julkaistiin espanjankielisellä nimellä Quien nos creemos que somos.[9]

Britanniassa albumi nousi listalle 17. helmikuuta 1973,[35] vain kuusi viikkoa joulukuussa julkaistun livealbumi Made in Japanin jälkeen.[18] Who Do We Think We Are oli parhaimmillaan sijalla neljä ja pysyi listalla kaikkiaan yksitoista viikkoa.[35] Yhdysvalloissa levy ylsi Billboard 200 -listan sijalle viisitoista, kun sitä edeltänyt Machine Head oli päässyt sijalle seitsemän.[36] Livealbumi Made in Japanin julkaisua viivytettiin Yhdysvalloissa, jotta Who Do We Think We Are ehdittäisiin noteerata. Konserttitallenne menestyi siellä lopulta studiolevyä paremmin ja ylsi kymmenen kärkeen.[18] Parhaiten Who Do We Think We Are menestyi Norjassa ja Ruotsissa, missä se nousi listaykköseksi.[37][38] Albumi myi kultalevyyn oikeuttavan määrän Yhdysvalloissa ja Ranskassa.[39][40]

Albumin ensimmäinen CD-painos ilmestyi vuonna 1987.[17] Vuonna 2000 julkaistiin albumin remasteroitu CD-versio, jossa oli myös bonuskappaleita sekä Roger Gloverin kirjoittamat kansitekstit.[9][41]

Kriitikkojen vastaanotto muokkaa

Albumi ei ole yleisesti yhtä arvostettu kuin jotkin Deep Purplen aikaisemmat levyt.[20] Esimerkiksi Dave Thompson kertoo kirjassaan Smoke on the Water – Deep Purplen tarina, että Who Do We Think We Are ”ei missään vaiheessa erottunut edukseen bändin muiden levyjen rinnalla, ja äskettäin julkaistun Made in Japan -levyn rinnalla se vaikutti entistäkin huonommalta”. Hänen mielestään levyllä ei ole pelkästään musiikillisia puutteita, vaan myös sen nimi on surkea.[18]

Yhtyeen jäsenistä rumpali Ian Paice sanoi albumin ilmestyttyä, että Who Do We Think We Are on askel eteenpäin. Se on hänen mukaansa melodisempi ja sähköisempi kuin aikaisemmat levyt, mutta perusta on kuitenkin pysynyt samana. Myös Jon Lord oli tyytyväinen lopputulokseen.[29] Roger Glover kertoi vuonna 2000, että hänen mielipiteensä albumista ovat ristiriitaiset.[23]

Suomessa Musa-lehden numerossa 3/1973 albumin arvosteli Waldemar Wallenius. Hänen mukaansa mikään ei ole yksitoikkoisempaa kuin yksitoikkoinen jytä ja että koko Deep Purple on mennyt hieman liian köyhäsisältöiseksi. Wallenius kirjoitti kaipaavansa ”vähän inspiroivampaa stuffia” kuin Deep Purplen albumit. Wallenius pohtii, kuinka pystyisi hienotunteisesti sanomaan, että Who Do We Think We Are ei ole Deep Purplen paras LP ja että hän ei suosittele sitä ostettavaksi. Hän antaa albumille kaksi tähteä viidestä.[42]

»Eräs korkealle arvostamani kotimainen urkumuusikko totesi tätä pätkän kuunneltuaan, että onpa väkinäistä musaa. Kunnioitan hänen mielipidettään ja toivon, että myös minun mielipidettäni kunnioitettaisiin. Jotain samantapaista toivoo tietenkin myös Deep Purple ja heittää samalla pienen katkeran ilkikurisen itseään koskevan herjan: ”Keitä me luulemme oikein olevamme!” Mitä nyt aika tylsä jytäbändi. Sanon minä.»
(Waldemar Wallenius, Musa 3/73[42])

