Wikipedia

Turkin historia

Turkin historia alkaa 100 000 vuoden ikäisistä arkeologisista löydöistä. Maata ovat hallinneet vuoron perään monet eri kansat. Turkin historia on osa laajempaa Välimeren alueen menneisyyttä. Antiikin Kreikan ja Rooman valtakunnan historia on suurelta osin myös Turkin historiaa.

Esihistoriallinen aika muokkaa

Pääartikkeli: Anatolian esihistoria

Varhaisimmat todisteet ihmisasutuksesta Anatolian alueella ovat peräisin paleoliittiselta kaudelta, noin 500 000-12 000 eaa. Tältä ajalta on löydetty kivisiä kirveitä ja muita työkaluja, sekä luolamaalauksia. Nämä käyvät yhä huomattavammaksi myöhäisemmällä paleoliittisella kaudella 40 000-12 000 eaa. ja mesoliittisella kaudella 12 000-6 500 eaa. Kausien väliset ajanjaksot alueella mukailevat ilmaston lämpenemistä ja jään vetäytymistä korkeille vuoristoalueille.[1]

Mesoliittisella kaudella alueen asukkaat ottivat käyttöönsä jousen ja koira otettiin kotieläimeksi. Suurin muutos ihmisen kulttuurin edistymisessä tapahtui neoliittisen vallankumouksen myötä, kun ryhdyttiin viljelemään maata. Tämän myötä siirryttiin pysyvään asutukseen, vaeltelevan paimentolaiselämän sijaan. Mesopotamiasta on löydetty todisteita siitä, että maanviljelys on tullut vallitsevaksi vuoden 7 000 eaa. tienoilla.[1] On kuitenkin huomattava, että neoliittiseksi vallankumoukseksi kutsuttu prosessi kesti tuhansia vuosia.[2] Kehitys johti tarpeeseen rakentaa asumuksia alueelle, jossa maata saattoi viljellä ja ihminen muutti pois luolistaan.[1]

 
Malli Çatal Hüyükin neoliittisen kauden asutuksesta.

Anatolian kukoistavata neoliittisesta kulttuurista on runsaasti arkeologisia todisteita 6 000-luvulta eaa.[3] Merkittävä tämän ajanjakson asuinalue on Çatal Hüyük, Konyan tasangolla. Alue on ollut järvi noin 16 000 eaa. ja veden vähittäinen vetäytyminen jätti jälkeensä hedelmällisen tasangon, joka saattoi elättää niin suuren väestön, että alueelle syntyi ensimmäinen tunnettu kaupunki. Çatalhüyükin asukkaat hyödynsivät alueen obsidiaanivaroja, mistä saatettiin valmistaa työkaluja ennen kuin metallin työstö keksittiin. Obsidiaania käytettiin myös maksuvälineenä.[4] Kuparia saatiin idempää, missä Çayönün neoliittisella asuinalueella ainetta hyödynnettiin jo 7 000 eaa.[4]

Pronssikauden katsotaan kestäneen alueella noin 3 200-2 200 eaa. Tällöin oli jo useita pieniä linnoitettuja kaupunkeja. Anatolian asukkaiden hyvinvointi kasvoi, kun maanviljelytaito kehittyi, metallinvalutaito kehittyi, ja metalleista alettiin käydä kauppaa. Metallikauppa suuntautui Mesopotamiaan, missä ei ollut omia metallivaroja.[4] Kuparikauden aikana Anatoliaan asettui assyrialaisten kauppiaiden siirtokuntia, jotka toimittivat metallia Mesopotamian valtakuntiin. Heidän tilikirjansa ja kirjeenvaihto ovat vanhimpia Anatoliasta löydettyjä kirjallisia asiakirjoja.[3] Heidän jäljiltään on säilynyt nuolenpääkirjoituksella kirjoitettuja asiakirjatauluja tärkeimmissä kauppakeskuksissa. Yksi merkittävimmistä kauppapaikoista sijaitsi Kanešissa, joka oli kaupankäynnin keskus 2300-luvulla eaa. Assyrian kauppa oli merkittävä osa Anatolian 2000-luvun eaa. taloutta. Alueelta vietiin metalleja, kuten kultaa, hopeaa ja rautaa. Assyriasta taas tuotiin Anatoliaan tekstiilejä ja luultavasti tinaa.[5]

Kanešin vauraus viittaisi siihen, että se oli alueen pääkaupunki. Merkittävä paikka oli myös Hattuša, hattien pääkaupunki. Hatteja pidetään Anatolian alkuperäisväestönä, koska väestöstä ennen heitä ei tiedetä. He eivät tunteneet kirjoitustaitoa, ja kaikki tieto heistä on peräisin assyrialaisista kirjoituksista.[5]

Antiikin Anatolia muokkaa

Pääartikkeli: Anatolian historia

Klassinen kausi muokkaa

2000-luvulla eaa. indoeurooppalaisia kieliä puhuneiden heettiläisten muuttoaalto pyyhkäisi yli Anatolian. Yleisimmän käsityksen mukaan he saapuivat Kaukasukselta noin vuonna 2000 eaa.[3][6] Heettiläiset nousivat hallitsevaksi yhteiskuntauokaksi alkuperäisen hattilaisväestön keskuudessa. Heettiläisten nousu ei ilmeisesti tapahtunut väkivalloin,[6] ja he lainasivat alkuperäiseltä hattilaisväestöltä jopa nimensä.[3] Myöhempinä vuosisatoina heettiläiset laajensivat valtaansa myös sotatoimin ja heidän vaikutusvaltansa ulottui laajimmillaan Anatolian sisäosista pohjoiseen Syyriaan.[3][6] Heettiläisten valtakunta saavutti poliittisen ja kulttuurillisen huippunsa 1400-1300-luvulla eaa. Heettiläisten valta päättyi noin vuonna 1200 eaa. Tänä aikana merikansojen liikehdintä alkoi syöstä Anatoliaa pimeään aikaan. Lopullisesti heettiläisvalta kukistui pääkaupunki Hattušan paloon, fryygialaisten poltettua kaupungin.[3]

Toisella vuosituhannella eaa. läntisessä Anatoliassa sijaitsi Hisarlıkin kukkulalla kaupunki, jonka on katsottu olleen Troija. Alue oli vauras, ja on mahdollista että sen asukkaat puhuivat kreikkaa. Kreikkalaiset eivät olleet heettiläisille erityisen tärkeitä, joten Anatolian länsiosan asukkaat suuntasivat katseensa länteen, jolloin heettiläiset elivät näiltä turvassa Anatolian keskiylängöllä. Ei tiedetä kävivätkö heettiläiset kauppaa lännen suuntaan.[7] Troija on keskeisessä asemassa kreikkalaisessa kirjallisuudessa, sillä kreikkalaisista eepoksista varhaisin, Ilias, käsittelee kreikkalaisten sotaa Troijaa vastaan. Troijan tiedetään olleen vauras kaupunki, ja se hallitsi pääsyä Dardanellien salmeen. Tämä taas törmäsi Mykenen etuihin käydä kauppaa Mustanmeren alueella. Tätä on pidetty syynä Troijan sotaan, mutta kreikkalaisen antiikin kirjallisuuden selitykset sodan syistä ovat eepoksellisempia.[8][9] Ei tiedetä, kuinka paljon antiikin kreikan taruissa on perää, mutta arkeologiset todisteet viiittaavat Troijan hävitykseen noin vuonna 1250 eaa. On todennäköistä, että kansantarut ovat nostaneet Troijan sodan suurempaan merkitykseen, kuin todelliset tapahtumat antaisivat aihetta.[9]

Troijan ja Hattušan ja lukuisten muiden kaupunkien tuho oli Anatolian ja Egeanmeren alueella kollektiivinen katastrofi, joka tapahtui samaan aikaan kun Assyrian valtakunta laajeni aggressiivisesti Mesopotamiassa, doorilaiset hyökkäsivät Kreikkaan ja merikansat alkoivat hallita Egeanmerta ja itäistä Välimerta.[3]

Ensimmäiset jotka onnistuivat kasvattamaan Anatoliassa valtaansa, olivat fryygialaiset, jotka olivat tuhonneet Hattušan.[3] Fryygialaisten valtakeskus oli Gordionin kaupunki, lähellä nykyistä Ankaraa.[3][9] Fryygian kuninkaiden uskotaan hallinneen suurinta osaa Anatolian länsi- ja keskiosista 800-luvulla eaa. Valtakunta kuitenkin hiipui pian ja se kukistui 700-luvulla eaa. Tällöin kimmeriläiset vaelsivat skyyttien aiheuttaman paineen vuoksi Kaukasuksen yli Anatoliaan.[3] Kimmeriläiset tuhosivat Gordionin vuonna 714 eaa. Fryygian kuninkaan Midaksen, johon on liitetty useita taruja, kerrotaan legendan mukaan tehneen itsemurhan.[10]

