Vekaluhtakana
Vekaluhtakana (Gallirallus australis) on Uudessa-Seelannissa elävä lentokyvytön rantakanalaji. Laji tunnetaan kotimaassaan maorinkielisellä nimellä weka. Alalajeja tunnetaan neljä.[3] Osa niistä on uhanalaisia, mutta joillekin saarille siirrettynä siitä itsestä on tullut uhka muille lajeille.
| Vekaluhtakana | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Kurkilinnut Gruiformes |
| Heimo: | Rantakanat Rallidae |
| Suku: | Vekaluhtakanat Gallirallus |
| Laji: | australis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Gallirallus australis |
|
| Alalajit [2] | |
|
|
| Katso myös | |
Koko ja ulkonäkö muokkaa
Vekaluhtakanakoiraan pituus on 50–60 senttimetriä, naaraan 46–50 senttimetriä. Naarailla on painoa 350–1035 grammaa, koirailla 530–1600 grammaa. Siipiväli on 50–60 senttimetriä. Se on vankkaruumiinen lintu,[4] jolla on voimakas nokka ja jalat.[5] Vekaluhtakanalla on lentokyvyttömäksi linnuksi pitkä pyrstö. Höyhenpeite on ruskea ja sitä kirjovat mustat viirut. Nokka on melko pitkä.[4] Vekaluhtakanan neljä eri alalajia eroavat toisistaan värien yksityiskohtien ja koon perusteella.[5] G. a. australis ja G. a. scotti -alalajeilla on kolme erilaista muotoa. Molempien alalajien värimuodoilla on ruskea höyhenys, jossa on häivähdys kastanjanruskeaa, harmaata tai mustaa. G a. scotti on alalajeista pienempi. G. a. greyi -alalajin selkäpuoli hyvin tummanruskea, vatsapuoli harmaa. G. a. hectori on kellertävänruskea ja on kaikista alalajeista vaalein.[4]
Vekaluhtakana sekoitetaan joskus pienempään itkuluhtakanaan, joka on kuitenkin lentokykyinen. Toisin kuin vekalla, itkuluhtakanan rinnassa kulkee valkoisia ja mustia juovia.[6]
Levinneisyys ja elinympäristö muokkaa
Vekaluhtakanaa tavataan vain Uudessa-Seelannissa. Sen alkuperäiseen levinneisyysalueeseen kuuluvat Eteläsaari, Pohjoissaari ja Stewartinsaari. G. a. greyi elää Pohjoissaarella Opotikin ja Matawain välisillä kukkula-alueilla, Haurakinlahden reunamilla lähellä Aucklandia ja Whirinakin metsässä. Alalajia on siirretty vaihtelevalla menestyksellä saaren eri osiin.[5] Se elää myös istutettuna joillain rannikon pikkusaarilla. G. a. australis on yleisin alalaji. Se elää Eteläsaarella koko Marlborough Soundsin alueella ja hajanaisemmin Nelsonin, West Coastin alueen ja Fiorlandin seudulla.[7] G. a. hectori eli aiemmin Eteläsaaren itäosissa, mutta hävisi alueelta 1920-luvulla.[5] Nykyään se elää vain Chathamsaarilla, jonne sitä istutettiin vuonna 1905. Saarten kanta on runsas. G. a. scotti elää Stewartinsaarella ja joillakin sitä ympäröivillä saarilla.[7] Yhteensä vekaluhtakanaa tavataan yli 70 saarella joko alkuperäisenä tai istutettuna.[1]
Vekaluhtakanat ovat alttiina suurille kannanvaihteluille. Olosuhteiden ollessa hyvät niiden määrä kasvaa, mutta kun ravinnosta on pulaa, kanta romahtaa äkillisesti.[7]
Vekaluhtakana elää monenlaisissa elinympäristöissä. Sitä tavataan metsissä, alpiinisilla ruohikkomailla, hiekkadyyneillä, rannikon kosteikoilla, kivisillä rantamilla, viljelyalueilla ja jopa kaupunkialueilla.[7][4]
Elintavat muokkaa
