Ukulele
Ukulele on Havaijilla 1880-luvulla kehitetty kielisoitin, rakenteeltaan pienikokoinen nelikielinen kitara.
| Ukulele | |
|---|---|
 |
|
| Soitinryhmä | kielisoittimet |
| Alkuperämaa / -alue | Havaiji |
| Liittyvä musiikin tyylilaji | maailmanmusiikki |
| Samankaltaisia soittimia | braguinha |
Historia muokkaa
Synty muokkaa
Ukulele kehitettiin Havaijilla 1880-luvulla. Sen edeltäjä oli Portugalille kuuluvalla Madeiran saarella suosittu pieni nelikielinen kitara braguinha (machete, machete de braga), jonka Havaijille toivat Madeiralta vuonna 1879 Ravenscrag-laivalla tulleet siirtotyöläiset. Braguinhan edeltäjä taas oli portugalilainen cavaquinho.[1]
Braguinhaa soitti Havaijilla ensimmäisenä Joao Fernandes, joka lauloi sen säestyksellä kansanlaulun Honolulun satamaväelle. Seuraavina viikkoina portugalilaiset musisoivat kaupungin yöelämässä ahkerasti ja herättivät paikallisissa kiinnostuksen soittimeensa. Ukulelen luojina pidetään kolmea Madeiralta tullutta huonekaluseppää nimeltään Manuel Nunes, Jose do Espirito Santo ja Augusto Dias. Braguinha kehittyi Havaijilla kymmenen vuoden aikana ukuleleksi, kun sen otelaudasta tehtiin 12-nauhainen, käyttöön otettiin nykyinen tallatyyppi, ja viritykseksi vakiintui sama kuin madeiralaisessa rajão-soittimessa. Ukulelen kansimateriaaliksi valittiin koa-akaasia, joka oli paikallisten puuseppien ja kuninkaallisten suosikki. Ensimmäiset julkiset ukulelekonsertit järjestettiin vuonna 1889, varhaisin kirjallinen maininta soittimesta on vuodelta 1890, ja ensimmäinen soitto-opas julkaistiin vuonna 1894. Ukulele nousi Havaijin kansallissoittimeksi kahdessa vuosikymmenessä madeiralaisten saapumisen jälkeen. Se soveltui hyvin säestämään lauluja, joissa yhdistyivät havaijilainen perinne ja uusi valkoisten musiikki. Ukulelea soittivat myös kuninkaalliset Kalākaua ja Liliʻuokalani. Ukulelesta tuli 1900-luvun alussa uudistuneen hulatanssin säestäjä kitaran ohella ja Havaijin markkinoinnissa hyvin paljon käytetty esine.[2]
Ukulele-nimen alkuperästä on monta selitystä. Yhden mukaan nimi viittaa pomppivaan kirppuun. Nimen kirjoitus- ja ääntämisasu vaihtelivat pitkään, mikä vaikeuttaa sen alkuperän selvittämistä.[3]
Suosio Yhdysvalloissa muokkaa
Turistit toivat ukulelen pian Kaliforniaan, mistä se levisi muuallekin Yhdysvaltoihin ja nousi suosituksi etenkin naisten soittimena. Havaijilaisyhtyeitä kiersi mannermaalla, ja pian myös valkoiset ryhtyivät tekemään ukulelemusiikkia. Soittimen läpimurroksi Yhdysvaltain markkinoille muodostui San Franciscossa 1915 pidetty yhdeksän kuukautta kestänyt näyttely, jossa esiteltiin musiikkia eri puolilta maailmaa. Sen jälkeen soitinta alettiin pian kuulla runsaasti musikaaleissa, music hallissa, vaudevillessa ja kabareessa.[4]
1930-luvulla ukulelen suosio notkahti ja se alettiin nähdä huvittavana instrumenttina jota soittivat koomikot. Ukulele palasi suosioon television ja muovin keksimisen myötä 1950-lukuun mennessä, kun halpoja mutta kelvollisia muovisia ukuleleja alettiin myydä sadoin tuhansin. Suosikkielokuvissa ukulelea soittivat esimerkiksi Marilyn Monroe (Piukat paikat, 1959) ja Elvis Presley 1960-luvulla. Beatles-kitaristi George Harrison oli innokas ja taitava ukulelensoittaja sekä keräilijä.[5]
Ukulelen kolmas tuleminen alkoi 1990-luvun taitteessa. Internet ja YouTube ovat tuoneet ukulelen jälleen Yhdysvaltain ja muun maailman tietoisuuteen.[6]
Ukulele Euroopassa ja Suomessa muokkaa
Ukulele saapui Yhdysvaltain mannermaan jälkeen nopeasti myös Eurooppaan kuten Lontooseen ja Saksaan. Ruotsin ensimmäiset ukulelelevyt julkaistiin vuonna 1920, ja soitinta alettiin myydä ruotsalaisissa soitinkaupoissa vuonna 1924. Suomeenkin ukulele tuli luultavasti 1920-luvulla, ja 1930-luvun alussa sitä jo mainostettiin musiikkikaupoissa soittimena, jonka suosio oli Suomessa kasvussa. Ensimmäisen suomenkielisen ukulelen soitto-oppaan Pikakurssi ukulelen soitossa kirjoitti Matti Jurva ja julkaisi R. E. Westerlund vuonna 1931. Ukulelemusiikkia soitti Suomessa 1930-luvulla etenkin Dallapé-orkesteri.[7]
Vuosina 1945–1990 ukulele oli Suomessa melko unohduksissa joitain paikallisia yhtyeitä ja satunnaisia elokuvaesiintymisiä lukuun ottamatta. Lapinlahden Linnut -musiikki- ja viihderyhmä ja Mikko Kivinen toivat ukulelen taas julkisuuteen 1980-luvun lopulta alkaen. 2000-luvulla internet teki ukulelesta suositun myös Suomessa. Merkittävä suomalainen ukuleleaktivisti 2000-luvun alussa oli Juha Väänänen. Suomen ensimmäinen ukulelefestivaali Helsinki International Ukulele Day järjestettiin elokuussa 2007, ja Finnish Ukulele Network -yhdistys rekisteröitiin vuonna 2008. Laadukkaiden soitinten saatavuus parani Suomessa huomattavasti 2010-luvun alussa. Kesällä 2015 järjestettiin Karkkilassa Suomen ensimmäinen kansainvälinen ukulelefestivaali. Nykyisin Suomessa on useita ukuleleorkestereita, soittoa opetetaan kansalaisopistoissa kautta maan, ja kymmenissä kouluissa ukulele on otettu opetus- ja bändikäyttöön.[8]
