Vittore Carpaccio

Vittore Carpaccio (noin 1460–1525 tai 1526) oli italialainen Venetsian koulukunnan taidemaalari, joka opiskeli Gentile Bellinin ohjauksessa.

Carpaccion nuoruudesta ei ole tietoa, eikä myöskään hänen syntymäpaikkaansa tiedetä varmasti, joskin todennäköisesti se on Venetsia. Hänen ensimmäinen tunnettu teoksensa on vuodelta 1490 ja kuuluu pyhän Ursulan elämää kuvaavaan sarjaan.

Carpaccio on teoksissaan kuvannut myös silloista orienttia ja on käyttänyt lähteenään aikalaispiirustuksia, Erhard Reuwichin kuvia Bernhard von Breidenbachin teoksessa Peregrinatio in terram sanctam ('Matka Pyhään Maahan'), joka ilmestyi Mainissa 1486.^[1]

Carpaccion tunnetuimpiin teoksiin kuuluu yhdeksän maalauksen sarja Pyhän Ursulan legenda. Hänen tyylinsä oli jokseenkin perinteinen, eikä siinä näkynyt vaikutteita humanistisista suuntauksista, jotka hänen elinaikanaan muuttivat Italian renessanssin maalauksen perusteellisesti. Häneen vaikuttivat Antonello da Messina ja Alankomaiden kultakauden taide. Tästä syystä ja myös siksi, että hänen parhaista töistä suuri osa on Venetsiassa, hänen taiteensa on jäänyt syrjään verrattuna hänen venetsialaisiin aikalaisiinsa. Hänen laajat maalauksensa, jotka esittävät Venetsian kaupunkielämää, antavat erinomaisen kuvan kaupungista sen kukoistusaikana ja vahvan tunteen kaupunkilaisten omanarvontunnosta. Muissa maalauksissa hänestä paljastuu mielikuvitusta, joka kääntyy kohti keskiajan romantiikkaa, ei niinkään seuraavan sukupolven pastoraalikuvia.

Carpaccion maalauksille on ominaista tietynlainen kypsentämättömän lihan vaaleanpunainen sävy. 1950-luvulla hänen mukaansa nimettiin alkuruokalaji carpaccio, ohuen ohuet lihasiivut.^[2]

Elämä ja taide muokkaa

Carpaccion isä oli nahkakauppias Piero Scarpazza. Hänen elämästään on vain vähän tietoja, mutta merkittävimmät teokset hän maalasi 1490–1519, ja ne nostivat hänet Venetsian renessanssin vanhojen mestareiden joukkoon. Hänet mainitaan ensimmäisen kerran 1472 hänen enonsa Fra Ilarion testamentissa. Astuttuaan Venetsian humanistipiireihin hän muutti sukunimensä muotoon Carpaccio.

Hän oli Lazzaro Bastianiin oppilas, ei tämän opettaja, kuten Giorgio Vasari on väittänyt^[1], ja Bellinin ja Vivarinin tavoin Bastiani johti suurta työhuonetta Venetsiassa. Hänen ensimmäiset tiedossa olevat omat teoksensa ovat Salvator Mundi, joka on Collezione Contini Bonacossissa, ja Pietà, joka nykyisin on Palazzo Pittissa. Näistä teoksista näkyy selvästi Antonello da Messina ja Giovanni Bellinin vaikutus etenkin valon ja värien käytössä, samoin kuin Ferraran ja Forlìn koulukuntien vaikutus.

Vapahtaja siunaa neljä opetuslasta.

Hän aloitti 1490 Venetsian Scuolalle maineikkaan pyhimykselle omistetun teossarjan Pyhän Ursulan elämä. Gallerie dell'Accademiassa olevien teosten aihe on peräisin Jacobus de Voraginen teoksesta Legenda aurea (”Kultainen legenda”). Gentile Bellinin tavoin ja kuten siihen aikaan yleensäkin tehtiin, Carpaccio käyttää pyhimystarun taustana tuttuja Venetsian ympäristöjä ja maalaa niihin kaupungin asukkaita upeissa puvuissa.^[3] Voi myös ajatella päinvastoin: pyhimystaru oli se kudos, jolla aihe perusteltiin, kun Carpaccio halusi kuvata 1400-luvun Venetsia.^[4] 1491 hän sai valmiiksi alttaritaulun Pyhän Ursulan kunnia. Monet hänen teoksena ovat niin suuria, että ne ovat kuin Venetsian scuolan seinämaalauksia. Scuolat olivat hyväntekeväisyyteen ja sosiaalityöhän keskittyviä varakkaiden venetsialaisten luokkien veljeskuntia.

Kolmen vuoden kuluttua Carpaccio osallistui Scuola di San Giovanni Evangelistan maalausten tekoon, ja hän maalasi yhden tunnetuimmista teoksistaan, maalauksen Ristin reliikin ihme Ponte di Rialtossa. 1501–1507 hän työskenteli Dogen palatsissa Giovanni Bellinin kanssa ja maalasi Suuren neuvoston salin. Sarja hävisi kuten monet muutkin merkittävät teokset tuhoisassa tulipalossa 1577.

1502–1507 Carpaccio teki toisen merkittävän paneelisarjan Scuola di San Giorgio degli Schiavonille.^[5] Toisin kuin Pyhästä Ursulasta kertova sarja, tässä sarjassa jokainen osa kuvaa yhtä kohtausta kolmen dalmatialaisen pyhimyksen Pyhän Hieronymuksen, Pyhän Yrjön ja Pyhän Trifonin elämässä. Kunkin kohtauksen rakenteen yksinkertaisuus synnyttää fantasiamaisen tunnelman, jota vahvistaa realististen yksityiskohtien perfektionistinen esittäminen.

Ritari, 1510, öljy kankaalle. Thyssen-Bornemiszan museon kokoelma, Madrid.

Sarja Neitsyen elämä Santa Maria degli Albanesille valmistui 1504–1508, mutta se on suurelta osin avustajien tekemä. Sarjan teokset on nyt sijoitettu useampaan paikkaan Bergamoniin Carraran akatemiaan, Milanoon Pinacoteca di Breraan ja Venetsiaan Ca' d'Oroon.

Myöhemmin Carpaccio näyttää saaneen vaikutteita Cima da Coneglianolta, kuten osoittaa Neitsyen kuolema vuodelta 1508 Ferrarassa. Vuonna 1510 Carpaccio teki paneelit Kuolleen Kristuksen valitusvirsi ja Kärsimyksen mietiskely, joissa samaa katkeraa surua, jollaista on Mantegnan teoksissa, varmistaa allegoristen symbolien runsas käyttö.

Samalta vuodelta on maalaus Ritari, joka on nykyisin Madridissa Thyssen-Bornemiszan museon kokoelmassa. Maalauksen Ritari heraldiset kuviot ja muut yksityiskohdat viittaavat todennäköiseen teoriaa, että siinä oleva hahmo olisi 21-vuotias Francesco Maria della Rovere, josta myöhemmin tuli Urbinon herttua.^[4]

Vuosina 1511–1520 hän valmisti viisi paneelia aiheesta Pyhän Stefanuksen elämä Scuola di Santo Stefanolle. Carpaccio teki myöhäiset työnsä pääasiassa Venetsian mantereen puoleisella alueella yhteistyössä poikiensa Benedetton ja Pieron kanssa. Marco Marziale oli hänen oppilaitaan.

Saint Alvison kirkossa on kahdeksan kehystämätöntä paneelia, joissa on signeeraus "Carpathius". Niitä pidetään Carpaccion nuoruudentöinä, vaikka vakuuttavia todisteita asiasta ei ole.^[1]

Loistavista uskonnollisista maalauksistaan ja paneeleistaan huolimatta hän piti tärkeimpänä kutsumuksenaan kuitenkin suuria scuoleille maalaamiaan kankaita.

Carpaccio sai tilauksia myös Venetsian valtiolta, mutta San Vitale kirkon alttaritaulun valmistuttua työtilaisuudet vähenivät, oletuksen mukaan siksi, että kaupungin taidemaailmaa hallitsi Tizian, jonka uusi tyyli ei avautunut Carpacciolle.^[6] Hän siirtyi maaseudulle, jossa hänen tyylillään oli yhä ihailijoita. Carpaccio unohdettiin vuosisadoiksi, kunnes hänet 1800-luvulla jälleen löydettiin, ja nykyisin häntä pidetään Giovanni Bellinin ohella 1400-luvun merkittävimpänä venetsialaisena taiteilijana.^[4]

Carpacciolla ei ollut virallista asemaa aika ylhäistä suosijaa, koska hän maalasi lähinnä Venetsian keskiluokkaisille piireille. Virallisia tilauksia Dogen palatsista tuli vasta 1501, ja hän maalasi palatsiin siellä yhä olevan Markuksen leijonan. Häntä pidetään venetsialaisista taiteilijoista kaikkein venetsialaisimpana, ja juuri siellä häntä ymmärretään parhaiten.^[1]