Vekaluhtakana on luonteeltaan hyvin utelias ja ärhäkkä.[4] Linnun äännähdykset ovat kovaäänisiä ja toistuvia ”coo-et”-huutoja, joita se päästää lähinnä iltahämärän ja varhaisaamun aikaan. Vekaluhtakanat huutavat duetossa siten, että koiras huutaa hitaat ja matalat osat.[7] Vekaluhtakana on nopea juoksija, ja lajilla on erittäin hyvä suunnistustaito. Elinikä voi olla 15 vuotta.[8]
Ravinto muokkaa
Vekaluhtakana on kaikkiruokainen. Ravinnosta noin 30 prosenttia on eläimiä, loput kasviravintoa.[6] Metsissä se syö lähinnä pudonneita hedelmiä ja selkärangattomia, kuten kastematoja, hyönteisiä, nilviäisiä ja äyriäisiä.[4] Kasviravintoon kuuluvat hedelmien lisäksi marjat, heinät, siemenet ja lehdet.[6] Ne saalistavat myös liskoja, sammakoita, wetoja, hämähäkkejä, linnunmunia ja linnunpoikasia. Toisinaan ne tappavat myös rottia, hiiriä, kanoja, nuoria sorsia ja kaniineja. Tilaisuuden tullen ne voivat käydä haaskalla.[4] Kivisillä ranta-alueilla ne syövät satunnaisesti myös nivelkotiloita ja muita selkärangattomia.[7] Vekaluhtakanat vierailevat myös kaatopaikoilla ja tunkeutuvat kanaloihin syömään kananpoikia.[5] Lisäksi ne syövät kasviksia ihmisten puutarhoista ja varastelevat leirintäalueilta kaikkea syötäväksi kelpaavaa.[4] Ne etsivät ravintoa monin eri tavoin, kuten penkomalla kariketta, tutkimalla rantojen roskaa ja merilevää. Ne tarkastavat myös puu- ja maakoloja ja seuraavat usein villisikoja. Vahvan nokkansa avulla ne voivat rikkoa munia ja tappaa saaliin, jonka ne ovat painaneet jaloillaan maahan.[7]
Laji on pensaikoissa tärkeä siementen levittäjä. Se levittää siemeniä, jotka ovat liian suuria pienemmille marjoja syöville linnuille.[6]
Lisääntyminen muokkaa
Vekaluhtakanan lisääntymisaika vaihtelee asuinalueen ilmaston, ravintotilanteen ja kannan tiheyden mukaan. Ne voivat lisääntyä jopa ympäri vuoden. Vekaluhtakanalla on vain yksi pesintäkumppani lisääntymiskauden aikana ja se voi pesiä saman kumppanin kanssa koko elinikänsä. Pari on hyvin reviiritietoinen. Se tekee pesänsä kuivaan maahan, yleensä peitteiseen paikkaan, kuten tussock-heinikkoon, maakoloon tai puunonkaloon. Vekaluhtakanan kuppimainen ja matala pesä voi olla myös puunrungon, kiven tai kannon alla. Sekä koiras, että naaras tai vain koiras kutoo pesän heinistä, oksista, sammalista ja lumpeista. Se vuorataan hienommilla heinillä ja joskus myös höyhenillä, karvoilla ja lehdillä.[4] Naaras munii pesään 2–4 kermanvalkeaa tai vaaleanpunaista munaa. Haudonta-aika kestää 26–28 päivää. Naaras hautoo päivällä, koiras yöllä. Poikaset jättävät pesän kahden tai kolmen päivän ikäisinä, mutta vanhemmat vielä ruokkivat niitä kunnes poikaset ovat täysikasvuisia, eli 6–10 viikkoa. Tämän jälkeen vanhemmat häätävät poikaset pois, jolloin naaras voi munia uuden poikueen. Jos ravintoa on runsaasti, pari voi kasvattaa jopa neljä poikuetta vuodessa.[6][4]
Kanta, uhat ja suojelu muokkaa