Ukuleletyypit muokkaa
Tavallisimmat ukuleletyypit ovat pienimmästä suurimpaan sopraanoukulele, konserttiukulele eli alttoukulele, tenoriukulele ja baritoniukulele. Bassoukulelella voidaan soittaa bassoääniä.[9]
Ukulelen muunnelmia sekä samankaltaisia soittimia muokkaa
Banjoukulele eli banjolele on 1910-luvulla kehitetty soitin, jossa on suhteellisen voimakas ääni. Siinä on pieni kaula ja sen pyöreässä rungossa on metallia. Kannen tilalla olevan kalvon resonointi saa aikaan banjomaisen soinnin. Resonaattoriukulelen soittoa voimistaa metallinen kansirakenne. Taropatchin voimakkaampi ääni syntyy parikielien ansiosta. Myös sähköukuleleja valmistetaan paljon. Kitaralele ja harppulele ovat syntyneet kun ukulele on yhdistetty toiseen kielisoittimeen. Tahitilaisessa ukulelessa ei ole kaikukoppaa ja se on koverrettu yhdestä puusta. Soitin muistuttaakin enemmän banjoa.[10]
Rakenne ja valmistus muokkaa
Ukuleleja valmistetaan kokopuusta, laminaatista ja muovista. Tavallisimmat puulajit ovat mahonki, kuusi, vaahtera, koa, kirsikka, ruusu, eben, leppä, akaasia ja mango. Laminaatista ja muovista valmistetut ukulelet ovat edullisempia kuin kokopuiset ja kokopuukantiset instrumentit, mutta äänen laatu kokopuusoittimissa on yleensä parempi. Kaikki keskihintaista halvemmat ukulelet tehdään Kaukoidässä. Laadukkaimmat puusoittimet valmistetaan Havaijilla, Yhdysvalloissa ja Euroopassa.[11]
Ukulelen kielet tehdään nailonista ja muista muoviseoksista. Sitä ennen kielet tehtiin suolesta, etenkin kissan suolesta.[11]
Ukulelen valmistajia on tuhansia, joista yleisesti tunnetuimpia tehdassoittimia ovat esimerkiksi Kala, Lanikai, Pono, Bruko ja Mahimahi. Arvostettuja kalliiden soittimien valmistajia ovat esimerkiksi Kanilea ja Martin.[12]
Soittaminen muokkaa
Ukulelea soitetaan näppäilemällä kieliä sormilla, mutta myös plektraa voi käyttää. Äänen korkeutta säädellään valitsemalla soitettava kieli sekä lyhentämällä sen soivaa pituutta painamalla otelaudalla olevien nauhojen välistä.[13] Koska ukulelen ääni on melko hiljainen, sen ääntä voidaan haluttaessa vahvistaa esimerkiksi ulkoisella kondensaattorimikrofonilla.[14]
Viritykset muokkaa
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Sopraano-, konsertti- ja tenoriukulelet viritetään yleensä C-duuriin, alhaalta ylös joko g¹–c¹–e¹–a¹ (korkea g) tai g–c¹–e¹–a¹ (matala g). Tämä vastaa tavallisen kuusikielisen kitaran neljän ylimmän kielen (d–g–h–e¹) säveliä viidenneltä nauhalta otettuna, joten kitaran sointuotteita on helppo soveltaa ukulelen soittoon. Neljäs (alin) kieli viritetään yleensä yläoktaaviin kun ukulelella kompataan sointuja ja alaoktaaviin kun sillä soitetaan melodiaa. Aiemmin, varsinkin vaudeville-kokoonpanoissa, esiintyi myös virityksiä kokosävelaskelta ylemmäs D-duuriin: a¹–d¹–fis¹–h¹. Tätä viritystä voidaan käyttää sopraano- ja konserttiukulelessa, mutta ei yleensä tenoriukulelessa.
Baritoni, joka kehitettiin 1950-luvulla viritetään yleensä G-duuriin kuten kitaran neljä ylintä kieltä, ja taas neljäs kieli d joko alaoktaaviin tai oktaavia ylemmäs. 1920-luvulla kehitetty tenori on malleista nykyään ehkä yleisin ja se voidaan virittää joko C-duuriin tai G-duuriin. Bassoukulelessa on sama viritys kuin bassokitarassa.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Julkunen, Arto & Rantanen, Markus: Suuri Ukulelekirja: Suosikkisoittimen tarina ja soiton perusteet. Helsinki: Aviador, 2016. ISBN 978-952-7063-18-7.
Viitteet muokkaa
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 11, 14.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 16–23.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 16–17.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 23–24.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 27–31.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 35–37.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 24, 38–45.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 46–61.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 81–84.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 83–84.
- ↑ a b Julkunen & Rantanen 2016, s. 84.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 82.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 81–84, 88.
- ↑ Julkunen & Rantanen 2016, s. 87.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ukulele Wikimedia Commonsissa