Fryygialaisten valta-aseman Anatoliassa perivät lyydialaiset.[11] Lyydian pääkaupunki oli Sardes. Lyydialaiset olivat vaurasta kansaa, johon myötävaikutti heidän asuinalueensa kultavarat.[3] He olivat ensimmäisiä, jotka löivät kulta- ja hopearahoja. Suuren vaurauden aikakautena tunnetaan erityisesti kuningas Kroisoksen hallintokausi 500-luvulla eaa.[12]

Läntistä Anatoliaa asuttivat tänä aikana joonialaiset. Joonian rannikolla sijaitsi merkittäviä kaupunkivaltioita, joita hallitsivat puoli-itsenäiset tyrannit.Joonialaiset kaupungit nousivat kulttuurillisesti korkealle tasolle ja niiden perintö tieteelle ja filosofialle on merkittävä. Merkittävä kulttuurinen keskus oli Miletos. Jooniasta ovat lähtöisin merkittävät filosofit Thales, Anaksimenes, Anaksigoras ja Herakleitos.[13]

Persian valtakunta muokkaa

500-luvulla eaa Persian hallitsija Kyyros Suuri syöksi vallasta Meedian kuninkaan Astyageen, tehden näin itsestään Persian ja Meedian yhdistyneen valtakunnan ensimmäisen Akhaimenidien hallitsijasuvun hallitsijan. Tämän jälkeen Kyyros kukisti myös Lyydian ja jatkoi sotatoimia Joonian kreikkalaiskaupunkeja vastaan. Joonialaiset kaupungit alistuivat nopeasti persialaisvaltaan, näiltä puuttui täydellisesti poliittinen yhtenäisyys, jota olisi tarvittu vastavoimaksi persialaisille. Anatoliassa persialaisvaltaan joutuivat myös Lyykia ja Kaaria. Persia piti kaupunkeja hallinnassaan nimittämällä niihin tyranneja.[14]

Kyyros kuoli vuonna 529 eaa. Hänen seuraajansa Kambyses keskittyi valloituksiin Egyptissä. Tämän seuraajaksi taas nousi vuonna 521 eaa. Dareios Suuri. Hän jakoi valtavan valtakunnan satraappikuntiin, jotka olivat vastuussa määrätyn veron suorittamisesta. Persialaisvalta piti Anatoliaa poliittisesti kurissa, mutta persialainen kulttuuri ei koskaan juurtunut alueelle.[14] Kreikkalaisten vastarinta persialaisvaltaa vastaan puhkesi Joonian kapinassa vuonna 499 eaa. Kapina sai alkunsa Miletokselta, ja se sai tukea Ateenan ja Spartan kreikkalaisilta. Kapinaan liittyivät myös Hellespontoksen ja Kyproksen kreikkalaiset. Dareioksen persialaisjoukot tukahduttivat kapinan,Miletos hävitettiin ja Didyman temppeli poltettiin, kaupungin miesväestö surmattiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi.[15] Miletoksen tuho päätti Persian Joonian valloituksen, mutta se toi persialaiset ensimmäistä kertaa kosketuksiin Ateenan kanssa. Joonian kapinan seurauksena persialaiset suuntasivat valloitushalunsa manner-Kreikkaan, katsoen että Ateenaa oli rangaistava osallisuudesta kapinaan. Joonian kapinasta saivat alkunsa persialaissodat. Anatolian alue säilyi suhteellisen syrjässä Kreikan kaupunkivaltioiden ja Persian välisten sotien päänäyttämöiltä.[15][16] Nykypäivän tiedot persialaissodista ja ylipäätään tietomme tämän aikakauden elämäntavoista, historiasta ja kansanperinteistä, ovat peräisin Herodotoksen historiateoksesta.[17] Persialaissotien lopputuloksena kreikkalaiset torjuivat persialaisten muodostaman uhan.[18]

Persialaissotien jälkeen Ateena kasvatti valtaansa Anatoliassa, sitoen rannikon kreikkalaiskaupungit vaikutuspiiriinsä. Ateena nousi Deloksen liittona tunnetun valtioliiton johtoon voimakkaan merivoimansa ansiosta. Valtioliitto kehittyi vuoteen 454 eaa. tultaessa Ateenan johtamaksi imperiumiksi. Ateena hallitsi kaikkia Anatolian länsirannikon rannikkokaupunkeja ja suurinta osaa Egeanmeren saarista. Ateenan laajentuminen nosti vihaa Spartassa, mikä oli välillisesti syynä peloponnesolaissotiin. Sotiin liittyivät kaikki kreikkalaiset valtiot, mikä mahdollisti taas Persian sekaantumisen alueen valtataisteluun.[19]

Aleksanteri Suuri ja hänen perintönsä muokkaa

Peloponnesolaissotien seurauksena Persia kasvatti jälleen valtaansa Anatolian kreikkalaiskaupungeissa. Tilanne säilyi rauhallisena noin puoli vuosisataa, aina Aleksanteri Suuren vuonna 336 tekemiin valloituksiin saakka.[20] Makedonian valtaistuimelle noustuaan Aleksanteri kokosi noin 50 000 miehen vahvuisen armeijan hyökätäkseen Aasiaan.[21] Aleksanterin armeija ylitti Hellespontoksen vuonna 334 eaa. ja kohtasi Persian armeijan Granikosjoella. Voittoisan taistelun jälkeen Aleksanterin joukot jatkoivat etenemistään Joonian rannikolla. Sardis ja Miletos alistuivat nopeasti Aleksanterin valtaan. Halikarnassos vallattiin Halikarnassoksen piirityksen jälkeen ja vain puolessa vuodessa Aleksanteri oli tunnustettu kaikkien Anatolian länsirannikon kaupunkien hallitsijaksi.[22]

Aleksanterin armeija vyöryi kaupunkeja valloittaen Anatolian läpi, matkallaan kohti Persiaa. Aleksanterilla ei juuri ollut vaikeuksia matkatessaan Paflagonian läpi, sillä alueen heimot olivat melko järjestäytymättömiä. Myös Kappadokiassa heimot antoivat uskollisuudenvakuutuksen Aleksanterille.[22] Seuraava suuri taistelu käytiin Issoksessa, missä Anatolian etelärannikko kääntyy jyrkästi etelään. Dareios III oli kerännyt tänne suuren armeijansa vuonna 333 eaa. Persialaisten armeija oli huomattavasti makedonialaisarmeijaa suurempi, mutta taistelu kääntyi edulliseksi Aleksanterin joukoille ja Dareioksen joukot vetäytyivät. Issoksen taistelun jälkeen Aleksanterin sotaretki jatkui Syyrian ja Persian suuntaan. Aleksanteri Suuri kuoli sotaretkellään Babyloniassa vuonna 323 eaa.[23]

Aleksanteri Suuri muutti merkittävästi maailmanhistoriaa. Kreikankielinen kasti hallitsi suurta aluetta Kreikan rannikolta Keski-Aasiaa.[24] Anatolian alueella päättyi Aleksanterin valloitusten myötä persialaisen ylivallan aikakausi. Persialaisen vallan kauden vaikutus nykyisen Turkin alueen historiaan jäi hyvin vähäiseksi, alueen taiteessa ja kulttuurissa ei juuri ole merkkejä persialaisvaikutteista. Persian vallan aikana alueen vauraus valui Persepoliin ja Susan valtakeskuksiin, reuna-alueiden kärsiessä jatkuvasta sodankäynnistä.[25] Kruununperimystä ei Aleksanterin jälkeen ollut mitenkään järjestetty. Aleksanteri Suuren perustama valtakunta pirstoutui hänen kuoltuaan, hänen kenraaliensa keskinäisen sotimisen seurauksena.[24]

 
Lyykialaisia antiikin ajan hautoja Dalyanin lähellä.

Vuonna 306 eaa. Anatolian Antigonos ja Traakian Lysimakhos julistautuivat alueidensa kuninkaiksi. Seuraavana vuonna heidän esimerkkiään seurasivat Egyptin Ptolemaios ja Persian Seleukos seurasivat heidän esimerkkiään.[24] Valtataistelu johti Fryygiassa käytyyn Ipsoksen taisteluun vuonna 301 eaa, missä Antigonos sai surmansa ja Lysimakhos peri häneltä kuningaskunnan, joka käsitti Anatolian keskiset ja pohjoiset osat.[26] Lysimakhos hallitsi aluetta 20 vuoden ajan, kunnes vuonna 281 eaa. Korupedionin taistelun jälkeen suurin osa Anatoliasta siirtyi Seleukoksen hallintaan. Seleukoksen kuoleman jälkeen monet Seleukidien valtakunnan alueet alkoivat liueta valtakeskuksen Seleukeian otteesta, kuten Kaaria, Lyykia ja Pergamon.[27]

Pergamonia hallinneen attalididynastian aikana Pergamon nousi Anatolian johtavaksi kulttuurikeskukseksi, mistä merkittävimmät nykypäivään säilyneet jäänteet ovat Pergamonin kirjaston rauniot. Muut kreikkalaiskaupungit halveksivat Pergamonia, sillä se liittoutui Rooman kanssa torjuakseen Seleukidien muodostaman uhan.[28][3]

Rooman valtakunta muokkaa

200-luvun puolivälistä eaa. lähtien Anatolian hallitsijat joutuivat ottamaan huomioon Rooman valtakunnan kasvavan mahdin Välimerellä. Rooma kukisti makedonialaisjoukot Pydnan taistelussa 168 eaa., minkä jälkeen roomalaisvalta oli jo Anatolian tuntumassa.[29] Rooman ylivallan Välimerellä tunnusti Pergamonia hallinneet ja Rooman kanssa liittoutuneet attalidit. Pergamonin viimeinen hallitsija Attalos III testamenttasi kuningaskuntansa roomalaisille, joille se siirtyi hänen kuoltuaan 133 eaa.[28][29] Rooma järjesti tämän laajan alueen Aasian provinssiksi.[30] Tämä laajeneminen toi Rooman konfliktiin idempänä olevien Pontoksen ja Armenian kuningaskuntien kanssa.[29]

 
Celsuksen kirjasto Efesoksessa, rakennettiin roomalaiskauden aikana.

Pontos, oli Mustanmeren rannalta sisämaahan päin sijainnut, persian vallan aikana perustettu kuningaskunta. Pontoksen kuningas Mithridates V oli avustanut Roomaa Karthagoa vastaan käydyssä sodassa 149-146 eaa., jolloin Pontos sai valtaansa Galatian ja Kappadokian alueet. Hänen seuraajansa Mithridates VI joutui kuitenkin konfliktiin roomalaisten kanssa, kun hän yritti liittää valtioonsa Bithynian naapurikuningaskunnan, jolloin Mithridateen sodat saivat alkunsa. Kolmen sodan jälkeen roomalaisvaltaan päätyivät sekä Pontoksen että Bithynian hallitsemat alueet.[31]

Kauempana idässä sijainnut, vuoristoinen Armenian kuningaskunta, oli Anatolian alueista viimeisin, joka alistui Rooman valtaan. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Armeniaa hallinnut Tigranes Suuri oli liittoutunut Mithridates VI:n kanssa ja hyökännyt Kappadokiaan 93 eaa., mutta roomalainen sotapäällikkö Sulla torjui hyökkäyksen. Tämän jälkeen Tigranes käänsi katseensa itään ja hyökkäsi Parthian kuningasta Mithridates II:ta vastaan, ja onnistui liittämään Armenian hallitsemiin alueisiin alueen, joka ulottui Syyriasta ja Palestiinasta pohjoiseen Mesopotamiaan. Uudeksi pääkaupungiksi hän perusti Tigranocertan, joka sijaitsee lähellä nykyistä Diyarbakıra. Vuonna 69 eaa. Lucullus hyökkäsi Tigranocertaan ja kolme vuotta myöhemmin Pompeius saattoi sotaretken päätökseen. Tigranes asetettiin vasallin asemaan, mutta Armenian alueesta muodostui melko epäluotettava Rooman liittolainen. Alue säilytti iranilaisen suuntauksen uskonnossaan ja kulttuurissaan, ja siitä muodostui puskurivaltio Rooman ja Parthian väliin. Armenia joutui toistuvasti mukaan Rooman ja Parthian välisiin sotiin 100-luvulla.[32]

 
Nemrutvuorella sijaitsevia patsaita, jotka pystytti Kommagenen hallitsija Antiokhos I.

Eufratin yläjuoksulla, Anatolian keskiosassa sijaitsi Kommagenen kuningaskunta, joka irtaantui Seleukidien vallasta vuonna 162 eaa. Valtakunta oli puolittain iranilainen, ja se oli uskonnollisesti zarathustralainen. Sen kuuluisin kuningas oli Antiokhos I, joka rakennutti valtavat jumalpatsaat Nemrutvuorelle.[33] Patsaat ovat nykyisin Unescon maailmanperintökohde.[34] Kommagene joutui Rooman valtakunnan alaisuuteen vuonna 64 eaa.[33] Vuoteen 43 jaa. mennessä, oli koko Anatolia liitetty Rooman keisarin vallan alle.[30]

Kun Rooman tasavaltalainen hallinto vaihtui vuonna 31 eaa. Augustuksen kurinalaisempaan keisarivaltaan, hyötyivät Anatolian kaupungit muutoksesta suuresti.[35] Anatolialaiset Rooman provinssit nauttivat usean sukupolven ajan rauhasta ja vauraudesta.[35][30] Kaupunkeja hallinnovat paikallisneuvostot, jotka lähettivät edustajia maakuntakokouksiin, jotka taas neuvoivat roomalaisia kuvernöörejä. Asukkaat olivat Rooman valtakunnan kansalaisia, jotka olivat yhteisen oikeusjärjestelmän alaisia ja heillä oli yhteinen roomalainen identiteetti.[30] Tällä ajanjaksolla kulttuuri kukoisti monella alalla. Alueen kaupungeissa näkyi roomalainen arkkitehtuuri ja infrastruktuuria kehitettiin rakentamalla akvedukteja ja katuvalaistusta. Kulttuurin alalla teatteritaiteessa, kirjallisuudessa ja runoudessa ja elettiin kulta-aikaa.[35]

Ensimmäisellä vuosisadalla jaa. kristinusko vakiintui Anatoliaan. Merkittävänä tekijänä tässä oli Paavali Tarsoslaisen laajat käännytysmatkat kaupunkien juutalaisyhteisöissä.[36][30] Kristinuskon leviäminen Anatoliassa johti niiden seitsemän seurakunnan syntymiseen, joihin Johanneksen ilmestyskirja viittaa. Nämä seurakunnat joutuivat ristiriitaan Rooman hallinnon kanssa, mikä taas johti kristittyjen vainoihin.[36] Ensimmäinen kristitty kuningas Vähä-Aasiassa oli Osroenen kuningas Abgarus VIII, joka hallitsi 176-213.[37] Kristinusko oli mahdollisesti valta-asemassa Anatoliassa jo ennen, kuin se sai virallisen suvaitsevaisuuden Milanon ediktin nojalla vuonna 313.[30] Vuonna 324 Rooman keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon ja vuonna 325 Nikean kirkolliskokous julisti sen Rooman imperiumin viralliseksi uskonnoksi. Vuonna 350 Konstantinus perusti uuden pääkaupungin Byzantionin paikalle. Kaupunki nimettiin Konstantinopoliksi ja Bysantin valtakunta sai alkunsa.[37]

Bysantin valtakunta muokkaa

Pääartikkeli: Bysantin valtakunta

Itä-Rooman synty muokkaa

Rooman jako muokkaa

Erillinen Itä-Rooman hallintoalue syntyi, kun keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan kahtia vuonna 293. Syynä jakoon oli se, että laaja valtakunta oli käynyt vaikeaksi hallita.[38] Diocletianus loi tetrarkia-järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria (augustus), toinen lännessä ja toinen idässä, ja kummallakin nuorempi hallitsijakumppani eli "alikeisari" (caesar). Tämä jako päättyi vuonna 324, jolloin Konstantinuksesta tuli valtakunnan ainoa hallitsija.[39][40] Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin vuonna 330 ja hän teki kristinuskosta valtakunnan uskonnon. Kristinuskon omaksuminen oli näin vedenjakaja sekä Rooman valtakunnan, että kristinuskon historiassa. Vuonna 325 Nikean kirkolliskokous päätti, että keisari oli sekä kirkon että valtion päämies.[40]

 
Konstantinusta esittävä mosaikki Hagia Sofiassa.

Konstantinuksen valtakauden aikana Konstantinopolissa aloitettiin rakennusohjelma, jonka tarkoitus oli tehdä siitä valtakunnan merkittävin kaupunki.[39][41] Sen sijainti Bosporinsalmella oli strateginen, sillä siitä saattoi pitää yhteyksiä sekä länteen että itään. Kaupunkia laajennettiin ja sitä linnoitettiin rakentamalla uusia muureja. Rooman mallin mukaiset instituutiot siirrettiin sellaisenaan uuteen pääkaupunkiin. Myös hallinnollisia, taloudellisia ja sotilaallisia uudistuksia toteutettiin. Uudistuksista kauaskantoisin oli Konstantinuksen kristinuskolle antama tuki, mikä nosti kirkon yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi mahdiksi. Uudistuksista huolimatta valtakunta oli niin suuri, että itä- ja länsiosien eturistiriidat olivat niin suuret, että hajautettu hallinto jäi voimaan ja molemmilla alueilla oli oma hallitsijansa. Konstantinus kuoli vuonna 337 ja valtakunnan hallinto jaettiin hänen kolmen poikansa kesken.[39]

Rooman kahtiajako syveni vuonna 364, kun se jaettiin länsiosan hallintaansa saaneen Valentianianuksen ja itäosan saaneen Valensin kesken. Valtakunnan molemmat puoliskot joutuivat puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, niin Euroopan, Afrikan kuin Aasian alueella. Itä-Rooman uhkana olivat Traakian alueelle tunkeutuneet gootit ja idässä persialaiset. Valens sai surmansa gootteja vastaan käydyssä Adrianopolin taistelussa vuonna 387.[42] Lännen Keisari Gratianus nimitti idän augustukseksi Theodosius I:n Tämä solmi rauhan goottien kanssa, luvaten että nämä saavat asua valtakunnan alueella, edellyttäen että he tarjoavat miehiä keisarilliseen armeijaan vastineeksi ruoka-avustuksista.[42] Magnus Maximus kaappasi vallan Länsi-Roomassa vuonna 383, mutta Theodosius I onnistui syöksemään Maximuksen vallasta vuonna 388, minkä jälkeen hän nousi koko Rooman ainoaksi hallitsijaksi.[42] Theodosiuksen yksinvallan aikana otettiin merkittävä askel valtakunnan käännyttämisessä kristinuskoon ja pakanuus kiellettiin virallisesti.[43] Theodosius I kuoli vuonna 395, mikä johti Itä-Rooman ja Länsi-Rooman valtakuntien lopulliseen eroon. Valtakunta jaettiin hänen poikiensa Arcadiuksen ja Honoriuksen kesken. Arcadiuksesta tuli näin ensimmäinen Bysantin keisari, kun taas Honoriuksen hallintaan jäi jo kuoleman kielissä ollut Rooman valtakunta. Bysanttilaisten näkemyksen mukaan valtakunta oli kuitenkin edelleen yhtenäinen, ja he myös kutsuivat itseään roomalaisiksi.[43] Valtaan noustessaan Arcadius ja Honorius olivat alaikäisiä ja näin sotilaspäälliköt Stilicho ja Gainas toimivat todellisina hallitsijoina. Stilichon hallitsema valtakunnan läntinen puolisko alkoi lopullisesti murentua 400-luvun alkupuoliskolla. Valtakunnan itäosa sen sijaan oli vakaampi taloudellisesti ja se Konstantinopoli säilytti asemansa. Keisari Theodosius II:n pitkän valtakauden aikana 408-450 Konstantinopolin muureja vahvistettiin edelleen, mikä teki turhaksi kaikki yritykset valloittaa kaupunki.[44]

Justinianuksen aika muokkaa

Rooman keisarikunnan länsiosista muodostui tämän romahtamisen jälkeen pienten kuningaskuntien tilkkutäkki. Konstantinopolissa tätä ei kuitenkaan tunnustettu, vaan keisari piti näiden alueiden hallitsijoita alamaisinaan.[45] Vuosina 527-565 hallinut keisari Justinianus I pyrki alistamaan valtakunnan entiset läntiset alueet uudelleen roomalaisvaltaan. Hänen valtakautensa on hyvin tunnettu historioitsija Prokopioksen teosten ansiosta. Tämä seurasi Justinianuksen sotapäällikköä Belisariusta sotaretkillä, ja piti tapahtumista kirjaa.[45][46] Belisarius saavuttikin menestystä sotaretkillään ja osia entisistä Rooman valtakunnan alueista palautettiin Bysantin valtaan.[46]

 
Hagia Sofian rakennustyöt aloitettiin Justinianus I:n aikana.

Justinianuksen suosio omassa valtakunnassaan ei kuitenkaan ollut rikkumatonta. Hän oli lähellä menettää valtansa Nika-kapinassa vuonna 532. Hän joutui tällöin kutsumaan Belisariuksen sotaretkiltään Konstantinopoliin, ja kapinointi tukahdutettiin verilöylyyn, jonka kerrotaan vaatineen 30 000 uhria.[46][47] Tapauksen jälkeen Konstantinopolin kaupunki oli raunioitunut ja aloitettiin suuri rakennusohjelma, jonka kuuluisin tuotos on edelleenkin pystyssä oleva Hagia Sofia.[46] Justinianuksen Tavoitteet läntisten alueiden takaisinvaltaamiseksi, olivat kuitenkin aivan liian kunnianhimoisia onnistuakseen, eikä resursseja alueiden hallitsemiseksi ollut riittävästi. Justinianus kuoli vuonna 565, ja hänen seuraajansa joutuivat kokemaan uusia ulkoisia uhkia, eikä Bysantin valtakunnalla ollut keinoja pitää vallattuja alueita hallinnassaan.[45][47] 560-luvun lopulla Langobardien germaaniheimo onnistui valtaamaan Italian niemimaan pohjoisosat ja avaarit valtasivat Balkanin. Samoihin aikoihin valtakunnan itärajalla käytiin sotaa Persian sassanideja vastaan, mutta itärajalla saatiin kuitenkin aikaan hatara tasapaino vuonna 582 valtaan nousseen keirari Maurikioksen aikana. Joka puolella käytävistä sodista huolimatta Bysantin valtakunnan pohjoisraja vakiintui Tonavalle.[47]

Maurikios oli kuitenkin epäsuosiossa Balkanille sijoitetun Tonavan armeijan keskuudessa, joka oli väsynyt sotimiseen ja sotilaat katsoivat etteivät he olleet saaneet ansaitsemaansa palkkiota. Näissä olosuhteissa armeija nousi kapinaan sadanpäämies Fokasin johdolla. Armeija marssi Konstantinopoliin, Maurikios surmattiin ja Fokas huudettiin uudeksi hallitsijaksi vuonna 602. Fokasin valtaa ei hyväksytty kaikkialla valtakunnan osissa. Vuonna 610 Karthagon eksarkki Herakleios purjehti laivastoineen syöksemään Fokasin vallasta. Vallankaappaus onnistui ja Herakleios nousi keisariksi vuonna 610.[47]

Herakleioksen dynastia ja ulkoiset uhat muokkaa

Persian uhka muokkaa

Herakleios hallitsi Bysanttia pitkään, vuodesta 610 vuoteen 641. Hänen valtakautensa alussa Persia muodosti Bysantille suuren uhan, ja Syyria, Palestiina, Egypti ja Pohjois-Afrikka menetettiin persialaisille vuosina 614-618. Tämä johti valtakunnassa taloudelliseen kriisiin, sillä Egypti ja Pohjois-Afrikka olivat sen pääasialliset vilja-aitat. Lisäksi Syyria ja muut itäiset maakunnat muodostivat suurimman osan keisarikunnan verotuloista.[48][49] Myös pohjoisessa Bysantti menetti alueitaan, kun avaarit ja slaavit valloittivat suuren osan Balkanin niemimaata. Tällöin Italian niemimaalla sijainneet Bysantin sotilashallintoalueet jäivät eristyksiin langobardien hallitsemien alueiden väliin. Tämä johti Italian irtaantumiseen keisarikunnasta.[47] Herakleios pyrki palauttamaan Bysantin suuruuden ja maa uudelleenjärjestettiin sotilaallisesti. Hän solmi rauhan avaarien kanssa, jolloin vuonna 622 saatettiin aloittaa sotaretki Persiaa vastaan. Avaarit kuitenkin mitätöivät sopimuksen ja liittoutuivat Persian kanssa vuonna 626, mutta roomalainen laivasto onnistui purkamaan Konstantinopolin piirityksen. Vastaiskuna vuonna 627 Herakleiosin joukot kukistivat persialaiset Niniven taistelussa ja sassanidien pääkaupunki Ktesifon miehitettiin. Kaikki bysanttilaiset alueet saatiin takaisin sodan päätteeksi.[48][47]

Arabien valloitukset muokkaa

Tänä aikana alkoi voimistua uusi uhka, joka uhkasi sekä Bysantin että Persian valtaa. Islaminusko syntyi Arabian niemimaalla 620-luvulla. Se yhdisti arabit yhteisen aatteen taakse. Tämä uskonnollinen kiihko, sekä kunnian ja sotasaaliiden ja aluevaltausten etsintä, sai muslimit hyökkäämään Persian ja Bysantin alueille.[50][49] Heraklioksen edelleen hallitessa, hän menetti vain kymmenen vuoden aikana persialaisilta takaisin valtaamansa alueet arabeille. Vuoteen 642 tultaessa Syyria, Palestiina, Mesopotamia ja Egypti olivat joutuneet arabien valtaan. Persian valtakunta taas kukistui olemattomiin.[49] Bysantin valtakunta oli näin kutistunut ja köyhtynyt, ja sitä uhkasi idässä uusi voimakas vihollinen. Valtakunnan reuna-alueet joutuivat kärsimään arabien toistuvista ryöstöretkistä 640-luvulta lähtien ja ne jatkuivat aina 700-luvun alkupuolelle saakka. Tämä oli erityisen tuhoisaa raja-alueiden asukkaille. Konstantinopolia arabit eivät kyenneet valloittamaan, vaan Konstantinopolin piiritykset vuosina 674–678 ja 717–718 torjuttiin arabien kärsiessä suuria tappioita. Bysantin keisari Konstans II oli kuitenkin katsonut parhaaksi siirtää keisarillisen hovin Sisiliaan vuonna 662. Tämä siirtoyritys päättyi keisarin salamurhaan vuonna 668.[49]

Vuosien 717-718 piirityksen torjumiseen saakka Bysantin vastarinta oli passiivista ja sen oli keskityttävä linnoitettujen kaupunkien puolustamiseen ja avoimen sodankäynnin välttämiseen. Vastarinta esti kuitenkin arabeja tunkeutumasta pysyvästi Anatoliaan, puolustusta helpotti lisäksi Taurusvuorten aiheuttama fyysinen este.[49]

Ikonoklastinen kriisi muokkaa

Kärsimistään tappioista huolimatta Bysantti kykeni palauttamaan sotilasmahtinsa 700-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja Taurusvuorten muodostama eteläraja muslimikalifaattiin vakiintui. Keisarikunnan sisäinen hajaannus kuitenkin syveni ja Konstantinopoli ja Rooma ajautuivat yhä kauemmas toisistaan. Erimielisyyttä aiheuttivat kirkon määräysvalta, keisarin Italiassa harjoittama veropolitiikka ja pyhiä kuvia koskenut ikonoklastinen politiikka. Bysantin ikonoklasmin, eli kiista kuvien kieltämisen alkuperästä ei ole enää selvä. Kiistassa oli kuitenkin kyse siitä, olivatko kristityt oikeassa kunnioittaessaan Kristuksen ja Neitsyt Marian kuvia.[51] Vuosina 717-741 hallinneen keisari Leo III:n valtakaudella uskonnollisia ikoneja poistettiin kirkoista ja luostareista.[50] Rooman paavi Gregorius III tuomitsi ikonoklasmin ja vuoden 787 Nikean toinen kirkolliskokous julisti että ikonien kunnioittaminen on kirkon kannan mukaista.[52] Ristiriita kuitenkin jatkui vielä sadan vuoden ajan. Nämä kiistat ajoivat bysanttilaisen taiteen kehityksen taantumaan tänä aikakautena.[50] Tavalliselle kansalle tällä kiistalla ei ollut juuri merkitystä, mutta se syvensi kuilua keisarinvallan ja papiston, sekä Rooman ja Konstantinopolin välillä.[52]

Bolgaarien uhka muokkaa

700-luvulle tultaessa Bysantti sai uuden vihollisen pohjoisesta, kun turkkilaissukuiset bolgaarit asettuivat alueelle, joka nykyisin tunnetaan Bulgariana.[53] Idästä tunkeutuneet kasaarit olivat ajaneet heidät kotiseudultaan Volgan Bulgariasta, ja bolgaarit anoivat Konstantinos IV:ltä turvapaikkaa Tonavan eteläpuolelta. Tämä anomus hylättiin ja Konstantinos yritti ajaa bolgaarit alueelta armeijan voimin näiden ylitettyä Tonavan. Bysanttilaiset kuitenkin hävisivät taistelun bolgaareille ja nämä lujittivat otettaan alueesta, johon muodostui Ensimmäinen Bulgarian valtakunta, joka tuli uhkaamaan Bysanttia seuraavat kolme vuosisataa.[51]

Vuonna 809 bolgaarit valtasivat merkittävän bysanttilaisen tukikohdan Sardikan. Keisari Nikeforos I lähti johtamaan sotajoukkoja bolgaareja vastaan hyökäten bolgaarien pääkaupunkiin Pliskaan. Kaupunki tuhottiin, mutta Nikeforos itse kaatui taistelussa. Bolgaarien kaani Krum aloitti tämän jälkeen sotaretken Bysantin Mustan meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja vastaan ja vuonna 813 hänen joukkonsa leiriytyivät jo Konstantinopolin lähistölle. Tilanteen laukaisi Krumin yllättävä kuolema vuonna 814. Tämän seuraaja Omurtag oli halukas solmimaan rauhan Bysantin kanssa, ja tämä rauha säilyi käytännössä 80 vuotta. Omurtag katsoi, että liitto Bysantin kanssa oli hyödyllinen, sillä he saattoivat yhdessä vastustaa Dneprin alueelta saapuvaa rusien muodostamaa uhkaa.[53]

Makedonialainen dynastia muokkaa

800-luvulla Bysantissa valtaan nousseen Makedonialaisen dynastian aikana Bysantin valtakunta saavutti valtansa huippukohdan. Dynastian ensimmäinen hallitsija oli Basileios I, joka nousi valtaan vuonna 867 murhautettuaan keisari Mikael III:n.[54] Makedonialaisen dynastian menestystä helpotti, että vuonna 843 Abbasidikalifaatin sisäinen hajaannus aiheutti sen, että Bysantti saattoi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja palauttamaan sotilaallisen vaikutusvaltansa valtakunnan itäisillä alueilla, mikä pakotti arabit puolustusasemiin.[55] Valtaan noustuaan Basileios I jatkoi valtakunnan sisäistä voimistamista taloudellisilla ja sotilaallisilla uudistuksilla. Myös itäistä Anatoliaa hallinnut paulikiaanien lahko, joka uhkasi perustaa oman itsenäisen valtionsa, kukistettiin. Tilanteen rauhoittuminen valtakunnan itäisellä rajalla, sekä rauhanomaiset suhteet bolgaareihin,[55] mahdollistivat humanististen tieteiden pienoisrenesanssin. Aikakauden oppineisiin kuului muun muassa Leon Matemaatikko. Aikakauden merkittäviin filosofeihin kuului Mikael Psellas.[53][54]

Valtakunnan läntisillä alueilla keisarikunnan sotilaallinen mahti oli alueella jo olematon, ja ikonoklastinen kiista oli edelleen erottanut valtakunnan osia toisistaan. Italian hallintoalueen viimeinen linnake Ravenna menetettiin langobardeille vuonna 751, minkä jälkeen frankit valtasivat sen. Bysantin keisari joutui tästä lähin ottamaan huomioon sen, että lännessä oli riippumaton erillinen keisarivalta, jonka edut saattoivat olla ristiriidassa Konstantinopolin kanssa.[55] Bulgarian kanssa Bysantti ajautui jälleen sotaan, kun Simeon I Suuri nousi Bulgariassa valtaan vuonna 893. Tämä sota jatkui aina 920-luvulla saakka ja yhdessä vaiheessa Konstantinopoli joutui bulgaariarmeijan piirittämäksi. Rauha solmittiin Romanos I:n ollessa Bysantin keisarina.[55]

