Vastapaavi

paaviksi julistettu, muttei tunnustettu henkilö

Vastapaavi (lat. antipapa) tarkoittaa katolisen kirkon historiassa henkilöä, joka vastusti Rooman laillisesti valittua piispaa eli paavia, pyrki ottamaan hallintaansa paavin valtaistuimen ja onnistui jossain määrin yrityksessään. Vastapaavin määritelmä on abstrakti ja laaja, eikä siinä oteta huomioon kaikkien historiallisten tapausten monimutkaisuutta.[1]

Useat vastapaavin valinneet konklaavit ovat historiantutkimuksen näkökulmasta epäselviä puutteellisesti säilyneiden ja puolueellisten asiakirjojen vuoksi. Toisinaan edes vastapaavien aikalaiset eivät tienneet, kuka oli sillä hetkellä todellinen paavi. Siksi täydellistä luetteloa vastapaaveista on mahdotonta laatia, mutta yleensä tunnustetaan, että heitä oli vähintään 37 vuosina 2171439. Savoijin herttua Amadeus VIII ("Felix V") (1439–49) oli viimeinen historiallinen vastapaavi.[1]

Vastapaavien nousun syyt muokkaa

Historiallisesti vastapaaveja on noussut monista syistä; Seuraavat ovat esimerkkejä:

  • Kahden henkilön valinta paaviksi maallisten viranomaisten vaaleihin puuttumisen vuoksi. Vuonna 418 keisarillinen prefekti ja Bysantin hovin tukema ryhmä valitsivat paaviksi Eulaliuksen. Muu papisto valitsi kuitenkin paaviksi Bonifatius I:n, jonka keisari tunnusti lopulta oikeaksi paaviksi.[1]
  • Kahden henkilön valinta ja kiistasta seurannut kolmannen ehdokkaan valinta. 600-luvulla Paschal ja Theodorus kilpailivat paaviudesta, eikä kumpikaan suostunut luopumaan virasta. Lopulta paaviksi nousi kolmas ehdokas Sergius I. 1300-luvulla paavin virallinen asuinpaikka siirrettiin Avignoniin Ranskaan. Tästä ajanjaksosta, jolloin paavinistuin sijaitsi Avignonissa, käytetään myös nimitystä Avignonin vankeus. Tämä johti katolisen kirkon ns. suureen skismaan, joka alkoi vuonna 1378. Skisman jatkuessa Pisan kirkolliskokous valitsi vuonna 1409 kolmannen paavin. Katolinen kirkko pitää nykyään Roomassa valtaa pitäneitä paaveja todellisina paaveina, ja Avignonin ja Pisan paaveja vastapaaveina. Skisman katsotaan päättyneen 11. marraskuuta 1417, kun Martinus V nousi paaviksi.[1]
  • Muutos paavin valintatavassa. Vuonna 1059 paavi Nikolaus II:n julistama uusi paavinvalintamenettely poisti Saksan keisareilta vaikutusvallan paavinvalinnassa ja myös rajoitti Rooman aatelin vaikutusmahdollisuuksia. Muutokset johtivat vastapaavi Honorius II:n valintaan. Keisari tunnusti lopulta todelliseksi paaviksi Aleksanteri II:n.[1]

Nykypäivän "vastapaavit" muokkaa

Nykypäivänä paaviksi julistautuneet, jäsenmäärältään pienten uskonnollisten ryhmien johtajat lähtevät useimmiten oletuksesta, että Johannes XXIII:n aikana aloitetun ja Paavali VI:n aikana päätetyn Vatikaanin toisen ekumeenisen konsiilin (11. lokakuuta 1962 – 8. joulukuuta 1965) päätökset olivat laittomia. Näin ollen kanonisen lain mukaan Pyhä istuin oli jäänyt tyhjäksi konsiilin harhaoppisuuden vuoksi, kun Johannes XXIII oli tullut paaviksi ja konsiili päättynyt. Tämä muodosti väärän uskon (Novus Ordo, ”uusi järjestys”) kirkon.

Näin ollen Pius XII:n 9. lokakuuta 1958 tapahtuneen kuoleman jälkeen Johannes XXIII, Paavali VI ja muut heidän jälkeensä valitut paavit eivät olisi olleet kanonisen lain mukaisia paaveja, koska paavin valinta itsessään olisi ollut pätemätön lain 188. pykälän perusteella.lähde?

Historioitsijat eivät lue nykypäivänä paaviksi julistautuneita henkilöitä historiallisten vastapaavien joukkoon.

Epätäydellinen luettelo vastapaaveista muokkaa

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f g Antipope Encyclopedia Britannica. Viitattu 30.1.2020. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa