Vietnamin sota
Vietnamin sota (myös Toinen Indokiinan sota , engl. Vietnam War, vietn. Kháng chiến chống Mỹ, ”vastarintasota Yhdysvaltoja vastaan”) oli Vietnamissa vuosina 1955–1975 käyty sota, joka käytiin Pohjois- ja Etelä-Vietnamin valtioiden sekä kummankin osapuolen kansainvälisten liittolaisten välillä. Vietnamin sota voidaan määritellä yhdeksi kylmän sodan niin sanotuista sijaissodista.[2]
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Ennen Vietnamin sotaa Vietnamissa oli käyty siirtomaavallan vastaista sotaa ensin japanilaisia ja sitten ranskalaisia vastaan. Điện Biên Phủn tappion jälkeen vuonna 1954 Yhdysvallat tuli merkittävimmäksi kansainväliseksi osapuoleksi – aluksi neuvonantajana, mutta vuonna 1964 Tonkininlahden välikohtauksen jälkeen avoimesti.
Taistelut käytiin pääosin Etelä-Vietnamin maaperällä, mutta Yhdysvaltain pommituslennot ulottuivat myös Pohjois-Vietnamin alueelle sekä niin sanotuissa mustissa operaatioissa osittain myös Laosin ja Kambodžan alueelle.[3] Etelän puolella taisteli Saigonin hallituksen joukkojen lisäksi Yhdysvaltain, Etelä-Korean, Thaimaan, Australian, Uuden-Seelannin ja Filippiinien joukkoja. Pohjois-Vietnamin joukkoihin kuului Hanoin hallituksen lisäksi Etelä-Vietnamissa operoinut sissiliike Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama. Pohjoinen sai sotilaallista tukea Neuvostoliitolta ja Kiinalta.[4]
Yhdysvaltalaisten joukkojen osalta vihollisuudet päättyivät rauhansopimukseen Pariisissa 27. tammikuuta 1973 solmitun aselevon jälkeen. Aselevon ollessa voimassa FNL:n ja Pohjois-Vietnamin joukot aloittivat uudelleen hyökkäyksen Etelä-Vietnamiin, eikä Yhdysvalloissa haluttu enää lähettää joukkoja Etelä-Vietnamin avuksi. Pohjois-Vietnamin joukot valtasivat Saigonin, minkä seurauksena 30. huhtikuuta 1975 Saigonin hallitus antautui. 2. heinäkuuta 1976 Etelä- ja Pohjois-Vietnam yhdistettiin Vietnamin sosialistiseksi tasavallaksi.
Etelä-Vietnamin puolella kuoli 230 000 etelävietnamilaista, 58 000 yhdysvaltalaista, 4 000 eteläkorealaista ja 500 australialaista sotilasta. Pohjois-Vietnamin puolella kuoli 1,1 miljoonaa pohjoisvietnamilaista sotilasta. Vietnamin sodassa kuoli kaksi miljoonaa siviiliä, joista selvä enemmistö maan eteläosissa.[4]
Etelä-Vietnamin kaatumisen jälkeen suuri määrä vietnamilaisia pakeni maasta veneillä, ja näin syntyi käsite venepakolainen. Heistä tuli myös Suomeen pieni joukko, josta muodostuivat Suomen vietnamilaiset.[5]
Vietnamin sotaa on länsimaissa sanottu maailman ensimmäiseksi televisiosodaksi.[6] Sota vaikutti asevelvollisuuden lakkauttamiseen Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa. Yhdysvaltojen tappiota on käytetty esimerkkinä näkemykselle, että sissisotaa on hyvin vaikea voittaa.
Taustaa muokkaa
Indokiinan sota muokkaa
- Pääartikkeli: Indokiinan sota
Vietnamin sota oli Ranskan Indokiinan sodan seurausta. Sitä kutsutaankin joskus toiseksi Indokiinan sodaksi. Toisen maailmansodan aikana Vichyn Ranska oli tehnyt yhteistyötä keisarillisen Japanin kanssa, ja Vietnamia miehittikin Japanin armeija, vaikka sen hallinto säilyi Ranskan nukkehallitsijan, Bảo Đạin alaisuudessa. Japanilaisten antauduttua Ranska joutui taistelemaan siirtomaansa hallinnasta nationalistisen Việt Minh -itsenäisyysliikkeen kanssa. Tätä johti kommunistisen puolueen johtaja Ho Tši Minh. Việt Minhin voitettua ranskalaisten siirtomaa-armeijan Điện Biên Phủn taistelussa vuonna 1954 Vietnam sai itsenäisyytensä. Yhdysvallat oli toimittanut Ranskalle aseet sen sotatoimiin Vietnamissa, ja tällöin jopa harkittiin esimerkiksi Điện Biên Phủn taistelun ratkaisemisesta yhdysvaltalaisella ydinaseella.
Asian takia järjestetty Geneven konferenssi johti Vietnamin – alun perin väliaikaiseksi aiottuun – jakoon etelään ja pohjoiseen. Pohjoista hallitsi Ho Tši Minh ja eteläistä keisari Bảo Đại. Vuonna 1955 Etelä-Vietnamin monarkia syrjäytettiin, ja pääministeri Ngô Đình Diệm nousi tasavallaksi julistetun valtion johtoon. Yhdysvallat alkoi auttaa Diệmin hallitusta. Diệmin ja Ho Tši Minhin hallinnot olivat diktatuureja. Vuonna 1957 Neuvostoliitto kannatti molempien Vietnamien ottamista jäseniksi YK:hon, mutta tämän jälkeen Pohjois-Vietnam alkoi sijoittaa sissejä Mekong-joen suistoon.
Geneven konferenssissa oli sattunut enteellinen välikohtaus, josta oli voitu päätellä Vietnamista saavutetun yhteisymmärryksen olevan vähintäänkin pinnallista: Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles oli kieltäytynyt kättelemästä Kiinan pääministeriä Zhou Enlaita.[7]
Yhdysvaltojen ajautuminen Vietnamin sotaan muokkaa
Geneven konferenssissa määriteltiin, että maiden yhdistämisestä tulisi järjestää kesäkuussa 1956 vaalit. Näitä ei kuitenkaan koskaan pidetty. Yhdysvaltain tukema Etelä-Vietnamin johto näki Kaakkois-Aasian yhtenä kylmän sodan taistelukentistä, eikä siksi ollut kiinnostunut järjestämään demokraattisia vaaleja, jotka olisivat saattaneet tuoda kommunistit valtaan. Pohjois-Vietnamin kommunistihallinto oli valmis järjestämään vaalit, koska se oli varma kannatuksestaan. Asia tuli entistä selvemmäksi pohjoisen toteutettua suuren maatalousreformin, jolla maa jaettiin köyhille maalaisille. Tämä olisi voinut kuulostaa liian houkuttelevalta etelän köyhistä, jotka olisivat saattaneet äänestää liittymisen puolesta. Presidentti Dwight D. Eisenhower arveli muistelmissaan, että maanlaajuinen demokraattinen vaali olisi tuonut kommunisteille voiton. Joka tapauksessa kumpikaan, Vietnam tai Yhdysvallat, ei ollut allekirjoittanut sopimusta vaalien järjestämisestä, ja näytti siltä, että jako jäisi pysyväksi samaan tapaan kuin Korean jako vuosia aikaisemmin.
Vietkong-liike johti hyökkäystä korruptoituneeksi väittämäänsä Etelä-Vietnamin hallitusta vastaan. Pelastaakseen Etelä-Vietnamin hallinnon kommunistien hyökkäykseltä Yhdysvallat lähetti sen avuksi aluksi muutamia tuhansia sotilasneuvonantajia, sitten yhä enemmän. Pohjois-Vietnam yhdessä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kanssa tukivat Vietkongia asein, varustein, neuvonantajin ja Pohjois-Vietnamin armeijan yksiköin, joita kuljetettiin pitkin puolueettomien Laosin ja Kambodžan viidakkopolkuja ja teitä. Vuodesta 1960 lähtien Vietkong-liike alkoi saada pohjoisesta yhä enemmän tukea maitse ja meritse.