900-luvun aikana Bysantti koki nousukauden myös sotilaallisen menestyksen osalta, sillä monia alueita idässä vallattiin takaisin. Valtakunta laajeni aina Syyrian pohjoisosiin saakka, ja Kreeta ja Kypros vallattiin takaisin. Basileios II:n valtakaudella 976-1025 bysanttilaisarmeija tunkeutui syvälle Bulgariaan, joka kukistui pitkän sodan jälkeen. Sodan lopputuloksena Bulgarian ensimmäinen valtakunta lakkasi olemasta ja se liitettiin maakuntana Bysanttiin. Tällöin Tonavajoesta tuli jälleen Bysantin valtakunnan pohjoisraja.[56] Bulgaarian kukistumista seurasi hyökkäys armenialaiseen Bagratidien kuningaskuntaan, joka myös liitettiin Bysanttiin.[57]

Basileios II:n valtakauden loppuun mennessä valtakunta oli rikastunut ja se oli saavuttanut sotamenestystä lähes kaikilla rintamilla. Basileios II:n valtakauden jälkeen tilanne muuttui. Konstantinopolin siviilihallinto piti rauhan tilaa vakiintuneena ja vähensi investointeja vakutuiseen armeijaan ja rajavaruskuntiin, estääkseen näin sotilaseliittiä saamasta liikaa valtaa.[56][58] Samoihin aikoihin Bysanttia alkoivat uhata petsenegit Balkanilla, normannit Italiassa ja seldžukit Anatoliassa.[58]

Komnenos-dynastia ja ristiretkiaika muokkaa

Seldžukkien nousu muokkaa

Tilanteeseen tyytymätön Sisilian sotapäällikkö Georgios Maniakes nousi kapinaan vuosina 1042-1043. Kapina päättyi hänen kuolemaansa, mutta kapina todisti sen, että tyytymätön ylimystö sai helposti armeijan tuekseen. Vuonna 1057 anatolialaisesta sotilassuvusta ollut Isaak I Komnenos nousi kapinan jälkeen keisariksi.[58] Valtaan noussut Komnenosten hallitsijasuku joutui kohtaamaan turkkilaisten seldžukkien muodostaman uhan. Seldžukit olivat oğuz-turkkilaisten haara, ja he olivat kotoisin Keski-Aasiasta. Heimopäällikkö Toğrul Begin johtamat seldžukit olivat 1050-luvulle tultaessa saaneet jalansijaa Armeniassa, Persiassa ja Abbasidikalifaatissa ja he muodostivat Bysantille uuden voimakkaan uhan.[58][59] Toğrul Beg kuoli vuonna 1063 ja hänen seuraajakseen tuli hänen sukulaisensa Alp Arslan. Alp Arslan keskittyi pääasiassa valtaamaan Heratia nykyisen Afganistanin alueella, mutta Anatolian suuntaan tehtiin myös hyökkäyksiä ja ryöstöretkiä.[59] Bysantin keisari Romanos IV Diogenes yritti padota ryöstöretkiä mutta bysanttilaisjoukot tulivat lyödyksi Manzikertin taistelussa Itä-Anatoliassa vuonna 1071. Romanos jäi taistelussa vangiksi, ja kun hänet vapautettiin, hän joutui huomaamaan tulleensa syrjäytetyksi keisarin paikalta. Keisariksi oli nostettu Mikael VII.[58][59] Vallananastus johti sisällissotaan, jossa keisarikunnan armeijat hajaantuivat ja uupuivat valtakunnan sisäisissä kamppailuissa. Tämä antoi turkkilaissukuisille paimenille mahdollisuuden muuttaa Anatolian keskusylätasangolle, joka oli ihanteellinen alue heidän elämäntavalleen. Sisällissota jatkui, kunnes sotilaskomentaja Aleksios I Komnenos kaappasi vallan vuonna 1081. Hänen noustessaan valtaan petsenegit olivat vallanneet Balkanin ja normannijoukot uhkasivat Italian suunnalla.[60]

Seldžukit levittäytyivät Anatoliaan siinä määrin tukevasti, että Bysantin keisarin haltuun jäi vain Egeanmeren rannikko ja kaistale Mustameren rannikkoa. Seldžukit perustivat Anatoliaan Rumin sulttaanikunnan, ja sulttaanin alaisuuteen alistettiin alueen väestö. Nämä joutuivat islamilaisen pakkokäännytyksen ja orjuuttamisen kohteeksi. Vakaan valtion perustaminen merkitsi muutosta perinteiseen turkkilaisten paimentolaisten elämäntapaan. Valtakuntaa hallittiin hyvin järjestäytyneesti ja perustettiin myös sairaaloita ja oppilaitoksia. Näiden tuomat edut saivat monet kreikkalaiset kääntymään islamin uskoon. Seldžukkien tulo Anatoliaan mullisti alueen kulttuurin, monet kreikkalaiset pakenivat länteen, mutta toiset sulautuivat turkkilaiseen yhteiskuntaan.[61] Manzikertin taistelun jälkeen murenevasta Bysantin valtakunnasta irtaantui myös Kilikian alueella sijainnut Vähä-Armenian kuningaskunta. Bysantin keisarit olivat asuttaneet alueelle armenialaisia 1000-luvun alussa, ja kun seldžukit valtasivat Armenian, sen kreikkalainen hallitsija Filaretos asettui hallitsijaksi Antiokiaan. Valtaan armenialaisvaltiossa nousi rubenidien ruhtinassuku. Armenialaiset olivat ei-ortodoksisia kristittyjä, ja he liittoutuivat eurooppalaisten ristiretkeläisten perustaman Antiokian ruhtinaskunnan kanssa Bysanttia vastaan, jonka kanssa oli toistuvasti aluekiistoja. Avioliittoallianssin myötä suhteita vahvistettiin toiseen ristiretkivaltioon, Edessan kreivikuntaan. Valtakunnan suurin kukoistusaika oli vuosina 1185-1219 hallinneen Leo Suuren valtakausi. Tosiasiassa Leo oli Antiokian ruhtinaan Bohemund III:n vasalli.[62]

Ristiretkiaika muokkaa

Bysantin keisariksi noussut Aleksios I Komnenos peri edeltäjiltään köyhtyneen ja kutistuneen valtakunnan.[63] Taitavan diplomatian ja sotilaallisen toiminnan ansiosta hän kykeni vakiinnuttamaan oman poliittisen asemansa maan johdossa. Petsenegit kukistettiin ja heidät asutettiin muualle keisarikunnan alueelle.[60] Robert Guiscardin johtamat normannit valloittivat osan nykyistä Pohjois-Kreikkaa, mutta Aleksios liittoutui Venetsian kanssa ja normannit karkotettiin alueelta. Aleksios lupasi korvauksksi tuesta Venetsialle vapaakauppaoikeuden Bysantin valtakunnassa. Tästä lähtenyt kehityskulku johti Venetsian merivaltaan Välimerellä.[63] Myös seldžukkien maahantunkeutumiset kyettiin torjumaan, ja osia Anatoliasta saatiin vallattua takaisin vuoteen 1118 mennessä, jolloin Aleksios I Komnenos kuoli. Sotilaallista menestystä selitti osin Aleksioksen taito käyttää hyväkseen ensimmäisen ristiretken armeijoita.[60]

Ristiretkiaika muutti Anatoliassa vallinnutta poliittista asetelmaa. Ristiretkeläiset perustivat useita ruhtinaskuntia Jerusalemin ympärille, ja ne sekaantuivat yhä enemmän myös Bysantin asioihin. Jännitteet ruhtinaskuntien ja Bysantin välillä kasvoivat.[64][65] Paavi Urbanus II:n tukeman ensimmäisen ristiretken tarkoitus oli valloittaa kristittyjen pyhät paikat takaisin turkkilaisilta. Tämä ei ollut kuitenkaan bysanttilaisten tärkein tavoite, mutta keisari halusi olla mukana liikkeessä, joka palauttaisi bysanttilaisten vallan Anatoliassa. Ristiretkeläiset kukistivat seldžukit Dorylaeumin taistelussa vuonna 1097 ja vuonna 1098 he piirittivät Antiokian. Jerusalem vallattiin vuonna 1099. Tämän kehityskulun myötä Bysantin keisari sai valtaansa takaisin useita kaupunkeja, mutta valtakunta myös kärsi ristiretkeläisten läpikulusta. Keisarille aiheuttivat myös huolta kilikialainen Vähä-Armenian kuningaskunta ja Antiokian ruhtinaskunta, jotka olivat nimellisesti Bysantin vasalleja, mutta tosiasiassa ne eivät olleet lojaaleja bysanttilaisvallalle.[64]

