Wikipedia

Vakoilu Yhdysvaltain sisällissodassa

Wikimedia-luetteloartikkeli

Pääartikkeli: Yhdysvaltain sisällissota

Sekä Unioni että Konfederaatio vakoilivat toisiaan Yhdysvaltain sisällissodassa, joskin kummallakaan osapuolella ei ollut järjestelmällistä vakoiluverkostoa. Kumpikin osapuoli pyrki myös vastavakoiluun ja tämän ansiosta useat vakoojista vangittiin tai teloitettiin. Osapuolet myös vaihtoivat vangittuja vakoojia keskenään. Vakoojina toimi niin miehiä, naisia kuin mustiakin. Vakoojat tekivät töitä usein henkensä uhalla; armeijan univormussa pidätettyjä kohdeltiin sotavankeina, mutta ilman tunnuksia toimineet agentit saatettiin suoraan teloittaa. Vakoojina toimineiden teloitukset suoritettiin usein salassa, minkä takia valtaosaa vakoojina tuomituista ei tunneta.

Vakoilu Yhdysvaltain sisällissodassa
Osa Yhdysvaltain sisällissotaa
Päivämäärä:

1861–1865

Paikka:

Pohjoisvaltiot
Etelävaltiot

Lopputulos:

Unioni voitti sodan

Osapuolet

Unioni

Konfederaatio

Komentajat

Abraham Lincoln

Jefferson Davis

Vahvuudet

Kymmeniä agentteja, luettelo

Kymmeniä agentteja, luettelo

Tappiot

Useita teloitettuja ja vangittuja agentteja

Useita teloitettuja ja vangittuja agentteja

Vakoilu osapuolittain muokkaa

Konfederaation ja Unionin vakoilumenetelmät erosivat selvästi toisistaan. Konfederaatiolla oli kaikki komentajat kattanut yhteinen vakoiluverkosto, kun taas Unionissa jokainen komentaja käytti omia vakoojiaan. Unionissa yhtenäisen vakoiluverkoston puuttuminen johti siihen, että eri komentajille työskennelleet vakoojat epäilivät välillä jopa toisiaan vihollisvakoojiksi.[1][2]

Konfederaatio muokkaa

 
John Letcher oli yksi Konfederaation vakoiluverkoston luojista.

Kun sisällissota syttyi 12. huhtikuuta 1861, Unionin pääkaupungissa Washington D.C.:ssa oli valtava määrä Konfederaatiolle uskollisia ihmisiä. Virginian (jonka sisällä D.C. sijaitsee) kuvernööri, entinen kongressiedustaja John Letcher, alkoi huhtikuun lopussa kontaktiensa avulla luomaan kaupunkiin alkeellista vakoiluverkostoa. Letcher värväsi useita virkamiehiä, joista tunnetuimpia olivat kenraali Thomas Jordan sekä Rose O'Neal Greenhow, jolla oli hyvät suhteet senaattoreihin ja korkea-arvoisiin armeijan virkamiehiin, mukaan lukien ulkoministeri William Sewardiin. Jordan opasti Greenhowia käyttämään yksinkertaista, 26-merkkistä salakieltä ja antoi tälle salanimen Thomas John.[1][3]

Heinäkuussa 1861 Greenhow lähetti Letcherille, joka oli värväytynyt Konfederaation armeijaan, koodatun viestin, jossa hän vuoti yksityiskohtia Unionin tulevasta invaasiosta Konfederaatioon. Viestiä lähetettiin viemään Greenhowin maalaistytöksi pukeutunut Bettie Duvall -niminen ystävätär, joka ohitti Unionin vartijat hevosrattaiden kanssa Chain-sillalla, jätti rattaat Virginiassa sijainneeseen turvataloon ja ratsasti tämän jälkeen Fairfaxin oikeustalolle, jossa hän luovutti hiustensa alle takaraivoon piilotetun viestin Konfederaation upseereille. Kenraali P.G.T. Beauregard totesi myöhemmin, että viestillä oli merkittävä rooli Konfederaation voitossa Bull Runin taistelussa. Myöhemmin Unionin sotilaat löysivät viestejä jotka yhdistivät Greenhowin vakoiluun ja hänet pantiin tarkkailuun. Tarkkailussa saatujen tietojen perusteella Greenhow ja yksi tätä auttanut Unionin armeijan kapteeni vangittiin[1][3]

Konfederaatio perusti sodan aikana Confederate Signal Corps -nimisen viestintäryhmän. Ryhmän päätarkoitus oli luoda viestintäyhteyksiä eri armeijoiden välille, mutta ryhmä loi myös salaisen Secret Service Bureau -tiedustelupalvelun. Tiedustelupalvelun johdossa oli ennen sotaa Baltimoressa lakimiehenä toiminut William Norris. Secret Service Bureau loi sodan aikana nimellä Secret Line (suom. Salainen Linja) tunnetun lähettiverkoston, jonka avulla vakoojat lähettivät viestejä Washingtonista Potomac- ja Rappahannock-jokia pitkin Richmondiin, Virginiaan. Richmondista viestejä lähetettiin eteenpäin muille Konfederaation vakoojille ympäri Unionia, Kanadaa ja Eurooppaa. Tiedustelupalvelu organisoi viestien lisäksi myös esimerkiksi sissisodankäyntiin tarvittavien tarvikkeiden jakamista ympäri Unionia. Yksi sissitarvikkeita kuljettaneista ratsumiehistä oli kuuluisa John Singleton Mosby, joka tunnettiin nimellä Gray Ghost (suom. Harmaa Aave).[1][3]

Secret Service Bureaun tiedetään Greenhowin verkoston lisäksi käyttäneen ainakin kahta muuta vakoiluverkostoa Washingtonissa. Secret Servicen agentit järjestivät myös Unionin sanomalehtien salakuljetuksia Konfederaatiion; lehdissä kerrottiin avoimesti uutisia ja niissä olleisiin kolumneihin oli välillä myös piilotettu vakoojien salaviestejä. Sanomalehtien merkitys kuitenkin väheni myöhemmin, kun kumpikin osapuoli ryhtyi julkaisemaan sanomalehdissään vääriä tietoja vihollisen hämäämiseksi. Useiden postitoimistojen johdossa oli Konfederaatiolle uskollisia henkilöitä ja tämän ansiosta agenttien oli helppo viestitellä keskenään; Konfederaatiolle tarkoitetut viestit laitettiin toisen kirjekuoren sisälle, johon oli laitettu Unionissa sijainnut, postin jakaneiden agenttien tuntema osoite. Postinjakajat välittivät kirjeet muiden agenttien kautta Konfederaatiolle. Postilaitoksista työskennelleet agentit myös vaihtoivat Unionissa sijanneita valeosoitteita usein, jottei kukaan alkanut ihmetellä suuria kirjelähetyksiä. Lisäksi Konfederaatio järjesti Unionissa sijainneille maatiloille salaisia koulutusleirejä, joissa opetettiin yksinkertaisia viestintätekniikkoja. Esimerkiksi Mary Watson -niminen nainen asetti ikkunalle roikkumaan mustan vaatteen tai hartiahuivin varoittaakseen joella liikkuvia viestinviejiä Unionin sotilaista.[1]

Sodan edetessä ja vakoiluverkostojen kasvaessa vakoilun merkitys nousi. Vuonna 1863 Unionin joukot pysäyttivät ryhmän ratsastajia, joilta löytyi Unionin hyökkäyssuunnitelmia. Seurueeseen kuuluneelta Sam Davisilta löytyi paperinpala, jossa oli allekirjoitus E. Coleman. Unionin kuulustelijat yrittivät saada Davisia kertomaan Colemanin todellinen henkilöllisyys. Davis vaikeni, vaikka tiesikin Colemanin olevan parhaillaan vangittuna oleva kapteeni H. B. Shaw, ja hänet teloitettiin.[1]

Tunnettuja vakoojia muokkaa

[13]

Unioni muokkaa

 
Allan Pinkerton (vasemmalla) yhdessä Abraham Lincolnin (kesk.) ja kenraali John A. McClernandin kanssa.

Unionin vakoiluverkosto oli Konfederaatiota huomattavasti heikommin organisoitu; jokainen komentaja palkkasi itse omat vakoojansa. Unionin tunnetuimpia vakoojaverkostojen luojia olivat kenraalimajuri George B. McClellanille toiminut Allan Pinkerton, kenraaliluutnantti Winfield Scottille toiminut Lafayette C. Baker sekä itse presidentti Abraham Lincolnille toiminut William A. Lloyd.[2]

Chicagossa ennen sisällissotaa omaa etsivätoimistoa pitänyt Allan Pinkerton keräsi sodan alussa tietoja Unionin kenraali George B. McClellanille. Kesällä presidentti Abraham Lincoln määräsi Pinkertonin luomaan Potomacin armeijalle, joka oli tuolloin koko Unionin suurin armeija, vakoiluverkoston. Pinkerton järjesti kesän aikana Unionin ensimmäisen vakoiluoperaation. Myöhemmin Pinkerton ymmärsi Konfederaation saaneen lukuisia vakoojia Washingtoniin jo ennen sodan alkamista, kun taas Unionilla ei ollut käytännössä katsoen yhtäkään vakoojaa Konfederaation pääkaupungissa Richmondissa. Hän perusti salanimellä E.J. Allen Washingtoniin vastavakoiluverkoston ja lähetti agentteja soluttautumaan Richmondiin. Tunnetuin näistä oli Timothy Webster, jota Pinkerton piti yhtenä parhaista agenteistaan.[14]

Webster oli hyvä luomaan ystävyyssuhteita ihmisiin ja hän saikin nopeasti etelävaltiolaiset auttamaan häntä tiedon hankkimisessa. Hän onnistui jopa pääsemään hyviin väleihin Konfederaation vastavakoilua johtaneen John Henry Winderin kanssa, joka antoi tälle myöhemmin vapaan kulkuluvan koko Konfederaation alueella. Myöhemmin Webster teki tuttavuutta sotaministeri Judah P. Benjaminin kanssa, joka värväsi tämän Konfederaation vakoojaksi. Websteristä tuli näin kaksoisagentti; Benjamin antoi Websterin kuljetettavaksi Konfederaation dokumentteja, jotka tämä kuitenkin välitti Unionille. Helmikuussa 1862 Webster kuitenkin lopetti yhteydenpinon Unioniin; tämän seurauksena Pinkerton lähetti kaksi agenttiaan, Pryce Lewisin ja John Scullyn, tarkistamaan tämän tilanteen. Webster löydettiin tulehdukselliseen reumatismiin sairastuneena Richmondilaisesta hotellista, jossa tämän vaimona ja orjana esiintyneet Pinkertonin palkolliset Hattie Lawton ja John Scobell hoitivat tätä. Washingtonissa asunut etelävaltiolainen siviili kuitenkin tunnisti Lewisin ja Scullyn Pinkertonin miehiksi ja nämä vangittiin. Kuuluisteluissa he paljastivat Websterin, joka pidätettiin yhdessä Lawtonin ja Scobellin kanssa. Koska orjien ei uskottu toimivan vakoojina, Scobell päätettiin vapauttaa. Sen sijaan Lawton vangittiin ja Webster tuomittiin hirtettäväksi. Kun Lincoln kuuli teloituspäätöksestä, hän lähetti Konfederaation presidentti Davisille viestin, jossa uhkasi teloittaa kaikki Unionin vangitsemat vakoojat mikäli Webster hirtettäisiin. Uhkauksesta huolimatta Webster teloitettiin ensimmäisenä sisällissodassa ja Lawton vaihdettiin myöhemmin toiseen agenttiin. Koska vakoojista kerättyjä tietoja pimitettiin, ei ole selvää kuinka laajasti Lincoln toteutti uhkauksensa; joka tapauksessa useita Konfederaation vakoojia teloitettiin sodan aikana.[2][3]

Lawtonin vankilaolon aikana vankilassa toimi Unionin vakooja Elizabeth Van Lew, joka kuljetti ruoka- ja vaatetarvikkeita vangeille. Van Lewiä pidettiin hieman omalaatuisena ja hän saikin lempinimen "Crazy Bet" (suom. Hullu Bet). Hän organisoi Richmondissa ollessaan reilun kymmenen henkilön laajuisen vakoiluverkoston ja sai lähetettyä paljon tärkeää tietoa Konfederaation armeijan liikkeistä Unionille.[2]

Syksyllä 1862 McClellan valmisteli hyökkäystä Richmondiin. Valitettavasti Pinkertonin agentit ilmoittivat Konfederaation miesvahvuudet kaksin- kolminkertaisesti yläkanttiin, minkä takia McClellan ei halunnut hyökätä joukkoja vastaan.[3] Syyskuussa Unionin armeija sai yhden sodan tärkeimmistä tiedustelutiedoista, kun korpraali Barton W. Mitchell löysi sattumalta Konfederaation kuriirilta pudonneen kirjekuoren, jossa kenraali Lee selosti joukkojensa asemia Virginiassa. Kirje toimitettiin nopeasti McClellanille, joka kuitenkin viivytteli hyökkäyspäätöksen kanssa liian kauan; tämän seurauksena Unioni menetti valtavan strategisen edun ja tuloksena oli verinen Antietamin taistelu.[2]