Vuonna 1963 Yhdysvaltain presidentiksi tullut Lyndon B. Johnson lupasi vetää amerikkalaiset joukot pois. Silti vuonna 1965 hän lisäsi Yhdysvaltain voimankäyttöä Vietnamissa: esimerkiksi ilmapommituksia lisättiin huomattavasti. Hän uskoi, että massiivinen pommitus ratkaisisi sodan nopeasti, eikä sota enää vaivaisi Yhdysvaltoja.
Sotatapahtumat ennen vuotta 1968 muokkaa
Yhdysvallat antoi alussa Ranskalle taloudellista tukea, lähetti sittemmin Vietnamiin sotilasneuvonantajia ja lopulta taistelujoukkoja yhä enenevissä määrin. Näin Yhdysvallat antoi vetää itsensä yhä enemmän Vietnamin selkkaukseen. Yhdysvallat lähetti sotilaitaan Vietnamiin, koska pelkäsi Vietnamin kaatuvan kommunismiin ja muodostuvan kommunistien tukialueeksi, josta vallankumousta vietäisiin naapurimaihin, ja lopulta koko Kaakkois-Aasia saattaisi joutua kommunistien vallan alle. Eisenhowerin dominoteorian mukaan kommunismi saattaisi siten levitä Kaakkois-Aasiasta laajemmallekin.[8]
Vietkong oli aloittanut toimintansa vuonna 1957 ja laajentunut vuoteen 1959 mennessä toimivaksi sissiliikkeeksi. Yhdysvallat lisäsi vuoteen 1962 mennessä sotilasneuvonantajiensa määrää 700:sta 12 000:een. Samana vuonna Vietkong sai mittavaa aseapua Kiinasta. Etelävietnamilaiset taistelivat sissejä vastaan kokoamalla maanviljelijät suojattuihin kyliin. Monesti kävi kuitenkin niin, että hallituksen linnoittama kylä joutui Vietkongin sissien nujertamaksi, jolloin hallitus aseistikin sissejä.[9][10]
Syyskuussa 1963 Diệmin hallitus kaatui hänen salamurhaansa, ja valtaan nousi kumouksellisia kenraaleja.[11] Lokakuussa 1963 Vietnamissa oli jo 15 000 amerikkalaista neuvonantajaa.[10] Ensimmäiset amerikkalaiset taistelujoukot tekivät 8. maaliskuuta 1965 maihinnousun Da Nangiin[12] 3 500 merijalkaväkisotilaan voimin.
Vuonna 1963 Vietnamissa oli yhdysvaltalaisia sotilaita 23 300, 184 000 vuonna 1966, 450 000 kesällä 1966 ja Nixonin presidenttikaudella, vuoden 1968 lopussa 540 000.lähde? Vuonna 1967 pohjoisvietnamilaisia taistelijoita virtasi etelään 20 000 miestä kuukaudessa pitkin Ho Chi Minh Trail -nimellä kutsuttua uutta tieverkostoa.[13]
Koska Yhdysvallat ei kyennyt voittamaan sotaa nopeasti, sen oli pakko lisätä sotilaidensa määrää. 1960-luvun alussa ja keskivaiheilla sissien hallussa oli erillisiä alueita vain maaseudulla, ja pattitilanne vallitsi ankarista taisteluista ja pommituksista huolimatta. Yhdysvaltain pommitukset eivät katkaisseet miesten ja aseiden tulvaa Pohjois-Vietnamista. Yhdysvallat ei saanut tuhotuksi näitä sissien tukialueita, mutta sissitkään eivät kyenneet laajentamaan alueitaan.lähde?
Diệmin veli ratsasi buddhalaisluostareita, mikä sai aikaan laajoja mielenosoituksia. Diệmin alaiset kenraalit saivat Yhdysvaltojen suurlähetystöstä luvan, kaappasivat vallan ja vangitsivat Diệmin ja tämän veljen.[14] Diệm surmattiin pian kaappauksen jälkeen Yhdysvaltojen siunauksella, vaikka Kennedyn hallinto esittikin julkisen pahoittelunsa asian johdosta.lähde?
Heinäkuussa 1966 Hanoin hallitus järjesti näytelmän, joka uhkasi muuttaa sodan luonnetta. Hanoin hallitus ilmoitti, ettei se katsonut amerikkalaisten lentäjien olevan sotavankeja Geneven sopimuksen tarkoittamassa mielessä vaan sotarikollisia. Lentäjiä uhattiin sotarikosoikeudenkäynnillä ja heidät marssitettiin saattueessa halki Hanoin yleisön osoittaessa voimakkaasti vihaansa. Presidentti Johnsonin reaktio oli jyrkkä. Hän ilmoitti Yhdysvaltojen ryhtyvän voimakkaisiin vastatoimenpiteisiin, jos lentäjät teloitettaisiin sotarikollisina. Hanoi luopui hiljaisesti sotarikosoikeudenkäynnistä.[15]
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n analyytikot arvioivat vuonna 1966, että Yhdysvallat ei voita Vietnamin sotaa. Näin siitä huolimatta, että jotkut CIA:n johtajat uskoivat Yhdysvaltain voittavan sodan. Puolustusministeri Robert McNamara luki CIA:n analyytikkojen sotapessimistisen raportin elokuussa 1966, ja suositteli presidentille sodan lopettamista. Presidentti ei piitannut McNamaran ehdotuksesta.[16]
Sodan vastustus lisääntyi Yhdysvalloissa voimakkaasti vuoden 1967 lopulla, jolloin suurin osa kansasta vastusti sotaa. Alkuaan Vietnamin sotaa tukenut Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara erosi hallituksesta. Syksyllä 1967 Yhdysvalloissa oli valtava Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus.[17] Vuoden 1968 alkuun mennessä sodassa kuolleita oli 15 000, joista 9 000 vuodelta 1967. Vuoden 1967 loppupuolella Đắk Tôn vuorilla taisteltiin kolme viikkoa ja Khesanhissa kaksi kuukautta: Yhdysvaltain joukot menettivät 500 ja vietnamilaiset 10 000 sotilasta. Vuonna 1967 sissejä kaatui 90 000. Näin yhdysvaltalaiset ajattelivat olevansa voitolla, koska heillä oli käytössään tulivoimaisempi armeija ja he voittivat kaikki merkittävät taistelut.
Massiiviset ilmapommitukset ja ilmasota muokkaa
Ilmapommitukset muokkaa
Joulukuussa 1963 Pohjois-Vietnam päätti lähettää joukkojaan etelään. Vuonna 1964 alettiin rakentaa Hồ Chí Minhin huoltotietä aikaisemman huoltopolun paikalle. Vuonna 1964 pohjoisvietnamilaisia saapui Etelä-Vietnamiin 10 000 ja seuraavana vuonna 35 000.
Vietkongissa oli vuonna 1964 noin 170 000 sissiä. Etelä-Vietnamista tehtiin pieniä maihinnousuja Pohjois-Vietnamin alueille Yhdysvaltain laivaston auttaessa Etelä-Vietnamia tämän operaatioissa tarjoamalla tiedustelutietoja. Yhdysvaltain armeijan tekemien tuonaikaisten arvioiden mukaan suurikaan määrä joukkoja ei riittäisi Vietkongin kukistamiseen, eivätkä ilmahyökkäykset tehoaisi. Monet Yhdysvaltain presidentin neuvonantajista eivät noista arvioista juurikaan piitanneet. Varaulkoministeri George Ball varoitti sekaantumasta Vietnamin asioihin Ranskan kokemuksiin viitaten; Ranskan presidentin Charles de Gaullen mielestähän Vietnam oli ”mätä maa”.
Yhdysvallat alkoi pommittaa Pohjois-Vietnamia pian sen jälkeen kun Pohjois-Vietnamin väitettiin hyökänneen torpedoveneillä yhdysvaltalaisia Maddox- ja Turner Joy -aluksia vastaan Tonkininlahdella. Tämä liittyi yhdysvaltalaisten ja etelävietnamilaisten operaatioihin Pohjois-Vietnamissa. Ilmahyökkäyksiin oli viimeisenä syynä se, että helmikuussa 1965 Vietkongin joukot hyökkäsivät Pleikussa ja Quy Nhơnissa Etelä-Vietnamin varuskuntia vastaan, jolloin 38 yhdysvaltalaista sotilasta kuoli. Pian sen jälkeen lentotukialus USS Rangerilta lähti pommittajia Pohjois-Vietnamin ilmatilaan pommituslennoille. Samaan aikaan Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin oli vierailulla Pohjois-Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa.
