Venäjän–Turkin sota (1735–1739)
Venäjän–Turkin sota 1735–1739 käytiin keisarillisen Venäjän ja Osmanien valtakunnan välillä. Venäjän syitä sotaan olivat Venäjän laajentumispyrkimys Mustallemerelle ja tilaisuuden salliessa myös pidemmälle, sekä Krimin tataarien tekemät ryöstöretket osmanien puolelta Venäjän hallitsemaan Ukrainaan. Syyt olivat toisin sanoen samat, joiden vuoksi valtakunnat olivat taistelleet toisiaan vastaan jo monta kertaa.
| Venäjän–Turkin sota 1735–1739 | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
.jpg)
Taustaa muokkaa
Keisarinna Annan hallitsema Venäjä soti Puolan perimyssodassa voittoisasti ja nosti suosimansa August III:n Puolan valtaistuimelle. Sotatoimet päättyivät vuonna 1735 solmittuun välirauhaan, mutta sota nosti jännitteitä myös Istanbulissa, sillä toinen Puolan kruununtavoittelijoista oli Ranskan tukema Stanisław Leszczyński. Ranskalla puolestaan oli hyvät suhteet sulttaani Mahmud I:n hallitsemaan Osmanien valtakuntaan.[2]
Puolan perimyssodan päättymisen jälkeen Venäjä käänsi ulkopolitiikan suuntansa etelään vuonna 1735. Vuosina 1722–1723 käydyssä Venäjän–Persian sodassa Venäjä oli vallannut alueita Persialta, mutta luovutti ne nyt takaisin solmiakseen liittolaissuhteen osmaneja vastaan.[2] Venäjä käytti osmanien vastaisen sodan Casus bellinä tataarien ryöstöretkiä Ukrainaan ja aloitti sodan kostohyökkäyksellä Krimin kaanikuntaan. Kostohyökkäys kuitenkin epäonnistui.[3] Vuosina 1730–1736 käyty Turkin–Persian sota oli päättynyt Bagdadin paššan vuonna 1734 välittämään välirauhaan, mutta Persia aloitti sodan uudestaan aktiivisesti Venäjän rinnalla.[4]
Sotamarsalkka Burkhard Christoph von Münnich oli uudistanut tehokkaasti Venäjän armeijaa. Hän oli innokas osoittamaan uudistustensa hyödyt, mutta vei aikaa, ennen kuin sotaonni kääntyi hänen puolelleen.[3]
Sotavuosi 1736 muokkaa
Venäjä teki ensimmäisen isomman sotatoimensa vasta vuonna 1736. Münnichin 62 000 miehen Dneprin armeija valtasi osmanien Perekopinkannaksen linnakkeet toukokuussa 1736. Kesäkuussa armeija valtasi Krimin kaanikunnan pääkaupungin Bahtšisarain ja heinäkuussa Otšakovin linnakeen. Münnich teki suunnitelmia jopa Istanbulin valloittamisesta. Tämä olisi taannut Venäjän laivaston pääsyn Mustaltamereltä Välimerelle ja karkottanut osmanit Euroopasta, mutta hän ei onnistunut saamaan avointa taistelua vältteleviä tataareja kiinni.[3] Münnich oli laskenut armeijan pärjäävän kahden kuukauden viljavarastolla, jota täydennettäisiin Krimin alueelta takavarikoidulla viljalla.[2] Tässä hän oli tehnyt virheen.
Vaikka sodanjulistus oli ollut voimassa, hyökkäys Krimille oli osmaneille pieni yllätys. Suurvisiiri Silahdar Seyyid Mehmed pašša aloitti liikekannallepanon vasta huhtikuussa, kun sana venäläisten hyökkäyksestä saapui. Osmanit turvasivat tataareihin, jotka puolestaan kävivät sissisotaa vahvempaa ja uudenaikaisempaa armeijaa vastaan. He hyökkäsivät vastustajan kuormastojen kimppuun, tekivät pieniä iskuja erillisiä osastoja vastaan ja polttivat pellot ja talot venäläisten reitiltä.[2] Münnich ei pystynyt täydentämään varastojaan ja hänen edetessään joukkojen huoltaminen vaikeutui vaikean maaston vuoksi. Lisäksi hänen armeijaansa alkoi vaivata kulkutauti, joka verotti miesvahvuutta huomattavasti. Münnich vetäytyi armeijoineen syksyllä.[3]
Saman vuoden kesäkuun 19. päivänä Venäjän armeijan toinen osasto, Peter de Lacyn 28 000 miehen Donin armeija, valtasi Azovin linnakkeen Donin laivaston tuella. Turkkilaiset puolustautuivat urheasti, mutta linnakkeen ruutivarasto räjähti ja piiritys oli lyhyt. Turkkilaisten komentaja antautui ja heidän puolustuksensa aikana osoittamasta rohkeudesta vaikuttunut Lacy salli antautuneen varuskunnan lähteä linnoituksesta vapaasti venäläisten kunnianosoitusten saattelemana. Varuskuntaan kuului noin 3 500 miestä ja 2 500 naista ja lasta.[5][2] Tämän jälkeen myös Lacy eteni heinäkuussa Krimin niemimaalle, mutta kohtasi saman huolto-ongelman, joka oli vaivannut Münnichia ja vetäytyi takaisin Azoviin.[3] Vuoden 1736 sotaretket olivat vaatineet arviolta 30 000 venäläisen hengen, joista vain 2 000 oli kuollut taistelussa.[5]
Persian erillisrauha muokkaa
- Pääartikkeli: Konstantinopolin rauha (1736)
"Persian Napoleoniksi" kutsuttu sotapäällikkö Nadir Šah solmi rauhan Osmanien valtakunnan kanssa 17. lokakuuta 1736 Istanbulissa. Valtakuntien väliset rajat sovittiin samoiksi, kuin osmanisulttaani Murat IV:n aikana noin 100 vuotta aiemmin. Sodan viimeisenä vuonna Persia oli menestynyt taisteluissa ja sopimus oli sille edullinen. Osmanit eivät kuitenkaan olleet pahoillaan, sillä he saattoivat nyt keskittää joukkojaan pohjoiseen Venäjää vastaan.[4] Voittojensa ansiosta Nadir Šah valitutti itsensä uudeksi Persian šaahiksi ja hän jatkoi vuonna 1726 alkanutta sotaa Afganistania vastaan. Nadir lakkautti edeltävän kuningashuoneen, Safavidin dynastian ja perusti oman Afšaridin dynastian.[6]
Sotavuosi 1737 muokkaa
Lacy hyökkäsi vuonna 1737 uudestaan Krimille idästä, tosin eri reittiä, ja onnistui aiheuttamaan suuria tappioita tataareille 40 000 miehen armeijallaan. Samaan aikaan Münnichin 80 000 miestä marssivat Dneprin yli lounaaseen Ukrainan ruohoarolle onnistuen valtaamaan Otšakovin linnakkeen, jälleen onnekkaan ruutivaraston räjähtämisen seurauksena. Vuoden 1737 sotaretken ongelmat toistuivat myös samankaltaisina kuin vuotta aikaisemmin; nälkä ja kulkutauti pakottivat Münnichin vetäytymään takaisin koilliseen.[3]
Itävalta liittyy mukaan muokkaa
- Pääartikkeli: Itävallan–Turkin sota (1737–1739)
Osmanien valtakunta ja Venäjä pitivät yllä neuvotteluyhteyttä lähes koko sodan ajan. Itävallan lähettiläät ottivat osaa neuvoitteluihin välittäjinä aina loppukesään 1737 asti, vaikka Itävalta ja Venäjä olivat solmineet salaisen sopimuksen jo tammikuussa.[4][5] Venäjän sotatoimet eivät olleet menestyksekkäitä, mutta sen taisteluissa saamat voitot rohkaisivat Habsburgien Itävaltaa liittymään mukaan. Itävalta halusi osansa Balkanista ja samalla rajoittaa Venäjän valloitusten määrää.[2] Rauhanneuvottelut katkesivat Nemyrivin kongressissa elokuussa, kun osmaneille kävi ilmi, että Itävalta olikin liittynyt sotaan Venäjän rinnalle.[4] Itävallan armeijat hyökkäsivät Nišiin ja Vidiniin luottaen Valakiassa olevien venäläisten läheisyyden tuomaan tukeen.[2] Itävaltalaiset valtasivat Nišin, mutta tämän jälkeen menestys väheni. Osmanit valtasivat Nišin takaisin lokakuussa ja Itävalta kärsi useita peräkkäisiä tappioita.[3][4]
