Valjakkovertaus
Valjakkovertaus eli vaununajaja on eräs Platonin käyttämistä allegorioista eli vertauskuvista. Se esiintyy Platonin dialogissa Faidros (246a-254e), jossa tämä käyttää sitä selittääkseen näkemystään ihmissielusta. Vertaus esittää metaforan sielusta ja sen matkasta ideoiden maailmassa.
Valjakko muokkaa
Platon esittää vertauksen Sokrateen hahmon kautta. Sokrates käyttää sitä keskustelussa, joka käsittelee rakkautta "jumalallisena hulluutena". Platon maalaa lukijalle kuvan valjakonajajasta, joka ajaa kahden siivekkään hevosen vetämiä vaunuja:
»Sielua voi verrata siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistettyyn voimaan. Nyt jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki hyviä ja hyvää alkuperää, mutta muissa on eri ominaisuuksia sekaisin. Meillä [ihmisillä] ajomies ensinnäkin joutuu ohjaamaan parivaljakkoa, ja sitten hevosista toinen on hyvä ja kunnollinen ja sellaista alkuperää, mutta toinen sekä luonteeltaan että alkuperältään sen vastakohta. Siksi on ajomiehen tehtävä pakostakin vaikea ja vaivalloinen.[1]»
Myöhemmin Platon palaa valjakon kuvaukseen:
»[...] jokainen sielu on muodostunut kolmesta eri osasta, joista kahta voi verrata hevoseen ja kolmatta ajomieheen [...] Toista hevosista sanoimme hyväksi, toista pahaksi [...][2]»
Vertauksessa valjakonajaja edustaa järkeä tai sitä sielunosaa, jonka tulee ohjata sielua kohti ikuisia ideoita ja totuutta. Toinen, parempi hevonen edustaa rationaalisia tai moraalisia impulsseja, toisin sanoen sielun haluavan luonnon positiivista osaa; kun taas toinen, huonompi hevonen edustaa sielun irrationaalisia passioita ja haluja, jotka vetävät sitä poispäin ideoiden katselusta. Valjakonajaja ohjaa koko valjakkoa eli sielua, pyrkien estämään hevosten lähdön omille teilleen ja suuntaamaan sielun sen sijaan kohti totuutta. Huonomman hevosen kesyttäminen on filosofian kasvatuksellinen tehtävä.[3]
Platonin mukaan järjen tehtävänä on siis ohjata sielun muita osia. Vertauksen sielunosat liittyvät Platonin Valtiossa esittämään sielun kolmijakoon:[3] valjakonajaja edustaa järkisielua, parempi hevonen intosielua ja huonompi hevonen himosielua. Vertauksen kaksi hevosta esitetään joskus valkoisena ja mustana hevosena; Platon itse esittää he vaaleana ja tummana hevosena.[4]
Sielun matka muokkaa
Platon kuvaa samassa yhteydessä myös sieluvaljakon siivillään tekemän matkan, "suuren kierroksen", jonka sielut tekevät seuraten jumalia. Valjakonajaja pyrkii ohjaamaan sielut yhä ylemmäs näkemään ideat. Ne harvat sielut jotka ovat kokonaan valistuneita, kykenevät näkemään ideoiden maailman kaikessa kirkkaudessaan. Joillakin sieluilla on vaikeuksia hallita mustaa hevosta, jopa valkoisen hevosen avulla. Ne saattavat putkahtaa ideoiden maailmaan hetkeksi, mutta toisina aikoina se pysyy kätkettynä heille. Jos musta hevonen saa ylivallan, sielu menettää siipensä ja vedetään takaisin alas maahan.[5]
Mikäli näin tapahtuu, sielu tulee lihaksi yhdessä yhdeksästä henkilötyypistä, sen mukaan miten paljon totuutta se oli saanut nähdä. Nämä tyypit ovat alenevassa järjestyksessä suhteessa totuuteen: (1) filosofit; kauneuden rakastajat; oppineet; tai ne, jotka ovat omistautuneet rakkaudelle; (2) lakeja noudattavat kuninkaat ja hallitsijat; (3) poliitikot, taloudenhoitajat ja liikemiehet; (4) ne jotka ovat erikoistuneet ruumiin terveyteen; (5) tietäjät ja mysteerikulttien osanottajat; (6) runoilijat ja taiteilijat, joiden taide on jäljittelyä; (7) käsityöläiset ja maanviljelijät; (8) sofistit ja demagogit; ja (9) tyrannit.[6]
Lähteet muokkaa
- Platon: Faidros. Teoksessa Teokset 3. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15894-5.
Viitteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
- Plato: Phaedrus 264a- (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Uebersax, John S.: Plato's Chariot Analogy - teksti ja kommentaari (englanniksi)