Pohjois-Vietnam toimi Vietkongin sissien tukialueena ja aseiden lähteenä, mikä teki Pohjois-Vietnamista Yhdysvaltain sotatoimien kohteen. Yhdysvallat pudotti Pohjois-Vietnamiin pommeja enemmän kuin toisessa maailmansodassa Saksaan ja Japaniin; pommit olivat pääosin toisen maailmansodan ylijäämää, ja niiden suuren kulutuksen vuoksi esimerkiksi Saksan liittotasavallan ilmavoimat palautti takaisin Yhdysvalloilta saamiaan ilmapommeja käytettäviksi Vietnamissa. Perusteluna massiivisille ilmapommituksille oli vietnamilaisten taistelutahdon murtaminen, vaikka tämä oli todettu esimerkiksi taistelussa Isosta-Britanniasta, Saksan pommituksissa ja Korean sodassa pommitusten tuloksena epätodennäköiseksi ja jopa päinvastaiseksi. Pohjois-Vietnam vahvisti ilmapuolustustaan Kiinan ja Neuvostoliiton tuella.
Presidentti John F. Kennedy määräsi ensimmäiset ilmahyökkäykset pohjoiseen. Operaatio ”Rolling Thunder” (”jyrisevä ukkonen”) oli Johnsonin hallituksen suurin yksittäinen lento-operaatio. Se alkoi noin kuusi kuukautta sen jälkeen kun amerikkalaiset aloittivat vuonna 1965 Vietnamiin intervention, joka kesti vuoteen 1968. Yhdysvaltain sotilaat pitivät pommitusoperaatiota tehottomana, sillä poliittiset päättäjät olivat rajanneet siitä pois monia sotilaallisesti tärkeitä kohteita. 8. joulukuuta 1965 Yhdysvaltojen presidentti Johnson ilmoitti Etelä-Vietnamin suurlähettiläälle Maxwell Taylorille, että pommituskampanjan tärkein tavoite olisi lisätä etelävietnamilaisten moraalia eikä niinkään vaikuttaa Pohjois-Vietnamiin.[18]
Yhdysvallat lähetti ensimmäisen kerran ydinaseilla varustettuja pinta-aluksia Vietnamin sotatoimialueelle 26. marraskuuta 1965. Kiinan puolestaan ilmoitettiin tehneen 1. joulukuuta 1965 suuria avunantositoumuksia sodankäynnin tukemiseksi Vietnamissa. Neuvostoliitto ilmoitti 21. joulukuuta 1965 toimittaneensa raketteja Pohjois-Vietnamiin.[15]
31. joulukuuta 1967 Yhdysvaltain puolustusministeriön ilmoitti, että Pohjois-Vietnamiin oli pudotettu 864 000 tonnia pommeja Rolling Thunderin aikana, mikä on enemmän kuin Korean sodan 653 000 tonnia tai toisen maailmansodan Tyynenmeren taistelualueen 503 000 tonnia.[19] Pommituksissa kuoli 52 000 pohjoiskorealaista sotilasta ja 182 000 siviiliä.[20][21] Yhdysvaltojen tappiot olivat 1 054 kuollutta, haavoittunutta tai vangittua[22] ja 922 lentokonetta.[22][23]
Ilmapommitukset eivät olleet strategisesti katsoen sotilaallinen menestys, ja ne käänsivät mielialaa amerikkalaisia vastaan. Yksi Rolling Thunderin kohteista oli Paul Doumier -niminen silta Pohjois-Vietnamin eteläosassa. Sillan yli oli kulkenut suuri osa aseista; se oli kuitenkin aina kommunistien käytettävissä, ja vaikka sen lähialue oli pommitettu ”kuin kuun maisemaksi”, silta ei vaurioitunut merkittävästi. Ilmapommitukset ulottuivat myös Laosiin ja Kambodžaan. Pommituslaivueiden kotikentät sijaitsivat usein Thaimaan maaperällä Ubon Ratchathanissa ja Sattahipissa, mihin Yhdysvallat rakensi U-Tapaon kentän. Thaimaan sotilashallitus olikin Yhdysvaltain uskollinen tukija Vietnamin sodassa.
Ilmapommitusten alettua Pohjois-Vietnam alkoi saada sen sotilaalliselta liittolaiselta Neuvostoliitosta ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjiä ja tutkia, mutta neuvostovalmisteiset ilmatorjuntaohjukset osoittautuivat osumatarkkuudeltaan huonoiksi. Koneita ammuttiinkin pääosin alas ilmatorjuntatykkien tulella. Yhdysvallat keskeytti pohjoisen ilmapommitukset vuonna 1968. 45 kuukaudessa oli tuhottu noin tuhat lentokonetta ja pudotettu 643 000 tonnia pommeja.[24]
Vuonna 1971 Pohjois-Vietnamin pommittaminen aloitettiin uudestaan, ja vuonna 1972 käynnistettiin operaatiot Linebacker sekä Linebacker II Pariisin rauhanneuvotteluissa esiin tulleiden neuvotteluvastusten poistamiseksi.[25]
Hävittäjäsota muokkaa
Vietnamissa käytiin myös hävittäjäsotaa. Yhdysvallat pudotti 217 lentokonetta, Pohjois-Vietnam 121 ja kiinalaiset kahdeksan.lähde? Vietnamilaisten käyttämää havaintotutkaa kutsuttiin nimellä Fan Song.[26]
Yhdysvaltain tärkein hävittäjäkonetyyppi oli F-4 Phantom II, jota käytettiin myös pommitustehtävissä. Siinä ei ollut kiinteää tykkiaseistusta, ja sen lentäjät oli koulutettu nykyaikaiseen ohjussodankäyntiin eikä vanhanaikaiseen kaartotaisteluun. Vietnamin taivailla tehtiin kuitenkin ohjuksilla vähemmän pudotuksia kuin tykeillä. Pohjois-Vietnamin luotettavin hävittäjämalli oli 1960-luvun lopulla MiG-21; sitä ennen MiG-17 ja MiG-19 olivat myös keveinä ja liikehtimiskykyisinä osoittautuneet vaikeiksi pudottaa. Ne osoittautuivat vaarallisiksi myös raskaille B-52-pommikoneille. Tämän takia pommituksia tehtiin pääosin hävittäjäkoneilla. Ilmassa käytiin hävittäjien kesken ankaria taisteluja. Aluksi yhdysvaltalaiset olivat menestyksekkäitä, mutta vietnamilaiset alkoivat saavuttaa 1960-luvun lopun lähestyessä yhä enemmän voittoja. Tämä johti muun muassa laivaston ilmasotakoulun (”Top Gun”) perustamiseen Yhdysvalloissa.