Yeğen Mehmed pašša nimitettiin suurvisiiriksi 3. joulukuuta 1737. Osmanien armeija alkoi osoittamaan ryhdistäytymisen merkkejä ja seuraavina kahtena vuonna sotaonni oli lähinnä heidän puolellaan.[4][5]
Sotavuosi 1738 muokkaa
Uusi sotavuosi 1738 toistui pitkälle samanlaisena kuin aikaisemmat. Lacy hyökkäsi jälleen Krimille, mutta ei saavuttanut huomattavaa menestystä. Münnich eteni 100 000 miehen kanssa lännempänä aina Dnestrille saakka, mutta jälleen heikko huolto, nälkä, kulkutaudit ja turkkilaisten häirintä pakottivat hänet vetäytymään.[3] Balkanilla Itävallan armeija kykeni hädin tuskin pitämään puoliaan osmaneja vastaan.[5]
Talvella osapuolet aloittivat uudet neuvottelut rauhasta, jotka kuitenkin kariutuivat lähinnä kahden syyn vuoksi. Turkkilaisten vaatimukset olivat kasvaneet heidän menestyttyä Itävaltaa vastaan ja toisaalta Münnich oli onnistunut vakuuttamaan keisarinnan hyväksymään hänen "itämaisen suunnitelmansa", jonka tarkoituksena oli vallata osmanien hallussa olevat Tonavan valtiot sekä hyökätä aina Istanbuliin asti.[5]
Sotavuosi 1739 muokkaa
Münnich marssi vuonna 1739 suuren armeijan kanssa Prutjoelle, kuten Pietari Suuri oli tehnyt Venäjän–Turkin sodassa vuonna 1711. Kuten tsaari aiemmin Münnich eteni liian syvälle ilman sivustatukea, jolloin hänen armeijansa yhteydet Venäjälle jäivät alttiiksi turkkilaisten ja tataarien hyökkäyksille. Osmanit saartoivat venäläiset, mutta Münnich ei lannistunut, vaan käynnisti taitavan hyökkäyksen vapauttaakseen joukkonsa saarroksesta. Elokuussa lähellä H'otynia käyty Stavutšanyn taistelu alkoi harhautushyökkäyksellä, jonka jälkeen hänen pääjoukkonsa hyökkäsivät voimalla ja tuhosivat turkkilaiset. Lisäksi Münnich valtasi H'otynin linnakkeen lähes ilman taistelua.[3] Saatuaan käyttöönsä turkkilaisten varastot venäläiset saattoivat vallata suurimman osan Valakiasta loppukesän ja alkusyksyn 1739 aikana. Venäjän sodankäynti oli menestyksekästä kunnes Münnichille saapui häntä järkyttänyt uutinen: Itävalta on solminut erillisrauhan.[5]
Itävallan rintamalla osmanikenraalit olivat keskittäneet joukkonsa vuonna 1739 Tonavalle, jossa itävaltalaiset huomasivat joukkojensa vahvuuden olevan vain neljäsosa osmanien joukoista. He kärsivät murskaavan tappion Grockan taistelussa ja joutuivat vetäytymään Belgradiin asti. Osmanit piirittivät Belgradia samalla kun rauhanneuvottelut alkoivat. Rauhansopimus allekirjoitettiin 18. syyskuuta. Münnichin joukot jäivät Mustanmeren ja osmaniarmeijan väliin ilman liittolaistensa sivustatukea.[5]
Rauha muokkaa
- Pääartikkeli: Belgradin rauha ja Nissan rauha
Itävalta allekirjoitti Belgradin rauhana tunnetun erillisrauhan 21. elokuuta 1739 luovuttaen Passarowitzin rauhassa vuonna 1718 saamiaan alueita takaisin osmaneille.[2]
Itävallan rauhan takia venäläiset eivät voineet hyödyntää Münnichin joukkojen saavuttamaa menestystä. Venäläiset eivät voineet jatkaa etenemistä, sillä heidän sivustansa oli avoin.[5] Kun lisäksi sota Ruotsin kanssa alkoi näyttää mahdolliselta, oli Venäjän pakko suostua rauhaan. Nissan rauha allekirjoitettiin 3. lokakuuta 1739. Venäläiset hyötyivät sopimuksessa hieman, sillä he saivat Azovin kaupungin takaisin, tosin sillä ehdolla, ettei sinne rakennettaisi uutta linnaketta. Venäläiset olivat kärsineet sodassa suurimmat tappiot, mutta lähinnä kulkutautien vuoksi. Vaikka Münnich oli jättänyt huollon liian vähälle huomiolle ja tehnyt uskaliaita suunnitelmia, oli hän kuitenkin ehdottoman oikeassa siinä, että uudistettu Venäjän armeija oli paljon taistelukykyisempi kuin vanhentunut osmaniarmeija.[3]