Allmusic-sivuston kriitikko Eduardo Rivadavia kirjoittaa, että albumi on pettymys ja Machine Headin tulisuus ja inspiraatio ovat poissa. Avauskappaletta ”Woman from Tokyo” lukuun ottamatta levyn materiaali on epäjohdonmukaista. Rivadavia antaa albumille kaksi arvostelutähteä viidestä mahdollisesta.[41] Saman arvosanan antaa Sputnikmusicin Matthijs van der Lee, jonka mielestä Who Do We Think We Are on upean yhtyeen tekemä heikko levy. Yhtyeen edellisillä albumeilla oli pelkästään nautittavia kappaleita, mutta tällä levyllä niitä on vain kaksi, ”Woman from Tokyo” ja ”Rat Bat Blue”. Van der Leen mielestä albumi kyllä kuulostaa Deep Purplelta, mutta siitä puuttuu kipinä, joka sai aikaisemmat levyt kuulostamaan niin fantastisilta.[43]

Jan M. Ekbladin toimittamassa kirjassa Deep Purple – Syvän purppuran vuodet 1967–2004 Heikki Heino sanoo, että Who Do We Think We Are on olosuhteisiin nähden yllättävän hyvä albumi, vaikkei kokonaisuutena ylläkään kolmen edellisen studiolevyn tasolle. ”Woman from Tokyo” on hänen mielestään yksi Deep Purplen upeimmista kappaleista.[44] Kirjan lopussa Tero Honkasalo on tehnyt levystä erillisen arvostelun. Siinä hän kertoo, että Who Do We Think We Are on yhtyeen albumeista vahvin kokonaisuus, jossa ei ole selkeää huippukohtaa mutta ei varsinaisia rimanalituksiakaan. Hän arvostaa myös levyn sarkastisia sanoituksia, ja albumi poistaa hänen mukaansa ”stressin ja muut luulovaivat”.[45] Deep.purple.fi-sivuston Petri Myllylä sanoo Who Do We Think We Aren olevan ”lepsu ja köykäinen levy”, jonka ”suuntana on tavallaan sen suunnattomuus”. Albumin harvoina onnistuneina hetkinä Myllylä pitää kappaleita ”Woman from Tokyo” ja ”Mary Long”, kun taas ”Place in Line” ja ”Our Lady” ”saivat taatusti aikanaan juuri loistavan Made in Japan -tuplan hankkineet fanit nostamaan levyn pois soittimestaan.”[46]

Julkaisun jälkeen muokkaa

 
Basisti Roger Glover ja solisti Ian Gillan jättivät yhtyeen kesäkuussa 1973. Myöhemmin he kuitenkin liittyivät siihen uudelleen. Kuva on Bulgariasta kesäkuulta 2013.

Jo levyn työstövaiheessa Deep Purplen managerit olivat kutsuneet Jon Lordin ja Roger Gloverin luokseen Lontooseen, sillä yhtyeen loppu tuntui olevan lähellä. Tony Edwards ja John Coletta pyysivät yhtyeen jäseniä tekemään kaikkensa, jotta vihdoinkin voittoa tuottava yhtye ei hajoaisi. Ian Paice saatiinkin helposti jatkamaan, ja myös Ritchie Blackmoren mielestä olisi ollut sääli heittää vuosien työ hukkaan. Hän asetti kuitenkin ehdoksi basistin vaihdon, jota hän oli suunnitellut jo pitkään,[19] sillä hän halusi yhtyeeseen Gloveria blues-tyylisemmän muusikon.[47] Siitä ei kuitenkaan kerrottu Gloverille, vaan hänet ajettiin vähitellen pois yhtyeestä.[19] Blackmore, Lord ja Paice olivat aiemmin toimineet hyvin samanlaisella tavalla yhtyeen alkuperäistä laulajaa Rod Evansia ja basisti Nick Simperia kohtaan. Heidät oli erotettu Gillanin ja Gloverin tieltä vuonna 1969.[47]

Albumin julkaisua seurasi lyhyt kiertue, jonka aikana yhtyeen jäsenten välit olivat erittäin huonot. Esimerkiksi Blackmore ja Gillan eivät olleet vuoteen keskustelleet mistään muusta kuin enintään lyhyesti saman illan esityksestä.[48] Gillan matkusti muusta yhtyeestä erillään, vetosi vasta ilmenneeseen lentopelkoonsa ja kulki autolla oman roudarinsa kanssa.[49] Glover puolestaan ihmetteli, miksi häneen ja hänen ideoihinsa suhtaututtiin niin kylmästi. Lopulta hän sai kuulla, että häntä oltiin erottamassa yhtyeestä, minkä jälkeen hän ilmoitti eroavansa itse.[48]