Vekaluhtakanan alalajeista G. a. australis on runsaslukuisin. Sen kanta käsittää 50 000–100 000 lintua, joskin kannanvaihtelut ovat suuria. Nykyään se on vaarantunut laji. Hectori-alalajiin kuuluu 38 000–58 000 lintua, scotti-alalajiin noin 25 000 lintua ja greyi-alajiin 4 000 lintua. Vekaluhtakana on nykyään vaarantunut laji, huolimatta siitä, että[1] laji on sopeutumiskykyinen, pystyy elämään monenlaisissa ympäristöissä ja lisääntyy nopeasti. Sen kannat ovat kuitenkin hyvin alttiita nopeille romahduksille ja se voi jopa hävitä joiltakin alueilta. Taantumisen syyt vaihtelevat eri alueilla ja ovat monisyisiä.[4] Yksi syy on elinympäristöjen kuten metsien ja kosteikkojen heikkeneminen ja häviäminen. Vekakantoja harventavat myös vierasperäisten petojen saalistus,[1] etenkin kun se ei tunnu pelkäävän maalla eläviä nisäkkäitä.[9] Aikuisia lintuja päätyy frettien ja koirien saaliiksi; poikasia ja munia jää kissojen, kärppien ja rottien ravinnoksi. Vekat joutuvat myös kilpailemaan ravinnosta tulokaslajien kanssa. Joillain alueilla huomattava osa linnuista jää autojen alle. Vekoja kuolee myös ansoihin, esimerkiksi silloin kun ne syövät muille eläimille tarkoitettuja myrkkysyöttejä. Lisäksi taudit, kuivuusjaksot ja tulvavuodet ovat paikoin vähentäneet lajin lukumäärää.[1][4] Maorit ja eurooppalaiset siirtolaiset metsästivät lajia ruoaksi vielä 1800-luvulla, mutta nykyään vekan metsästys on sallittua vain Chathamsaarilla ja joillakin Stewarinsaaren lähisaarilla. Jotkut maorit pitävät suojelua tervetulleena, koska sen toivotaan elvyttävän entisen vekanmetsästysperinteen. Vuonna 1999 lajin elvyttämiseksi tehtiin suunnitelma, johon kuuluu levinneisyyden tarkka määrittäminen ja uusien vekakantojen perustaminen. Maorien antama nimi lajille on weka. Eurooppalaiset antoivat sille nimeksi woodhen.[7][4]
Joillekin saarille kuten Chathamsaarille siirretyistä vekaluhtakanoista on tullut uhka kotoperäisille lajeille. Ne ovat uhka etenkin liskoille, merilinnuille ja maassa pesiville lintulajeille.[7] Esimerkiksi Codfishille tuodut vekaluhtakanat uhkasivat saaren pikkuviistäjäkantaa, kunnes vekat poistettiin saarelta. Chathamsaarilla vekoja on pyydetty saarten endeemisen meriharakkalajin ja tyrskyviistäjän suojelemiseksi.[7][3]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e BirdLife International: Gallirallus australis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 14.4.2014. (englanniksi)
- ↑ Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Gallirallus australis (TSN 176339) itis.gov. Viitattu 25.10.2010. (englanniksi)
- ↑ a b TerraNature 2007. TerraNature Trust. Viitattu 19.10.2010.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m ARKive: Weka - Gallirallus australis - Information - ARKive 2007. Wildscreen. Arkistoitu 19.4.2012. Viitattu 19.10.2010.
- ↑ a b c d e Perrins, Christopher M.: Otavan lintutieto - Maailman linnut. Otava, 1992. ISBN 951-1-12001-8.
- ↑ a b c d e Large forest birds - Weka - Te Ara Encyclopedia of New Zealand 2009. Te Ara Encyclopedia of New Zealand. Viitattu 19.10.2010.
- ↑ a b c d e f g h i j Facts: Weka: Native land birds: Conservation Department of Conservation. Viitattu 19.10.2010.
- ↑ Weka Bird Photo 2005. Backpack New Zealand. Arkistoitu 17.10.2010. Viitattu 19.10.2010.
- ↑ Attenborough, David: ”Luku 1. Lentäen vai lentämättä?”, Lintujen Elämää, s. 30. Suom. Teuvo Suominen. Otava, 1998. ISBN 951-1-16140-7.
Aiheesta muualla muokkaa
- Ääntä[vanhentunut linkki], Äänen metadata Macaulay Library