Aluksi yhdysvaltalaiset Phantom-hävittäjät ampuivat alas Pohjois-Vietnamin ilmavoimien kapasiteettiin verrattuna suurehkon määrän venäläisvalmisteisia MiG-hävittäjiä, noin neljä MiG-hävittäjää yhtä alas ammuttua yhdysvaltalaista kohden. Monia vietnamilaisia koneita tuhottiin lentokentilleen, koska 1960-luvun alkupuolella Yhdysvallat sai pommittaa Pohjois-Vietnamia melko rauhassa. Sen jälkeen pommitukset politisoituivat, ja Hanoi ja muut kaupungit, joissa oli muun muassa Neuvostoliiton ja länsimaiden edustustoja, lähiseutuineen määrättiin pommituskieltoon. Kuhunkin pommitusoperaatioon tarvittiin presidentin suostumus. Vaikka Yhdysvallat tuhosi lyhyessä ajassa koko konekannan Pohjois-Vietnamilta, tämä sai täydennyksiä tilalle. Rajoittavana tekijä oli lentäjien lukumäärä. Jos alas ammutut vietnamilaislentäjät putosivat omalle maaperälleen eivätkä vammautuneet vakavasti, he palasivat työhönsä. Myös taistelutaktiikassa tapahtui parannuksia puolin ja toisin. Rolling Thunderin loppuvaiheessa vietnamilaiset pudottivat viisi yhdysvaltalaista konetta yhtä alas ammuttua MiG-21:tä kohden. Vietnamilaiset oppivat ryhmätaistelutaktiikkaa ja yhteistoimintaa ilmatorjunnan kanssa. Yhdysvaltojen ilmataistelutappioiden lisääntyminen johtui myös siitä, että se kierrätti sotilaitaan yhä enemmän myös ilmavoimissa, ja lähetti ilmataisteluun täysin taistelukokemusta vailla olevia ja huonosti koulutettuja miehiä. Tämä on ymmärrettävää, koska yksi sodan tavoitteista oli sotilaiden harjoittaminen mahdolliseen suursotaan. Vietnamilaiset lentäjät toimivat taisteluissa yllättävästi hyökkäämällä yhdysvaltalaisten koneiden kimppuun takaapäin, mikä on klassinen heikomman suorituskyvyn koneen (kuten MiG-17) taktiikka. Monesti yhdysvaltalaiset silti saivat käännetyksi tilanteen edukseen.
Yhdysvallat jälkiasensi Phantomeihinsa yhä enemmän tykkejä, koska ohjukset eivät soveltuneet esimerkiksi matalalla käytäviin ilmataisteluihin. Yhdysvaltojen käyttämät Sparrow-ohjukset olivat tarkkuudeltaan huonoja, koska niitä käytettiin usein niin kutsutussa pikalaukaisutilassa, jossa ohjus ei ollut ehtinyt kohdistua kunnolla. Jokaista kymmentä laukaistua Sparrow’ta kohti pudotettiin vain yksi MiG. Myöskään Sidewinder-ohjus ei toiminut tyydyttävästi lähitaistelussa; siitä kehiteltiin sodan aikana paranneltuja versioita.
Yhdysvallat joutui alakynteen ilmassa jo vuoden 1967 lopulla. Vuoden alkupuoliskolla yksi Phantom ampui alas 13 MiG-21:tä, mutta vuoden lopulla pudotussuhde oli viisi pudotettua konetta yhtä menetettyä kohti vietnamilaisten eduksi. Vuonna 1967 Yhdysvallat pudotti 13 konetta, mutta näistä vain yksi oli MiG-21. Vietnamilaiset taas pudottivat MiG-21-koneilla 12 yhdysvaltalaista konetta ja yhden muilla koneilla. MiG-21:n neuvostovalmisteinen Atoll-ohjus oli yhdysvaltalaisia ohjuksia paremmin Vietnamin tyyppiseen ilmataisteluun soveltuva, mutta sekään ei silti toiminut kovin hyvin.
Maataistelukoneet ja helikopterit muokkaa
Yhdysvallat käytti sodassa menestyksellä maataistelukoneita ja helikoptereita. AC-130 ”Spectre” oli suurikaliiperisilla tykeillä ja pienikaliiperisilla konetykeillä aseistettu raskas tulitukikone. Bell UH-1 Iroquois ”Huey” oli yleensä aseistettu M60D-konekiväärillä.
Helikoptereita käytettiin moninaisiin tehtäviin taistelussa ja lisäksi esimerkiksi haavoittuneiden kuljetuksiin.
Pohjois-Vietnamin armeija pudotti yli 4 000 helikopteria.[27]
Têt-hyökkäys muokkaa
- Pääartikkeli: Têt-hyökkäys
Vietnamilaisten vuoden tärkein juhla on uuden vuoden vastaanotto (Têt), jota juhlitaan neljä päivää. Yhdysvaltalaisten täydeksi yllätykseksi Têt-juhlan päätteeksi 31. tammikuuta 1968 alkoi Etelä-Vietnamissa maaseudun sissien suuri hyökkäys kaupunkeihin. Hyökkäys tehtiin Vietkongin ehdotuksesta solmitun aselevon aikaan. Củ Chi -tunnelit tekivät yllätyshyökkäyksen mahdolliseksi, mutta yhtä lailla merkittävä asema oli paikallisilla, joista monet auttoivat sissejä. Wilfred Burchett, joka toimi kirjeenvaihtajana alueella, pyysi Nguyen Van Hieuta kertomaan mielipiteensä Washingtonin virallisista raporteista, etteivät FNL-joukot saaneet siviiliväestöltä toivomaansa apua tehdessään hyökkäyksen kaupunkeja vastaan. Hieu vastasi: ”Ilman kaupunkilaisten tukea emme olisi kyenneet suorittamaan niin laajamittaista hyökkäystä. Kansan tuki vaikutti ratkaisevasti voittoomme.” Têt-hyökkäys oli Vietnamin sodan käännekohta. 70 000 sissiä valtasi yhteensä sata pientä ja suurta asutuskeskusta. Iskuja tehtiin kaikkiin suurimpiin asutuskeskuksiin. Kenraali Giap oli aloittanut hyökkäyksen suunnittelun jo vuonna 1967. Têt-hyökkäyksen vähimmäistavoitteena oli Pohjois-Vietnamin pommitusten lopettaminen ja Yhdysvaltojen pakottaminen neuvottelupöytään. Päätavoitteena oli tietysti yhdysvaltalaisten joukkojen ajaminen pois. Vaikkei Têt-hyökkäys täysin onnistunutkaan tavoitteessaan, se jäi historiaan suurena sissien hyökkäysoperaationa.
Vietkongin sissit valtasivat Mekong-joen suiston 16 kaupungista 13. Pieni sissien kommandoryhmä yritti kaapata Yhdysvaltain lähetystön Saigonissa. Isku kuitenkin epäonnistui. Sissit hyökkäsivät myös Yhdysvaltain ja Vietnamin armeijan päämajoja vastaan. 14 kommandoa kaappasi Vietnamin radioaseman, ja jäi 14 tunniksi aseman sisälle loukkuun kunnes amerikkalaiset räjäyttivät heidät aseman mukana.
Maaliskuun puoliväliin mennessä hyökkäyksessä oli kuollut 50 000 vietnamilaista ja noin 6 000 Yhdysvaltain ja Etelä-Vietnamin armeijan sotilasta. Khe Sanhin kaupungissa yhdysvaltalaiset lopulta voittivat: 10 000 vietkongilaista mutta vain 500 yhdysvaltalaista merijalkaväen sotilasta kuoli. Vaikka Têt-hyökkäys epäonnistui sotilaallisesti, se oli sisseille suuri psykologinen voitto ja alkoi kääntää Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä sotaa vastaan.
Etelä-Vietnamin kukistuminen muokkaa
- Katso myös: Toinen Saigonin taistelu
Yhdysvallat lopetti Pohjois-Vietnamin pommitukset vuonna 1968, ja keskittyi pommittamaan tärkeää Hồ Chí Minhin huoltotietä. Koska julkinen mielipide Yhdysvalloissa vastusti sotaa voimakkaasti, Richard Nixonin hallitus joutui käynnistämään ”vietnamisoinniksi” nimitetyn prosessin, jolla tarkoitettiin Yhdysvaltojen armeijan korvaamista Etelä-Vietnamin armeijan joukoilla. Operaatio saatiin päätökseen vuonna 1973, jolloin yhdysvaltalaiset aloittivat rauhansopimuksen jälkeen vetäytymisen maasta. Etelävietnamilaiset joukot saivat amerikkalaisilta parhaan mahdollisen aseistuksen, mutta armeijan taisteluhengessä oli toivomisen varaa. Vietkongin sissien valvoma alue kasvoi 1970-luvun alussa koko ajan. Ilman yhdysvaltalaisjoukkojen apua Etelä-Vietnamin hallitus pysyi pystyssä vain kaksi vuotta.
Tammikuussa 1973 solmittiin Pariisin rauhansopimus, jossa Yhdysvallat vetäytyi Vietnamista ja taistelut lakkasivat Etelän ja Pohjoisen välillä. Vietkong ja Pohjois-Vietnam aloittivat kuitenkin joulukuussa 1974 hyökkäyksen, Hồ Chí Minh -kampanjan, joka päättyi Etelän tappioon.
30. huhtikuuta 1975 Pohjois-Vietnamin joukot saapuivat Etelä-Vietnamin pääkaupunkiin Saigoniin. Etelä-Vietnamin häviön varmistuessa 81 Yhdysvaltain helikopteria kuljetti pois tuhat yhdysvaltalaista ja 6 000 etelävietnamilaista 19 tunnissa. Jokaista evakuoitua etelävietnamilaista kohden oli kymmeniä, jotka olisivat halunneet mukaan helikoptereihin. Päivää vietetään nykyisin Vietnamissa kaksoisjuhlana vapunpäivän kanssa.
Sodan osapuolet muokkaa
Vaikka Vietnamin sotaa kuvataan laajan liittouman käymäksi, suurin osa Etelä-Vietnamin puolella olleista valtioista lähetti ainoastaan muodollisen joukkoyksikön kunnioittaakseen liittosuhteitaan Yhdysvaltain kanssa. Iso-Britannia ei lähettänyt lainkaan joukkoja. Etelä-Koreasta saatiin suhteellisen suuri määrä joukkoja, joita Yhdysvallat tuki taloudellisesti. Eteläkorealainen prikaati saapui Etelä-Vietnamiin 9. lokakuuta 1965. Myös australialaiset osallistuivat sotaan omilla joukkoyksiköillään. Thaimaakin lähetti taisteluun jonkin verran joukkoja. Suomalainen Lauri Törni osallistui sotaan amerikkalaisten riveissä nimellä Larry Thorne ja kaatui vuonna 1965.[28]
Taistelun osapuolina olivat pääasiallisesti Yhdysvaltain asevoimat ja Vietnamin tasavallan armeija vastaan FNL:n sissit ja Vietnamin kansanarmeija. Osallistujien toimenkuva riippuu poliittisesta näkökulmasta. Yhdysvallat oli omalta kannaltaan puolustamassa Etelä-Vietnamin kansaa Pohjois-Vietnamin sekä tämän liittolaisten Kiinan ja Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Vietnamin tasavallan hallitus olisi halunnut ulottaa sotatoimet Pohjois-Vietnamin alueelle, mutta Yhdysvallat pelkäsi Kiinan sotilaallista mukaantuloa ja suursotaa.[15] Pohjois-Vietnam puolestaan näki jatkavansa Indokiinan sodassa aloitettua itsenäisyystaistelua pyrkien yhdistämään väliaikaisesti jaetun Vietnamin Geneven sopimuksen mukaisesti. Nämä ristiriitaiset näkemykset saivat ensimmäiset rauhanneuvottelut muuttumaan kiistelyksi osapuolten asemasta ja suhteista.
Vietnamin sodan tappiot ja muita lukuja muokkaa
Yhdysvaltalaisia sotilaita palveli vuorotellen Vietnamin sodassa yhteensä 2,59 miljoonaa, josta korkeintaan noin 500 000 kerrallaan. Amerikkalaisia kuoli 58 193 ja haavoittui 304 000, joista 75 000 vakavasti. Kuolleista oli alle 20-vuotiaita 11 398. Suurin osa yhdysvaltalaisista sotilaista oli valkoihoisia, mutta väestöön suhteutettuna mustia ja latinoita oli enemmän kuin valkoisia. Taistelut olivat yhdysvaltalaisille jopa tuhoisampia kuin toisessa maailmansodassa, sillä helikoptereilla saatiin siirrettyä sotilaita helpommin maastossa saarretuillekin taistelupaikoille. Pohjoisvietnamilaisia ja Vietkongin sissejä kuoli 0,5–1,1 miljoonaa ja haavoittui 600 000. Vietnamilaisia siviilejä kuoli noin kaksi miljoonaa.
Vietkongin sissit surmasivat sodassa 36 725 ja kaappasivat 58 499 henkeä. He keskittyivät johtajiin, joiksi katsoivat muiden muassa koulujen opettajat. Vaikka Yhdysvaltain armeijan tappamien ja vangitsemien määrästä ei ole vastaavia tilastoja, kumpikin osapuoli syyllistyi useisiin sotarikoksiin ja kyseenalaisiin menetelmiin. Myöhemmin Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter totesi, että Yhdysvaltain ei tarvitse pyytää anteeksi vietnamilaisilta, koska ”tuho oli molemminpuolista”.
Laillinen asema: sota vai konflikti? muokkaa
Nykyään kriisiä kutsutaan lähes poikkeuksetta Vietnamin sodaksi, mutta aikanaan siihen viitattiin termillä ”Vietnamin konflikti”. Tämä heijasti sitä tosiasiaa, että sotaa ei varsinaisesti ollut julistettu. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa sodan käsite oli muuttunut, ja Korean sodan tavoin katsottiin olevan kyse paremminkin poliisioperaatiosta kuin varsinaisesta sotatilasta.
Sodan kannattajat argumentoivat, että konflikti oli jotakin vähemmän kuin sota, että Yhdysvallat itse asiassa ainoastaan tuki vaarassa olevaa liittolaistaan ja että sodanjulistus olisi ollut pelkkä muodollisuus. Yhdysvaltojen ulkoministeri Dean Rusk sanoi senaatin ulkoasiainvaliokunnalle 18. helmikuuta 1965, että valiokunta oli itse ylivoimaisella ääntenenemmistöllä äänestänyt sen perussitoumuksen - vuoden 1954 Kaakkois-Aasian puolustusjärjestön - puolesta, joka velvoitti Yhdysvallat puolustamaan Etelä-Vietnamia. Kaukoidän matkaltaan palannut varapresidentti Hubert Humphrey puolestaan hyökkäsi 27. helmikuuta 1966 jyrkästi Etelä-Vietnamin kansallista vapautusrintamaa vastaan ja sanoi, ettei Yhdysvallat aikonut tunnustaa sitä itsenäiseksi ryhmäksi.[29]
Vastustajat sanoivat sodanjulistuksen puutteen tekevän koko sodasta laittoman. Ristiriita olisi voitu viedä Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, mutta tätä ei tehty.
Miksi Yhdysvallat hävisi sodan? muokkaa
Vietnamin sodasta on sanottu, että Yhdysvallat voitti kaikki taistelut, mutta hävisi silti sodan[30] ja että sota ”hävittiin kotikentällä, vaikka voitettiin taistelukentillä”. Sota oli väsytystaistelua, jonka sitkeämpi osapuoli voitti.
Yhdysvallat ei sitoutunut koko voimallaan Vietnamin sotaan ja kavahti Etelä-Vietnamin armeijan takia tappioita. Vietkong ja Pohjois-Vietnamin armeija halusivat kuitenkin voittaa sodan suurista tappioista piittaamatta. Tämä johtui osin siitä, että kommunistiset vietnamilaiset kävivät isänmaallista sotaa omalla maaperällään. Amerikkalaiset kävivät kaukana Indokiinassa sotaa, jota eivät kokeneet omakseen.[31] Kun sota pitkittyi, se junnasi paikoillaan ja tappioita syntyi. Tappiot ja ihmisoikeusloukkaukset käänsivät ihmisiä vuosi vuodelta yhä enemmän sotaa vastaan, niin että vuonna 1967 hieman yli puolet Yhdysvaltain kansasta vastusti sotaa. Sensaationhakuinen, kriittinen lehdistö etsi aktiivisesti virheitä amerikkalaisten toimista.[32] Niinpä sodan kannattajat hävisivät ”tiedotussodan” kotikentillä.
Pommitukset eivät murtaneet vihollisen taistelutahtoa ja asehuoltoa. Kommunistien vuonna 1968 tekemä têt-hyökkäys oli tappiollinen, mutta se onnistui alussa niin hyvin, että käänsi amerikkalaisia sotaa vastaan. Vietnamin sota maksoi, ja verorahoille olisi ollut käyttöä esimerkiksi sosiaalisiin ohjelmiin.