Kiertueen loputtua Japanin Osakassa[50] 29. kesäkuuta 1973 Gillan ja Glover lähtivät Deep Purplesta. Blackmore kertoi Gloverille, että häntä ei haluttu erottaa henkilökohtaisista syistä, vaan yhtyeen parasta ajatellen. Tämän jälkeen Glover oli vihainen lähinnä Lordille ja Paicelle siitä, että he olivat myöntyneet Blackmoren vaatimukseen. Seuraavana aamuna kokoonpanosta otettiin viimeinen valokuva hotellin edessä.[48] Jon Lord ja manageri Tony Edwards pyysivät vielä Gloverin vaimoineen lomalle Tahitille, jotta hänen kanssaan voitaisiin keskustella ja pyytää anteeksi. Glover kuitenkin sairastui ja joutui jo kolmen päivän jälkeen palaamaan Lontooseen, missä hän pysyi seuraavat kolme kuukautta sisätiloissa. Myöhemmin hän aloitti uransa musiikkituottajana. Gillan vetäytyi musiikkimaailmasta muutamaksi vuodeksi.[48]

Deep Purple ei hajonnut kokonaan, vaan jäljelle jääneet muusikot kokosivat uuden kokoonpanon vielä vuoden 1973 aikana. Yhtyeeseen tulivat uusiksi jäseniksi solisti David Coverdale ja basisti-laulaja Glenn Hughes.[51]

Listasijoitukset ja sertifiointi muokkaa

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
  Norja 1. 19 viikko 8/1973 [37]
  Ruotsi 1. [38]
  Italia 2. [52]
  Itävalta 2. 24 15.3.1973 [53]
  Länsi-Saksa 3. 1973 [54]
  Britannia 4. 11 17.2.1973 [35]
  Suomi 4. 24 helmikuu 1973 [55]
  Alankomaat 5. 10 17.2.1973 [56]
  Yhdysvallat 15. 1973 [36]

Valtio Palkinto Luovuttaja Myönnetty Lähde
  Ranska   kultalevy SNEP 1977 [40]
  Yhdysvallat   kultalevy RIAA 11.4.1973 [39]

Arvostelut muokkaa

Kappalelista muokkaa

Kaikki sävellykset Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice.

A-puoli
NroNimiKesto
1.Woman from Tokyo5.47
2.Mary Long4.22
3.Super Trouper2.55
4.Smooth Dancer4.06
B-puoli
NroNimiKesto
5.Rat Bat Blue5.21
6.Place in Line6.28
7.Our Lady5.10
34.27

Singlet muokkaa

”Woman from Tokyo” (maaliskuu 1973, Purple, Warner Bros.)
  1. Woman from Tokyo
  3. Black Night (live)

Albumin ensisijainen single oli ”Woman from Tokyo”, joka julkaistiin lyhennettynä versiona lukuisissa valtioissa, mukaan lukien Britanniassa ja Yhdysvalloissa.[57] Se nousi Alankomaissa listan sijalle kuusi ja Länsi-Saksassa sijalle kuusitoista.[58][59]

Lähes kaikissa painoksissa singlen B-puoli oli ”Black Night” -kappaleen liveversio. Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa ilmestyi kuitenkin painos, jossa kääntöpuolella oli ”Super Trouper”. Lisäksi yksin Yhdysvalloissa ilmestyi versio, jonka b-puoli oli ”Highway Star”.[57]

”Super Trouper” (1973, Purple)
  1. Super Trouper
  3. Bloodsucker

”Super Trouper” ilmestyi lyhyemmäksi leikattuna versiona Länsi-Saksassa, Ruotsissa ja Alankomaissa. B-puolella oli jo vuoden 1970 Deep Purple in Rock -albumilla julkaistu ”Bloodsucker”.[57]

Kokoonpano muokkaa

Muusikot

[17]

Muut

  • Martin Birch – äänittäjä
  • Jeremy Gee – avustava äänittäjä
  • Nick Watterton – avustava äänittäjä
  • Ian Paice – miksaaja
  • Roger Glover – miksaaja