Nissan sopimusta seurasi 30 vuotta kestänyt rauhan aikakausi osmanien valtakunnassa, jonka aikana sen rajanaapurit ja perinteiset kiistakumppanit sekaantuivat muihin sotiin. Idässä Nadir Šahin Persia kävi useita sotia ennen hallitsijansa salamurhaa. Lännessä ja pohjoisessa Venäjä ja Itävalta olivat mukana sekä Itävallan perimyssodassa vuosina 1740–1748 ja myöhemmin seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763. Osmanivaltakunnalle tämä oli huono asia sotilaalliselta kannalta, koska sen armeija jäi syrjään Euroopan taistelukentiltä ja sotien aikana kehitetyistä uudistuksista, keksinnöistä ja sovelluksista.[7][5]
Osmanien vasallin ja perinteisen liittolaisen Krimin kaanikunnan kohdalla sota paljasti muuttuneen voima-asetelman venäläisten ja Krimin tataarien välillä. Sodan aikana tataarit eivät kyenneet tekemään suuria tai tehokkaita sissi-iskuja ja ryöstöretkiä Venäjälle, eikä heidän puolustuksensa enää toiminut Venäjän armeijaa vastaan. Sen sijaan Venäjän joukot onnistuivat murtamaan tai kiertämään Perekopinkannaksella olleen tataarien perinteisen puolustuslinjan kolme kertaa vuosina 1736–1738 ja etenemään syvälle Krimin alueelle, jossa he pystyivät ajamaan krimiläisylimysten joukot pakoon vuorille ja polttamaan Karasubazarin (nyk. Bilohirsk) ja Gözleven (nyk. Jevpatorija) sekä kaanin palatsin Bahtšisaraissa.[8] Seuraavassa vuosina 1768–1774 käydyssä Venäjän–Turkin sodassa Venäjä onnistui valtaamaan Krimin niemimaan ja ajamaan seuranneessa rauhassa vasallisuhteen purkamisen. Krimin kaanikunnan itsenäistyminen johti sen loppuun, sillä Venäjä otti Krimin haltuunsa vuonna 1784.
Lähteet muokkaa
- ↑ Caroline Finkel: Osman's dream: the story of the Ottoman Empire, 1300-1923, s. 362. Basic Books, 2006. ISBN 0465023967.
- ↑ a b c d e f g h Aksan, Virginia H.: Ottoman Wars 1700–1870. Pearson Education, 2007. ISBN 0582308070.
- ↑ a b c d e f g h i j David R. Stone: A military history of Russia: from Ivan the Terrible to the war in Chechnya, s. 64–67. Greenwood, 2006. ISBN 0275985024.
- ↑ a b c d e f E.J. Brill's first encyclopedia of Islam, 1913-1936 (volume 5, toim. M. Th. Houtsma), s. 124–125. Brill, Uusintapainos 1993. ISBN 9004097910.
- ↑ a b c d e f g h i j L. S. Stavrianos, Traian Stoianovich: The Balkans since 1453, s. 183–187. C. Hurst & Co. Publishers, 2000 2.p.. ISBN 1850655510.
- ↑ John Keegan, Andrew Wheatcroft: Who's who in military history: from 1453 to the present day, s. 115. Routledge, 1996 2.p.. ISBN 041512722X.
- ↑ Suraiya Faroqhi, Virginia Aksan: The Cambridge history of Turkey: the later Ottoman Empire, 1603–1839 (vol.3), s. 102. Cambridge University Press, 2006. ISBN 0521620953.
- ↑ Brian L. Davies: The Russo-Turkish War, 1768-1774: Catherine II and the Ottoman Empire, s. 47. Bloomsbury Publishing, 2016. ISBN 1472514157.
| 1500-luku |
Astrahanin sotaretki 1569 |
|---|---|
| 1600-luku |
Venäjän–Turkin sota (1676–1681) · Suuri Turkin sota (1683–1699) |
| 1700-luku |
Venäjän–Turkin sota (1710–1711) · Venäjän–Turkin sota (1735–1739) · Venäjän–Turkin sota (1768–1774) · Venäjän–Turkin sota (1787–1792) |
| 1800-luku |
Venäjän–Turkin sota (1806–1812) · Kreikan vapaussota (1821–1829) · Venäjän–Turkin sota (1828–1829) · Krimin sota (1853–1856) · Turkin sota (1877–1878) |
| 1900-luku |
Kaukasuksen rintama (1914–1917) (osana ensimmäistä maailmansotaa) · Neuvosto-Venäjän–Turkin sota (1917–1918) (osana Venäjän sisällissotaa) |