Yhdysvallat ei myöskään hyökännyt maitse Pohjois-Vietnamiin, josta virtasi taistelijoita ja aseita Etelä-Vietnamiin. Yhdysvallat mahdollisesti pelkäsi Kiinan ja Neuvostoliiton reaktioita. Yhdysvallat hyökkäsi 1960-luvulla ainoastaan ilmasta ja erikoisjoukkojen avulla sissien huoltotietä vastaan. Erikoisjoukoilla oli suuria vaikeuksia viidakossa. Kun Yhdysvallat 1970-luvun alussa teki maahyökkäyksen, vihollinen oli ehtinyt haarauttaa huoltotien lukuisiksi reiteiksi, eikä huoltotietä tällöinkään saatu katkaistua.
Etelä-Vietnamin hallitukselta ja Yhdysvaltain armeijalta puuttui kyllin laaja Etelä-Vietnamin kansan tuki.[33][34] Hallitus pakkosiirsi väestöä sotatoimialueelta ”suojattuihin kyliin” jättäen siirretyt ihmiset puille paljaille, mutta Vietkongilla oli tarpeeksi tukea maaseudulla.[35] Yhdysvaltain armeijan strategiassa, taistelutaktiikassa, koulutuksessa, miesmäärässä, aseistuksessa ja motivaatiossa oli monia puutteita. Yhdysvaltain jalkaväen yleensä käyttämä ase, M16-rynnäkkökivääri oli epäluotettava.[36] Yksi sotilas taisteli yleensä vuoden kerrallaan Vietnamissa, ja näin kokeneita joukkoja ei päässyt syntymään.[37] Vihollinen käytti tehokkaasti väijytyksiä, ansoja ja miinoja. Pohjoisen käyttämä neuvostovalmisteinen rynnäkkökivääri AK-47 oli tehokas ja luotettava ase.[38] Etsi ja tuhoa -operaatiot olivat monesti turhia, koska voittoisan operaation jälkeen vastustaja lähetti alueelle uudet joukot amerikkalaisten vetäydyttyä.[39][40] Yhdysvallat ei 1960-luvulla kyllin varustanut Etelä-vietnamin joukkoja.[41] Maasto suosi sissitaktiikkaa. Vietkong pyrki aina valitsemaan taisteluajankohdan huolellisesti. Yhdysvaltain ilma-ase oli vahva, mutta vihollisen taidot sitä vastaan kehittyivät ajan mukana.
Venepakolaiset muokkaa
Saigonin kaaduttua ja maiden yhdistyttyä monet Etelä-Vietnamin hallinnossa mukana olleet menettivät asemansa tai joutuivat uudelleenkoulutusleireille. Myöhemmin, vuonna 1979 Vietnam kävi lyhyen rajasodan Kiinaa vastaan, mikä sai maassa olevat etniset kiinalaiset tuntemaan olonsa uhatuksi. Talouden alamäki ja köyhyys lisäsivät myös halukkuutta Vietnamin jättämiseen parempien olojen toivossa. Yhdessä nämä syyt saivat miljoonat etelävietnamilaiset, ja myöhemmin toisen aallon aikana 1980-luvun alussa myös pohjoisvietnamilaiset, lähtemään maanpakoon vesitse hatarilla lautoilla. Heistä alettiin käyttää nimitystä ”venepakolaiset”. Jotkut joutuivat merellä indonesialaisten ja thaimaalaisten merirosvojen ryöstämiksi ja murhaamiksi. Pelastuneet joutuivat jopa vuosikausiksi pakolaisleireille Thaimaahan, Hongkongiin, Filippiineille ja Malesiaan, koska alkuvaiheen jälkeen oli hyvin vaikeata löytää halukkaita vastaanottajia. Alun sympatiat pakolaisia kohtaan haihtuivat hyvin nopeasti, ja venepakolaiset leimattiin elintasopakolaisiksi. Useimmilla toivo paremmasta toimeentulosta olikin päällimmäisenä. Yleensä Vietnam ei kohdistanut sortotoimia lähteneisiin. 1990-luvun lopulla Vietnamin vapautettua talouttaan monet palasivat takaisin kotimaahan. Viimeiset venepakolaiset (200 hengen ryhmä Filippiineillä) sai turvapaikan vasta vuonna 2005. Suomi vastaanotti ensimmäiset vietnamilaiset kiintiöpakolaiset vuonna 1979.
Yhdysvaltoihin pakeni lopulta yli miljoona vietnamilaista. Merkittäviä keskittymiä syntyi myös Ranskaan, Australiaan, Länsi-Saksaan ja joihinkin muihinkin maihin.
Sodan vaikutuksia yhdysvaltalaisiin muokkaa
Sodalla oli voimakas vaikutus Yhdysvaltain yhteiskuntapoliittisiin mielipiteisiin, erityisesti suurten ikäluokkien nuoriin. Sekä vastustajat että kannattajat määrittivät sodan kautta ulko- ja sisäpoliittisia linjojaan.
Moni yhdysvaltalainen sotaan lähtenyt palasi sodasta vakavasti haavoittuneena tai psyykkisesti vammautuneena. Kaikkiaan 58 000 yhdysvaltalaissotilasta kuoli; kesti pitkään ennen kuin he saivat muistomerkkinsä, koska sota miellettiin tappioksi, jollaiseen Yhdysvallat ei ollut tottunut. Siirtyminen ammattiarmeijaan oli yksi Vietnamin sodan seuraus. Reaganin aikana oltiin asevarustelusta ja patrioottisuudesta huolimatta hyvin varovaisia sotilasoperaatioissa juuri Vietnamin sodan haamun takia.
Myöhemmin on arvioitu, että 830 000 Vietnamin sodan veteraania kärsi psyykkisistä vaurioista, mutta vain noin 55 000 heistä haki korvauksia ja noin 28 000 sai korvauksia.[42]
Sotaa kannatettiin ja vastustettiin voimakkaasti Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa, ja lopulta vastustajista tuli ylivoimainen enemmistö. Huomiota herättivät miljoonat, pääosin nuoret, jotka osoittivat mieltään sotaa vastaan. Yhdysvalloissa sodanvastustajat saivat kohdata myös viranomaisväkivaltaa, joka huipentui Kentin osavaltionyliopistossa Ohiossa, kun toukokuussa 1970 kansalliskaarti avasi tulen rauhallista sodanvastaista mielenosoitusta vastaan, tappaen neljä opiskelijaa.[43]
Pakkovärväys aloitettiin, ja sitä käytettiin joitakin kertoja myös tunnettuihin rauhanliikkeen jäseniin. Kuuluisimpia värväyslistalle joutuneita sodan vastustajia oli ammattilaisnyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Muhammad Ali, joka kieltäytyi pakkovärväyksestä ilmoittaen perusteluiksi uskonnolliset syyt ja lisäsi, että ”yksikään vietnamilainen ei ole koskaan kutsunut minua neekeriksi.” Ali sai 10 000 dollarin sakot rintamakarkuruudesta ja menetti mestaruustittelinsä.[44][45]
Länsi-Euroopassa väittelyyn ja keskusteluun liittyi turhautumista siihen, että Länsi-Euroopan vaikutusvalta oli kuihtunut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton rinnalla pieneksi. Länsi-Eurooppa pelkäsi myös itse joutuvansa Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi, minkä vuoksi neuvotteluratkaisuja pidettiin toivottavina.
Monilla sodasta palanneilla oli suuria vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa – etenkin, kun 1970-luku oli talouden taantumien ja pitkäaikaistyöttömyyden aikaa. Sota ei valmistanut sotilaita siviilityöhön. Lisäksi Vietnamin viidakkosodankäynnissä yhdysvaltalaiset sotilaat joutuivat kohtaamaan ja tappamaan viholliset paljon lähempää kuin aiemmissa sodissa.lähde? Tämä toi lisää psyykkisiä traumoja palaaville sotilaille.
Vietnamin sodan vastustajat ja puolustajat kävivät viestimien kautta merkittävää propagandasotaa. Suurpommitukset ja têt-offensiivi olivat osa propagandasotaa. Sodan miehistön muodostivat vapaaehtoiset maaseudulta (enimmäkseen valkoihoisia) ja ansioita haluavat suurkaupunkilaiset (huomattavalta osin heikosti menestyneet mustaihoiset), jotka, toisin kuin kaupunkien kouluissa menestyneet nuoret, eivät olleet saaneet vapautusta sodasta esimerkiksi yliopisto-opintojen takia.
Yksi suurista puheenaiheista oli Vietnamin sotaan liitetyt huumeet. Yksi tutkimus arvioi, että 10 prosenttia Vietnamissa palvelleista kokeili heroiinia. Huumeita oli Vietnamissa helposti saatavilla, minkä on esitetty hieman lisänneen sodan jälkeistä huumeidenkäyttöä Yhdysvalloissa.
Osa sodan vastustajista suhtautui sodan veteraaneihin syrjivästi, minkä vuoksi jotkut veteraanit kokivat sosiaalisen sopeutumisen vaikeaksi. Syrjintä oli yleistä 1970-luvulla, mutta lääketieteen tunnustettua traumaperäisen stressihäiriön ja Vietnamin sodan veteraanien järjestötoiminnan synnyttyä veteraanit saivat enemmän sympatioita.
Toisin kuin edut toisen maailmansodan veteraaneille, Vietnamin veteraanien saamat lisäedut olivat hyvin vähäiset.
Sodan vaikutukset Suomessa muokkaa
Kylmässä sodassa idän ja lännen välillä tasapainoilleen Suomen poliittinen johto suhtautui Vietnamin sotaan pidättyvästi. Presidentti Urho Kekkonen varoi julkisesti arvostelemasta Yhdysvaltain Vietnamin-politiikkaa, mutta hänen yksityiset päiväkirjamerkintänsä Vietnamin sodan vuosilta ovat osoittaneet hänen tuominneen jyrkästi Yhdysvaltain presidentin Lyndon B. Johnsonin toimet. Sodan pitkittyessä Kekkonen käytti kriittisiä puheenvuoroja Yhdysvalloista, mutta ne olivat maltillisia verrattuna useiden muiden eurooppalaisten poliitikkojen ja varsinkin ruotsalaisten lausuntoihin. Kun silloinen Ruotsin opetusministeri Olof Palme helmikuussa 1968 marssi yhdessä Pohjois-Vietnamin edustajan kanssa Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa, Yhdysvallat kutsui suurlähettiläänsä kotiin Tukholmasta. Max Jakobsonin mukaan Suomen passiivinen asenne Vietnamin sotaan pantiin Washingtonissa merkille myönteisessä mielessä, ja Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger esitti vuonna 1981 Suomessa käydessään tunnustuksen Suomen pidättyvästä politiikasta Vietnamin sodan aikana.[46]
Vietnamin sota osui myös Suomessa ajankohtaan, jolloin sotienjälkeiset, yhteiskunnallisesti aktiiviset suuret ikäluokat saavuttivat täysi-ikäisyyden. Vietnamin sodan vastaiset nuorison mielenosoitukset levisivät Atlantin yli Eurooppaan ja myös Suomeen. Max Jakobsonin mukaan amerikkalaisilla ja eurooppalaisilla sodan vastustajilla oli kuitenkin se oleellinen ero, että kun amerikkalaiset pelkäsivät joutuvansa Vietnamin viidakoihin taistelemaan salakavalaa vihollista vastaan, eurooppalaisille marssiminen suoraan Amerikasta lainattujen sodan vastaisten iskulauseiden ja kuvien alla oli lähinnä vain aatteellista ajanvietettä. Jakobsonin mukaan oli paradoksaalista, että samalla kun eurooppalainen nuoriso vihasi Yhdysvaltoja, joka kävi sotaa vietnamilaisia vastaan, se rakasti amerikkalaista nuorisokulttuuria ja muotia.[47] Kulttuurivaikuttaja Cay Sevón on määritellyt ”Vietnamin ajan” alkaneen 5. elokuuta 1964, jolloin Yhdysvallat aloitti Vietnamin pommitukset, ja päättyneen vappuna 1975, jolloin Pohjois-Vietnamin joukot marssivat Saigoniin. Vuonna 1972 julkaistiin LP-levy Elämme Vietnamin aikaa, jonka sävy oli selkeästi Pohjois-Vietnamin puolella ja Yhdysvaltoja vastaan.[48]
Vietnamin sodan raaistuessa nuorison mielenosoitukset muuttuivat rajummiksi myös Suomessa. Aikaisemmat ihailun kohteet Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin syrjäytti kuubalainen vallankumousjohtaja Che Guevara, joka pyrki markkinoimaan sosialismia latinalaiseen Amerikkaan. Radikaaliopiskelijoiden tunnuslauluksi tuli Aulikki Oksasen tulkitsema Kenen joukoissa seisot.[48] Kun Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Rusk saapui touko- ja kesäkuun vaihteessa 1966 vierailulle Suomeen, Esplanadin puistossa Helsingissä järjestettiin suuri Yhdysvaltain Vietnamin-politiikkaa vastustanut mielenosoitus.[49] Yhdysvaltain kansallispäivänä 4. heinäkuuta 1968 Helsingissä järjestetyssä mielenosoituksessa poltettiin Yhdysvaltain lippu, mitä paheksuttiin yli puoluerajojen kokoomuksesta kansandemokraatteihin.[48]
Professori Pekka Visurin mukaan Vietnamin sota vaikutti Suomessa kulissien takana puolustusdoktriiniin. Sissisodankäynnin osoittauduttua erityisen tuhoisaksi siviiliväestölle puolustusneuvosto päätti 1960-luvulla luopua sissisodan kehittämisestä.[50]
Vietnamin sodan käsittely amerikkalaisessa populaarikulttuurissa muokkaa
Elokuvat ja romaanit muokkaa
Vietnamin sota oli päättymisensäkin jälkeen arkaluontoinen aihe Yhdysvalloissa, eikä sitä haluttu käsitellä elokuvissa. Kirjallisuudessa sotaa kuitenkin käsiteltiin jo pian sen loppumisen jälkeen, ja esimerkiksi David Morrell herätti kiivasta keskustelua vuonna 1972 ilmestyneellä kirjallaan Ajojahti. Kirjassa John Rambo -niminen Vietnamin sodan veteraani joutuu kotimaahansa palattuaan yhteisön syrjimäksi ja sodasta saamiensa traumojen takia aloittaa yksinäisen sotansa pienen kaupungin poliisivoimia vastaan. Morrell on sanonut kirjan ajatukseksi siirtää Vietnamin sota Yhdysvaltain maaperälle. Kirja sovitettiin vuonna 1982 elokuvaksi Taistelija, jossa pääosaa esittää Sylvester Stallone. Erittäin merkittävä Vietnamin sissiliikkeestä (Vietkong) kertova kirja on Wilfred Burchettin Näin toimivat vietnamin sissit.[51]
Elokuvien varovainen linja Vietnamin sodan suhteen muuttui, kun Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä sai vuonna 1978 viisi Oscar-palkintoa (muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon) ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt vuonna 1979 kaksi Oscar-palkintoa. Siitä lähtien Yhdysvalloissa on tehty useita Vietnamin sotaa käsitteleviä valtavirtaelokuvia. Tunnetuimpia näistä ovat Stanley Kubrickin Full Metal Jacket (1987) ja Oliver Stonen omiin kokemuksiin pohjautuva Vietnam-trilogia, jonka ensimmäinen osa, Platoon – nuoret sotilaat (1986), sai neljä Oscaria. Vietnamin sotaa sivutaan myös elokuvassa Forrest Gump (1994).
Musiikki muokkaa
Monet yhdysvaltalaiset rockmuusikot olivat erittäin kriittisiä Vietnamin sotaa kohtaan, ja eräät ilmaisivat sen myös eri tiedotusvälineissä hyvin kuuluvasti. Muusikoiden sodanvastaisuus heijastui myös heidän lauluihinsa, joista monet ovat nousseet aikansa klassikoiksi. Varhaisia tunnettuja sotaa kritisoivia lauluja olivat Country Joe and the Fishin ”I-Feel-Like-I’m-Fixin’-To-Die Rag” (1967), The Doorsin ”The Unknown Soldier” (1968), The Rolling Stonesin ”Gimme Shelter” (1969) ja Creedence Clearwater Revivalin ”Fortunate Son” (1969). Edellä mainituiden kappaleiden jälkeen alkoi suuri Vietnamin sotaa arvostelevien kappaleiden aalto, joihin kuuluivat esimerkiksi Black Sabbathin ”War Pigs” (1970), Jimi Hendrixin ”Machine Gun” (1970) Edwin Starrin ”War” (1970) ja John Lennonin ”Happy Xmas (War Is Over)” (1971).