Painoksia muokkaa

 
Yhdysvaltain-painos eroaa kansikuvaltaan hieman brittipainoksesta.
Formaatti Valtio Levy-yhtiö ja tunnus Julkaistu Lähde
LP   Purple 1c072-94140 1973 [17]
LP   Purple 62 439 1973 [60]
LP   Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP   Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP   Warner Bros. BS-2678 1973 [17]
8-raita   Warner Bros. WB M8 2678 1973 [60]
LP   Warner Bros. BS-2678 1973 [60]
LP   Warner Bros. P-8312W 1973 [17]
LP   Purple 6423 1973 [60]
MC   Purple 1c244-94140 1973 [17]
MC   Purple 7e244-94140 1973 [17]
LP   Purple TPSA-7508 (1e064-94140) 1973 [17]
LP   Purple 5C 062-94140 1973 [60]
LP   Purple TPSA-7508 1973 [17]
LP   Pathé Marconi EMI 2C 064 - 94.140, 2C 064-94140 1973 [60]
LP   Purple 3c064-94140 1973 [17]
LP   Odeon, Purple J064-94.140 1973 [60]
LP   Harvest TPSA 7508 1973 [60]
LP   Jugoton LSPUR 70531 1973 [60]
LP   Oasis OLE-037 1975 [60]
CD   EMI CDP-7-48273-2 1987 [17]
CD   Warner Bros. 20P2-2607 1989 [60]
LP   Santa П94 RAT 30758 1994 [60]
CD   SomeWax SW221-2 1995 [60]
CD   Warner Bros. WPCR-869 1996 [17]
CD   Warner Bros. WPCR-1568 1998 [17]
CD Eur. EMI WDWTWA2000 2000 [17]
CD Eur. EMI 7243 5 21607 2 3 2000 [17]
CD   Warner Bros. R2 75652 2002 [17]
CD   Warner Bros. WPCR-75037 2005 [17]
CD   Audio Fidelity AFZ 027 2005 [17]
CD   Warner Bros. WPCR-12257 2006 [17]
CD   Warner Bros. WPCR-13114 2008 [17]
CD   Friday Music FRM 9018 2009 [17]
CD   EMI, Η Καθημερινή 2012 [17]