Aleksioksen pojan Johannes II:n aikana bysanttilaiset saivat jälleen vallattua takaisin huomattavia osia Anatoliasta. Tämän seuraajan Manuel I:n aikana valtakunta vahvisti asemaansa Balkanilla, minkä jälkeen bysanttilaisarmeijat ottivat kohteekseen jälleen Anatolian keskiosat. Keisarin armeija koki kuitenkin tappion seldžukeille Myriokefalonin taistelussa vuonna 1176. Tappio oli siinä määrin lopullinen, että sen jälkeen ei Bysantin valtakunta enää koskaan kyennyt järjestämään suurta sotilasoperaatiota Anatolian valtaamiseksi. Tämän myötä Anatolian turkkilaistuminen ja islamisaatio etenivät, eikä keisarilla ollut keinoja kehityskulun pysäyttämiseksi. Anatolian sotatappioiden myötä Bysantista tuli selvemmin eurooppalainen valtio. Merivaltansakin se oli 1100-luvun loppuun mennessä menettänyt Venetsialle.[60]

Bysanttia heikensivät myös sisäiset valtataistelut Manuel I:n kuoltua. Hänen alaikäinen seuraajansa Aleksios II syrjäytettiin ja murhattiin Andronikos I Komnenoksen johtamassa vallankaappauksessa vuonna 1182. Tämä järjesti länsieurooppalaisten kauppiaiden verilöylyn ja takavarikoi näiden omaisuuden, mikä ennestään nosti bysanttilaisvastaista mielialaa lännessä. Tämän myötä Venetsia, Genova ja Pisa, muodostuivat Bysantille vihamielisiksi valtioiksi.[66] Andronikos I:n hirmuvalta kesti lopulta vain kolme vuotta, ennen kuin hänet murhattiin vuonna 1185.[66][67] Samalla tuli päätökseen Komnenos-dynastia, vaikkakin valtaan noussut Isaak II Angelos kuului samaan sukuun.[66] Sekasorron myötä Balkanin valtakunnat irtaantuivat Bysantista, ja Toinen Bulgarian valtakunta muodostui, kun valtaan noussut Isaak II ei kyennyt kukistamaan alueella syntynyttä kapinaa.[64]

1100-luvun jälkipuoliskolla toinen ja kolmas ristiretki kulkivat Anatolian alueen läpi. Bysanttilaiset olivat vastahakoisia suostumaan läpikulkuun, sillä alueiden läpi kulkevat järjestäytymättömät ristiritarit jättivät jälkeensä alueellista tuhoa.[64] Lisäksi ristiretket horjuttivat Bysantin keisarin valtaa monella suunnalla. Kyproksen hallinta menetettiin kolmannen ristiretken aikana vuonna 1189.[66] Angelos-dynastia ajautui pian valtaan noustuaan sisäisiin kiistoihin, ja Isaak II Angelos syrjäytettiin ja valtaan nousi hänen veljensä Aleksios III Angelos.[66]

Neljäs ristiretki ja Bysantin jako muokkaa

 
Eugène Delacroixin öljymaalaus, Ristiretkeläisten tulo Konstantinopoliin, vuodelta 1840. Maalaus kuuluu Louvren taidekokoelmaan.

Neljäs ristiretki kokoontui Venetsiaan vuonna 1201, ja se otti tavoitteekseen Konstantinopolin valtauksen. Venetsian doge näki ristiretkessä mahdollisuuden kukistaa Bysantti, joka oli esteenä venetsialaisten kaupankäynnin menestykselle.[67] Neljättä ristiretkeä motivoi myös, että vallasta syrjäytetyn keisari Isaakios II Angeloksen poika, Aleksios IV Angelos, oleskeli maanpaossa Venetsiassa, millä hyökkäystä Konstantinopoliin perusteltiin.[68] Kun ristiretkeläisarmeija lähestyi Konstantinopolia vuonna 1203, keisari Aleksios III Angelos pakeni kaupungista. Ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin esikaupungin Galatan ja ryhtyivät piirittämään Konstantinopolia. Heidän onnistui nostaa Aleksios IV Angelos valtaistuimelle, yhdessä syrjäytetyn Isaak II Angelosin kanssa. Aleksios IV Angelos joutui kuitenkin toteamaan, ettei hän kyennyt palkitsemaan hänet valtaan nostaneita ristiretkeläisiä.[67][68] Vuoden 1204 alussa Aleksios V Dukas murhautti Aleksios IV:n ja nousi itse valtaistuimelle. Keisarin vaihto ei pelastanut kaupunkia, vaan lopulta Konstantinopolin puolustus murtui ja ristiretkeläiset valtasivat kaupungin. Konstantinopolista ryöstettiin sotasaaliina lukematon määrä arvoesineitä, patsaita ja uskonnollisia esineistöä.[68]

 
Bysantin valtakunta hajosi Neljännen ristiretken jälkeen. Latinalainen kuningaskunta, Epeiroksen despotaatti, Nikaian keisarikunta ja Trebizondin keisarikunta jakoivat Bysantin valtakunnan alueen. Balkanin niemimaalla sijainneet ruhtinaskunnat olivat Latinalaisen keisarin vallan alla.

Aleksios V pakeni ristiretkeläisiä kaupungista, mutta hänet saatiin kiinni ja teloitettiin. Hänen sijastaan valtaan nostettiin latinalainen keisari Baudouin I Flanderilainen. Hänen hallittavakseen perustettiin Latinalainen keisarikunta. Bysantin keisarikunnan alueet jaettiin ristiretken voittajien kesken, Venetsia sai kauppareitin kannalta tärkeät saaret ja rannikot.[68] Balkanin niemimaa jaettiin usean hallitsijan kesken. Sen länsiosaan perustettiin Angelos-dynastian jälkeläisten hallitsema Epeiroksen despotaatti. Itäosat ja niillä sijainneet ruhtinaskunnat liitettiin Latinalaisen keisarikunnan alaisuuteen. Mustan meren rannikolle syntyi Komnenos-dynastian hallitsema Trebizondin keisarikunta ja Anatolian länsiosaan Nikaian keisarikunta.[67][68]

Bysantin viimeinen valtakunta muokkaa

Bysantin jaon myötä Latinalainen keisarikunta jäi kahden bysanttilaisen valtion, Nikaian ja Epeiroksen väliin. Näistä valtakunnista molemmat ottivat tavoitteekseen vallata Konstantinopoli ja latinalaisten hallussa olleet alueet takaisin. Nikaia haki tukea Genovalta ja pyrki samalla lähestymään Seldžukkeja, saadakseen vakauden valtakunnan itärajallejoksikin aikaa. Vuonna 1261 Nikaialainen varuskunta onnistui pääsemään Konstantinopolin porteista sisään, kun Konstantinopolia puolustanut varuskunta oli poissa, ja julistaa Kaupunki kuuluvaksi Nikaialle. Kaupungin jäljellä olleet latinalaiset joukot karkotettiin, ja Konstantinopoli nostettiin jälleen Itä-Rooman pääkaupungiksi.[69]

Vuosina 1259-1282 hallinneen keisari Mikael VIII Palaiologosin aikana Bysantti onnistui laajenemaan Peloponnesokselle asti, pakottaen alueella sijainneet ruhtinaskunnat antautumaan.[69] Mikael VIII vahvisti asemiaan naittamalla tyttäriään yhden Bulgarian tsaarille, ehden Trabezuntin keisarille, yhden Persian Il-kaanille ja yhden mongolien kaanille.[70] Näiden lisäksi hän solmi liiton Genovan ja Aragonian kanssa, ja Bysantin valtakunta nousi vielä hetkeksi merkittävään asemaan. Tästä huolimatta tuleva ajanjakso Anatoliassa ja Balkanilla oli peräytymistä laajenevan osmanivallan tieltä. Kun keisarin huomio oli keskittynyt Konstantinopoliin, Anatoliassa sijainneiden maakuntien puolustusta laiminlyötiin. Turkkilaiset paimentolaiset saattoivat ilman vastarintaa laajentaa elinpiiriään Bysantin alueille. Suurin osa Anatolian lounaisista alueista ja rannikkoalueista menetettiin osmaneille vuoteen 1270 mennessä. Viimeisimpänä Bysantin Anatolian maakunnista Bithynia antautui vuonna 1337.[69]