Toinen merkittävä Lincolnin palkkaama vakooja oli ennen sotaa rautateitä rakentanut William A. Lloyd, joka pyysi Lincolnilta lupaa siirtyä Konfederaation puolelle jatkamaan liiketoimiaan. Lincoln kuitenkin ehdotti, että Lloyd vakoilisi samalla Konfederaatiota 200 dollarin kuukausipalkalla (nykyrahassa noin 4 000 dollaria). Tämä suostui ehdotukseen ja lupasi lähettää Lincolnille tietoja Konfederaation joukkojen määrästä, sijainneista ja linnoitusten pohjapiirustuksista. Lloyd muutti Konfederaatioon yhdessä vaimonsa ja liikekumppaninsa Thomas H. S. Boydin kanssa. Koska Lloydilla oli suora yhteys Lincolniin, hänen ei tarvinnut käyttää viestejään Unionin armeijan kautta; sen sijaan hän lähetti vakoillut tiedot yhdelle Boydin perheenjäsenistä, joka välitti ne edelleen Valkoiseen taloon.[2]

 
Lafayette C. Bakerilla oli merkittävä rooli Unionin vakoilu- ja vastavakoiluverkostojen luomisessa.

Kolmas tunnettu vakooja oli kenraaliluutnantti Winfield Scottille, joka oli tuolloin vielä armeijan ylin komentaja, toiminut Lafayette C. Baker. Sisällissodan ensimmäisen suuren yhteenoton, Bull Runin taistelun, lähestyessä Scott lähetti Bakerin hankkimaan tietoja Konfederaation joukoista alueella. Baker värväsi tehtävää varten tennesseeläisen valokuvaaja Samuel Munsonin, joka kuitenkin jäi kiinni. Lukuisista kuuluisteluista huolimatta Munson ei paljastanut Bakeria ja hänet vapautettiin myöhemmin. Munson onnistui kuitenkin lähettämään joitakin tietoja Bakerille, joka välitti ne edelleen Scottille. Tämä ei kuitenkaan auttanut, vaan Konfederaation joukot murskasivat Scottin ja tämän ura armeijan johdossa oli ohi. Tämän jälkeen Baker siirtyi johtamaan National Detective Police (suom. Kansallinen etsivä poliisi) -nimellä tunnettua, Sotaministeriön alaista organisaatiota. Bakerilla oli noin 30 alaista ja hän onnistui heidän avullaan nappaamaan lukuisia vakoojia ja Konfederaation kannattajia, mukaan lukien Belle Boydin. Boydista tuli yksi Konfederaation merkittävimmistä vakoojista hänen toimitettuaan elintärkeää tietoa kenraalimajuri Thomas Jacksonille. Boydin vangitsi myöhemmin Baker, ja hän kärsi lyhyen vankeustuomion. Vapautumisensa jälkeen Boyd karkotettiin etelään, josta hän purjehti Englantiin kahdeksi vuodeksi, ja kirjoitti siellä ollessaan muistelmansa.[5]

Tunnettuja vakoojia muokkaa

[13]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f Intelligence Collection - The South CIA. Arkistoitu 24.11.2013. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f Intelligence Collection - The North CIA. Arkistoitu 27.3.2010. Viitattu 29.10.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j Spying in the Civil War History.com. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  4. ↑ 1865: John Yates Beall, well-connected Confederate executedtoday.com. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  5. ↑ a b Maria "Belle" Boyd civilwar.org. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  6. ↑ Confederates and their Liverpool Connections BBC. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  7. ↑ David Owen Dodd (1846–1864) encyclopediaofarkansas.net. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  8. ↑ Antonia Ford (1838–1871) encyclopediavirginia.org. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  9. ↑ Henry Thomas Harrison home.comcast.net. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  10. ↑ Larabee, Ann: Dynamite Fiend: The Chilling Story of Alexander Keith Jr., Nova Scotian Spy, Con-Artist and International Terroist. Kansi. Nimbus Publishing, 2007. ISBN 1551096161. (englanniksi)
  11. ↑ Virginia Bethel Moon thefinertimes.com. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  12. ↑ Richard Thomas Zarvona (1833-1875) thelatinlibrary.com. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  13. ↑ a b Spies and spymasters of the Civil War openlibrary.org. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  14. ↑ Timothy Webster (1822 - 1862) civilwarhome.com. Viitattu 1.11.2011. (englanniksi)
  15. ↑ Intelligence Collection - The North CIA. Arkistoitu 27.3.2010. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  16. ↑ Double Death: The True Story of Pryce Lewis, The Civil War’s Most Daring Spy nyjournalofbooks.com. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  17. ↑ Albert D. Richardson (1833-1869) picturehistory.com. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  18. ↑ A Look Back ... The Black Dispatches: Intelligence During the Civil War CIA. Arkistoitu 5.10.2018. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  19. ↑ Harriet Tubman pbs.org. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  20. ↑ Kate Warne: First Female Detective trutv.com. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vakoilu_Yhdysvaltain_sisällissodassa&oldid=21941809”