Lähteet muokkaa

  • Deep-purple.net
  • Discogs.com
  • Ekblad, Jan M. (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. Sisältää Deep Purplen historiikin, yhtyeeseen liittyviä arvosteluja, fanitarinoita sekä diskografian. Useita kirjoittajia. Suurimman osan tekstistä on kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa pääasiassa viitataan. Kirjan loppupuolelta löytyy myös levyarvosteluja: Who Do We Think We Aren on arvostellut Tero Honkasalo. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-02-0.
  • The Highway Star.com
  • Thompson, Dave: Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-743-7.
  • Who Do We Think We Are -levyn CD-levyn kansilehti (EMI 7243 5 21607 2 3). Sivut 2–11 on kirjoittanut Simon Robinson ja sivut 14–22 on kirjoittanut Roger Glover.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Machine Head Thehighwaystar.com. Viitattu 31.12.2013. (englanniksi)
  2. ↑ Ekblad: s. 33.
  3. ↑ Ekblad: s. 34–35.
  4. ↑ Ekblad: s. 31.
  5. ↑ Thompson: s. 159.
  6. ↑ a b c d Robinson: s. 3.
  7. ↑ Thompson: s. 160.
  8. ↑ a b c Thompson: s. 161.
  9. ↑ a b c d e Who Do We Think We Are! Deep-purple.net. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  10. ↑ a b c Thompson: s. 162.
  11. ↑ Thompson: s. 384.
  12. ↑ Thompson: s. 165.
  13. ↑ a b Thompson: s. 166.
  14. ↑ Thompson: s. 166–167.
  15. ↑ a b c d Robinson: s. 7.
  16. ↑ a b Glover: s. 22.
  17. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa Who Do We Think We Are Thehighwaystar.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  18. ↑ a b c d e f g Thompson: s. 168.
  19. ↑ a b c Ekblad: s. 38.
  20. ↑ a b Robinson: s. 2.
  21. ↑ CD-levyn kansilehti: s. 23.
  22. ↑ Glover: s. 19.
  23. ↑ a b Glover: s. 14.
  24. ↑ Robinson: s. 6.
  25. ↑ a b c d e f g Thompson: s. 167.
  26. ↑ Smooth Dancer by Deep Purple Songfacts Songfacts.com. Viitattu 30.7.2014. (englanniksi)
  27. ↑ a b Glover: s. 21.
  28. ↑ Gillan, Ian: Omaelämäkerta, s. 133. Minerva Kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-492-880-9.
  29. ↑ a b Robinson: s. 8.
  30. ↑ Glover: s. 18.
  31. ↑ a b Robinson: s. 11.
  32. ↑ Glover: s. 21–22.
  33. ↑ Robinson: s. 10–11.
  34. ↑ Robinson: s. 5.
  35. ↑ a b c ChartArchive - Deep Purple - Who Do You Think We Are ChartArchive.org. Viitattu 27.12.2013. [vanhentunut linkki] (englanniksi)
  36. ↑ a b ChartArchive - Deep Purple Awards AllMusic AllMusic.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  37. ↑ a b norwegiancharts.com - Deep Purple - Who Do We Think We Are Norwegiancharts.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  38. ↑ a b Chart Positions 1968-1976 Thehighwaystar.com. Viitattu 27.12.2013. (englanniksi)
  39. ↑ a b RIAA - Gold & Platinum Searchable Database RIAA.com. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)
  40. ↑ a b InfoDisc : Les Certifications (Albums) du SNEB (Bilan par Artiste) (Listasta Deep Purple) InfoDisc.fr. Viitattu 28.12.2013. (ranskaksi)
  41. ↑ a b c Rivadavia, Eduardo: Who Do We Think We Are - Deep Purple AllMusic.com. Viitattu 6.1.2014. (englanniksi)
  42. ↑ a b c Wallenius, Waldemar & Liimatta, Tommi (toim.): Musaa ja Soundia, s. 190–193. Like, 2018. ISBN 978-952-01-1789-4.
  43. ↑ a b van der Lee, Matthijs: Deep Purple - Who Do We Think We Are 19.8.2009. Sputnikmusik.com. Viitattu 14.1.2014. (englanniksi)
  44. ↑ Ekblad: s. 37.
  45. ↑ Ekblad: s. 113.
  46. ↑ Myllylä, Petri: Who Do We Think We Are - Deep Purple Saitti Deep-purple.fi. Arkistoitu 9.1.2014. Viitattu 9.1.2014. (englanniksi)
  47. ↑ a b Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore, s. 204. Otava, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8.
  48. ↑ a b c d Ekblad: s. 39.
  49. ↑ Thompson: s. 170.
  50. ↑ Thompson: s. 172.
  51. ↑ Ekblad: s. 40.
  52. ↑ Hit Parade Italia Hitparadeitalia.it. Viitattu 27.7.2014. (italiaksi)
  53. ↑ Deep Purple - Who Do We Think We Are - austriancharts.at Austriancharts.at. Viitattu 27.12.2013. (saksaksi)
  54. ↑ Album - Deep Purple, Who Do We Think We Are Charts.de. Arkistoitu 27.12.2013. Viitattu 27.12.2013. (saksaksi)
  55. ↑ Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  56. ↑ dutchcharts.nl - Deep Purple - Who Do We Think We Are Dutchcharts.nl. Viitattu 27.12.2013. (hollanniksi)
  57. ↑ a b c The Deep Purple (Vinyl) Singles Bar Thehighwaystar.com. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)
  58. ↑ norwegiancharts.com - Deep Purple - Woman From Tokyo Norwegiancharts.com. Viitattu 31.12.2013. (englanniksi)
  59. ↑ Single - Deep Purple, Woman From Tokyo Charts.de. Arkistoitu 10.11.2013. Viitattu 31.12.2013. (saksaksi)
  60. ↑ a b c d e f g h i j k l m Deep Purple - Who Do We Think We Are at Discogs Discogs.com. Viitattu 4.1.2014. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Who_Do_We_Think_We_Are&oldid=22279551”