Vuosia Vietnamin sodan jälkeenkin tehtiin monia sotaa arvostelevia lauluja, kuten Bruce Springsteenin ”Born in the U.S.A.” (1985), Paul Hardcastlen ”19” (1985), Public Enemyn ”Black Steel in the Hour of Chaos” (1989) ja Slayerin ”Mandatory Suicide” (1990). Jotkin amerikkalaiset radioasemat kieltäytyivät soittamasta Hardcastlen singleä, koska sen katsottiin olevan epäamerikkalainen. Myös useat thrash metal -yhtye Sodomin levyt (kuten M-16 ja Agent Orange) kertovat Vietnamin sodasta.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Lewis, Adrian R.: The American culture of war: The history of U.S. military force from World War II to Operation Iraqi Freedom. Routledge, 2007. ISBN 978-0-4159-7975-7. (englanniksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ a b America Wasn’t the Only Foreign Power in the Vietnam War 2.10.2013. Military History Now. Viitattu 11.5.2018.
- ↑ Tanenhaus, Sam: Playing Dominoes (kirja-arvio) The New York Times. 24.10.1999. Viitattu 6.3.2014 (englanniksi).
- ↑ Brush, Peter: Black Ops Vietnam: The Operational History of MACVSOG, by Robert M. Gillespie, Naval Institute Press, 2011 HistoryNet. 18.5.2012. Viitattu 6.3.2014 (englanniksi).
- ↑ a b Spector, Ronald H.: Vietnam War, 1954–1975 Encyclopædia Britannica. 23.5.2019. Viitattu 31.5.2019 (englanniksi).
- ↑ Lindfors, Jukka: Vietnamin venepakolaiset Yle Elävä Arkisto. 8.9.2006. Yleisradio Oy. Viitattu 6.3.2014.
- ↑ Lewis 2007, s. 266–269.
- ↑ Max Jakobson: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 442. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
- ↑ Domino Theory History. 9.11.2009. Viitattu 22.10.2014 (englanniksi).
- ↑ The Diem regime and the Viet Cong Encyclopædia Britannica. Viitattu 22.10.2014 (englanniksi).
- ↑ a b Trueman, C. N.: Timeline Vietnam War History Learning Site. 27.3.2015. Viitattu 30.5.2019. (englanniksi)
- ↑ https://www.britannica.com/biography/Ngo-Dinh-Diem britannica.com.
- ↑ Vietnam: A Television History; Vietnamizing the War (1968–1973); Interview with Bui Diem (1), 1981 WGBH Openvault. 3.6.1981. Viitattu 30.5.2019. (englanniksi)
- ↑ Ho Chi Minh Trail United States History. Viitattu 30.5.2019 (englanniksi).
- ↑ Brigham, Robert K.: Battlefield Vietnam: A Brief history PBS. Viitattu 22.10.2014 (englanniksi).
- ↑ a b c Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 17, 19, 22, 93-95. Otava, 1966.
- ↑ Weiner, Tim: CIA : Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia, s. 308–309. Suomentanut Tiirinen, Mika. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22304-7.
- ↑ 20 October 1967: Thousands join anti-war movement BBC News. BBC. Viitattu 22.10.2014 (englanniksi).
- ↑ 91 – Telegram From the Department of State to the Embassy in Vietnam The War in Vietnam: Escalation Phase. 8.2.1965. Arkistoitu 16.2.2005. Viitattu 30.5.2019 (englanniksi).
- ↑ Berger, s. 366.
- ↑ Tucker 1998, s. 617.
- ↑ Rummel, R.J.: Statistics of Cambodian Democide, Chapter 4, Statistics of Cambodian Democide Estimates, Calculations, And Sources University of Hawaii. Viitattu 30.5.2019 (englanniksi).
- ↑ a b Schlight, A War Too Long, s. 53.
- ↑ Hobson, s. 15–116.
- ↑ U.S. jets strike targets in North Vietnam, 1967 History. 25.2.2019. Viitattu 31.5.2019 (englanniksi).
- ↑ North Vietnam: Linebacker and Linebacker II 21.9.2012. National Museum of the US Air Force. Arkistoitu 24.3.2013. Viitattu 6.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Kopp, Carlo: SNR-75M3 Fan Song E Engagement Radar, Станция Наведения Ракет СНР-75 Fan Song E Air Power Australia. heinäkuu 2009. Viitattu 31.5.2019 (englanniksi).
- ↑ General Statistics Vietnam War 103fieldbatteryraa.net. Arkistoitu 20.3.2017. Viitattu 20.11.2016 (englanniksi).
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 11. Otava, 1966.
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 29. Otava, 1966.
- ↑ Willbanks, James H.: Winning the Battle, Losing the War The New York Times. 5.3.2008. Viitattu 21.11.2016. (englanniksi)
- ↑ Slate – Quora Contributor: Why Did the U.S. Lose the Vietnam War? Slate. 16.11.2014. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
- ↑ West 2009, s. 138.
- ↑ BBC – GCSE Bitesize: Why did America lose the war? BBC. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
- ↑ Case Study: Vietnam How was a small country like Vietnam able to win a war against the USA? Essay Question. SlidePlayer. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
- ↑ Ferns, James: Why did the US lose the war in Vietnam? International Socialist Group. 2.8.2012. Arkistoitu 10.5.2021. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
- ↑ In Vietnam how did the M14 compare to the M16? – Quora Quora. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
- ↑ Why did the United States lose the Vietnam War? – Quora Quora. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
- ↑ West 2009, s. 180.
- ↑ Vietnamin sota Matomaki.net. 5.4.2003. Arkistoitu 20.11.2016. Viitattu 30.5.2019.
- ↑ West 2009, s. 178–179.
- ↑ West 2009, s. 181.
- ↑ Bentley, Steve: A Short History of Post-traumatic Stress Disorder PTSD Maalis–huhtikuu 2005. Vietnam Veterans of America. Arkistoitu 28.11.2008. Viitattu 6.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Vietnam war protests History. 22.2.2010. Viitattu 6.3.2014 (englanniksi).
- ↑ Muhammad Ali BBC History. BBC. Arkistoitu 18.4.2015. Viitattu 6.3.2014 (englanniksi).
- ↑ ”I Ain’t Got No Quarrel With The VietCong... No VietCong Ever Called Me Nigger” AAVW. Viitattu 6.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Max Jakobson: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 446–447. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
- ↑ Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 28–29. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
- ↑ a b c Kari Salminen: Kenen joukoissa seisoit silloin? Ilta-Sanomat 17. maaliskuuta 2018, Plus-liite s. 24–25. Sanoma Media.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1967, s. 42. Helsinki: Otava, 1966.
- ↑ Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 92. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
- ↑ Immonen, Petri: Miten USA:n vastapuoli koki Vietnamin sodan? Helsingin Sanomat. 27.7.2016. Viitattu 9.4.2020.
Kirjallisuutta muokkaa
- Kallonen, Kari: Sinivihreät baretit: Suomalaiset sotilaat Vietnamin sodassa. Revontuli, 2006. ISBN 952-5170-56-X.
- Wiest, Andrew: Vietnamin sota. Suomentanut Simo Liikanen. Jyväskylä: Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7923-0.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vietnamin sota Wikimedia Commonsissa
- Ilmasota Vietnamissa (Arkistoitu – Internet Archive)
- CNN Interactive: Robert McNamara (kesäkuu 1996) (englanniksi)
- Yle Elävä arkisto: Vietnamin sota
- Yhdysvaltojen hallituksen arkisto: Tilastotietoja Vietnamin sodasta (englanniksi)
- Puhakka, Olli: Saigonin War Remnants Museum muistuttaa Vietnamin sotaisasta lähihistoriasta. Agricolan uutis- ja keskustelufoorumi (22.3.2013).