Vjatsko

Vjatsko (Wlatzko von Polotzk) Koknesin (Kokenhusen, Kukenois) ruhtinas taisteli saksalaisia ristiretkeläisiä vastaan, mutta joutui häviölle ja kuoli 1224 Tarton linnan valtauksen yhteydessä.

Ristiretkien aika

1199 Liivinmaan kolmanneksi piispaksi vihittiin Albert von Buxhoevden (Albert de Bekeshovede). Hänen kunnianhimonsa niin kristinuskon levittämisessä kuin Liivinmaan valloittamisessa kasvoi nopeasti ja oli alusta lähtien selvää, että hänen valloitussuunnitelmansa johtaisivat hankaukseen idässä slaavien, etelässä liettualaisten ja pohjoisessa tanskalaisten kanssa. Albertin mukana seurasi liuta sukulaisia sekä muita ristiretkiaatteesta innostuneita saksalaisia ja kun hän kesällä 1200 purjehti Väinäjoen suulle, oli hänellä mukanaan 23 laivaa ja 500 ristiretkeläistä. Myöhemmin ristiretkeläisistä muodostui kalparitaristo.

Vjatskon tausta

Venäläiset Polotskin ja Novgorodin ruhtinaat olivat 1180-luvulla perustaneet vasallivaltioikseen Gerziken ja Koknesen ruhtinaskunnat. Koknesen ruhtinaaksi tuli Vjatsko, jonka isäksi mainitaan joko Polotskin ruhtinas Vsevolod Glebovits tai Boris Davidovits, Polotskin ruhtinas . Selvää joka tapauksessa on, että Vjatskolla oli läheiset välit Polotskin ruhtinaisiin.

Vjatsko Kuknesissa

Piispa Albertin ristiretkijoukot valtasivat Kuknesin 1205 ja Vjatskon oli annettava puolet alueestaan piispalle. Epäonnistuneen kapinan jälkeen 1209 piispa valtasi Koknesin kokonaan ja ryhtyi rakentamaan vanhan puulinnan paikalle kivistä linnaa. Samalla nimeksi vakiintui saksalainen muoto Kokenhausen.

Kun Vjatsko joutui 1208 riitaan ritari Danielin kanssa, Daniel valtasi Koknesin linnan yllättämällä nukkuvat vartijat ja vangitsivat ruhtinaan. Piispa Albert teki sovinnon riitelijöiden kanssa mutta toki muistutti ruhtinasta tämän lupauksesta luovuttaa puolet Kuknesista ristiretkeläisille. Lisäksi piispa lähetti ruhtinaan mukana kaksikymmentä vahvaa miestä rakentamaan tämän linnaa. Vjatsko kuitenkin surmasi suurimman osan näistä miehistä ja ryhtyi puuhaamaan Riian valloitusta. Tällöin Albert kokosi suuren ristiretkiarmeijan kaupunkia puolustamaan. Vaivojen palkaksi miehille luvattiin täydellinen synninpäästö ja iankaikkinen elämä. Huomattuaan jäävänsä alivoimaisiksi Kuknesin miehet ja heidän kanssaan liittoutuneet venäläiset luopuivat sotaretkestä ja polttivat linnansa. Vjatko pakeni, "eikä enää koskaan palannut vasallikuntaansa."

Vjatsko Virossa

1223 venäläiset hyökkäsivät Viroon. Kun joukot lähestyivät Tarttoa, kaupungin asukkaat lähettivät heille suuria lahjoja, luovuttivat venäläisille kalparitarit ja pyysivät apua latinalaisia (saksalaisia) vastaan. Tämä aiheutti sen, että kalparitarit ryhtyivät piirittämään Tarttoa ja taistelivat sen omistuksesta viiden päivän ajan. Saksalaisten poistuttua tuloksettoman piirityksen jälkeen novgorodilaiset lähettivät apuvoimia paikalle. Vjatsko sai mukaansa kaksisataa miestä sekä ylivallan Tartossa sekä muilla seuduilla, jotka onnistui valtaamaan.

1224 kalparitarit piirittivät Tarton linnan. Henrikin Liivinmaan kronikka antaa tarkan kuvauksen sotatapahtumista. Saksalaisten parempi aseistus käänsi voiton lopulta heidän edukseen. Linnan vallanneet saksalaiset, lätit ja liiviläiset aloittivat teurastuksen ja alkoivat "heti surmata linnan väkeä, sekä miehiä että joitakin naisia, eivätkä he armahtaneet heitä, niin että surmattuja oli yli tuhat". Myös kaikki linnaa puolustaneet kaksisataa venäläistä surmattiin, joukossa ruhtinas Vjatsko.

Perhesuhteet

Koknesin läänitys kulki naislinjaa pitkin Vjatskon jälkeläisille von Tiesenhauseneille. Vjatskon tytär Sofia oli kahdesti naimisissa. Ensimmäinen mies oli ritari Teodericus Henrikinpoika Kokenhusen (k. 1245–54) ja toinen Bernardus de Hoya (k. 1254) Ensimmäisestä avioliitosta syntyneen tyttären Sofian puoliso oli Johan von Tiesenhausen. Heidän poikansa Johan von Tiesenhausen riitautui Kokenhausin taistelun johdosta arkkipiispa Friedrich von Bernsteinin kanssa ja menetti Kokenhusin läänityksen niin kauaksi aikaa, kuin arkkipiispa oli elossa.