Ulkoisten uhkien lisäksi Bysanttia heikensivät hallitsijasuvun sisäiset riidat. Myös uskonnolliset erimielisyydet tekivät tilanteesta monimutkaisemman. Luostaripiireissä oli saanut jalansijaa mystiikkaa harjoittanut hesykasmi-liike. Kun keisari Andronikos III kuoli vuonna 1341, tämän alaikäinen seuraaja Johannes V nousi valtaan. Hänen ollessaan alaikäinen, valtaa piti sijaishallitsijana Johannes Kantakouzenos. Tämä onnistui kuitenkin seuranneen sisällissodan jälkeen nostamaan itsensä valtaan, saaden tukea hesykasmi-liikkeltä, sekä turkkilaisilta. Tätä Bysantin sisäistä sekasortoa onnistui hyödyntämään Serbian kuningas Stefan Uroš Dušan, joka laajensi omaa valtaansa Balkanilla. Myös osmanit saattoivat levittää valtaansa Anatolian alueelta Euroopan puolelle Bysantin sisällissodan aikana. 1400-luvulle tultaessa ei Bysantin keisari hallinnut nykyisen Kreikan alueella enää kuin Peloponnesoksella sijainnutta Morean despotaattia ja muutamaa Egeanmeren saarta.[71]

Osmanien valtakunta sai 1300-luvun lopulla jalansijaa Balkanin niemimaalla, kun sekä Serbia että Bulgaria joutuivat alistumaan osmanien valtaan. Unkarin kuningas Sigismund Luxemburgilainen johti ristiretkeä osmanien voittokulun pysäyttämiseksi, mutta ristiretkeläiset kokivat tappion Nikopoliin taistelussa vuonna 1396.[72] Vuonna 1402 osmanien sulttaani Bayezid I aloitti Konstantinopolin piirityksen. Piirityksen ollessa käynnissä osmanit kohtasivat Keski-Aasian suunnalta uuden uhan, kun Timur Lenkin johtamat joukot tunkeutuivat Anatoliaan. Osmanit kärsivät tappion Ankaran taistelussa vuonna 1402 ja osmanit joutuivat tunnustamaan muodollisen Timuridien yliherruuden.[72][73] Osmanivallan laajentumiselle tämä oli kuitenkin vain hidaste. Timur Lenk kuoli vuonna 1405 ja hänen luomansa valtakunta hajosi, mikä vapautti osmanit itäisestä uhasta.[72] Ankaran taistelun jälkeen Bayezid I oli syrjäytetty ja hallitsijattoman kauden jälkeen valtaan nousi Mehmed I vuonna 1413. Tämän seuraajan Murad II:n valtakaudella vuosina 1421-1451 osmanivaltakunta elpyi jälleen muodostamaan uhan Bysantille.[73] Tämä aloitti uuden Konstantinopolin piirityksen vuonna 1422 ja valloitti Thessalonikin vuonna 1430, surmaten kaupungin väestön.[74]

 
Konstantinopolin piiritys vuonna 1453. Maalaus vuodelta 1499.

Bysantin keisari Johannes VIII Palaiologos haki islamin muodostamalle uhalle apua Firenzen kirkolliskokouksesta vuonna 1439, ja hyväksyi itäisen ja läntisen kirkon liiton. Tämäkään ei pysäyttänyt osmanien voittokulkua. Bysantin keisarin yhdessä läntisten hallitsijoiden kanssa aikaansaama ristiretki päättyi katastrofaaliseen tappioon osmaneille Varnan taistelussa vuonna 1444.[72] Murad II valtakaudella osmanit keskittyivät valtansa vahvistamiseen Balkanin alueella, ja Konstantinopoli ei ollut osmanihyökkäysten kohteena.[73]

Murad II:n seuraaja Mehmed II oli seuraava osmanisulttaani, joka otti tavoitteekseen Konstantinopolin valloituksen. Vuonna 1453 hänen johtamansa osmanijoukot aloittivat Konstantinopolin piirityksen. Bysantin keisari Konstantinos XI Palaiologos lähetti Italiaan lähetystöjä saadakseen pikaisesti tukea lukumäärältään ylivoimaista hyökkääjää vastaan, mutta vastauksia avunpyyntöihin ei kuulunut. Viikkojen piirityksen jälkeen osmanijoukot saivat aikaan murtumia raskaalla tykistöllä Konstantinopolia ympäröivään muuriin ja janitsaarien valiojoukot onnistuivat viimein ylittämään muurit toukokuussa 1453. Perimätiedon mukaan Bysantin keisari Konstantinos XI sai surmansa hyökkäyksessä, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty.[73][72] Mehmed II teki Konstantinopolista Osmanien valtakunnan uuden pääkaupungin ja Bysantin valtakunta lakkasi olemasta. Bysantin valtakunnan jäljellä olevat Egeanmeren saaret liitettiin osaksi Osmanien valtakuntaa.[72] Trebizondin keisarikunta jäi Konstantinopolin kukistumisen jälkeen viimeiseksi Bysantin etuvartioasemaksi, mutta sekin joutui antautumaan Osmaneille vuonna 1450.[75]

Turkkilaiset ja Osmanien valtakunta muokkaa

Pääartikkeli: Osmanien valtakunta
 
Osmanien valtakunta suurimmillaan noin vuonna 1680.
 
Sulttaani Ahmedin moskeija Istanbulissa on osmanivaltakunnan arkkitehtuurin mestariteoksia.

Turkkilaiset seldžukit alkoivat 900-luvulta alkaen vaeltaa Kaspianmeren ja Araljärven pohjoispuolelta Vähä-Aasiaan ja Anatolian itäosiin.[76] Voitettuaan Bysantin Manzikertin taistelussa vuonna 1071 he perustivat Seldžukkien valtakunnan.[77] 1200-luvulla mongolien hyökkäys tuhosivat sen vuosisadan loppuun mennessä.

Osmanien valtakunta muokkaa

Heimopäällikkö Osman I:n pieni turkkilainen päällikkökunta Konstantinopolin kupeessa alkoi laajentaa valtapiiriään onnistuneiden sotien avulla.[78] 1300-luvulla Osmanien valtakuntaan kuului jo suurin osa Anatoliasta ja Balkanin niemimaasta. Osmanit valloittivat Bysantin pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453 ja tekivät siitä pääkaupunkinsa nimeltä Istanbul.

Osmanien valtakunta kesti 623 vuotta. Se oli voimakkaimmillaan 1500- ja 1600-luvuilla, jolloin se oli maailman suurimpia imperiumeja. Se joutui törmäyskurssille Euroopan valtioiden ja Venäjän kanssa hankkiessaan lisää alueita Balkanilta ja Puola-Liettuan eteläosista.[79] Valtakunta alkoi heikentyä seuraavilla vuosisadoilla. Ensin itsenäistyi Kreikka, myöhemmin Romania, Bulgaria ja Serbia, ja osmanit menettivät Pohjois-Afrikassa sijainneet alueensa eurooppalaisille siirtomaavalloille. Myös Venäjä kävi monta sotaa Turkkia vastaan ja tavoitteli Konstantinopolin valloitusta. Turkkia kutsuttiin Euroopan sairaaksi mieheksi.

Turkin tasavallan synty muokkaa

Nuorturkkilaiset tekivät vallankumouksen 24. heinäkuuta 1908. He erottivat sulttaani Abd-ul-Hamid II:n seuraavana vuonna 27. huhtikuuta 1909. Uudeksi sulttaaniksi nousi Mehmed V. Vuosina 1911–1912 käydyssä Italian–Turkin sodassa Turkki menetti Libyan Italialle.[80] Vuosina 1912–1913 käydyissä Balkanin sodissa Turkki menetti suurimman osan jäljellä olleista Euroopan-puoleisista alueistaan Kreikalle, Bulgarialle ja Serbialle, ja samalla myös Albania itsenäistyi. Vuosia kestäneen taantumisen jälkeen valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1914 solmittuaan 2. elokuuta 1914[81] Osmanien valtakunnan ja Saksan keisarikunnan liittosopimuksen – sotaan, jonka se lopulta hävisi. Sodan jälkeen voitokkaat ympärysvallat alkoivat jakaa Osmanien valtakuntaa Sèvresin sopimuksen mukaisesti.[78] Vuosina 1915–1917 Osmanien valtakunnan hallitus tappoi ja pakkosiirsi satoja tuhansia–yli miljoona armenialaista armenialaisten kansanmurhassa[82][83][84] sekä lukuisia assyrialaisia assyrialaisten kansanmurhassa.[85] Turkki irtautui maailmansodasta solmimalla ympärysvaltojen kanssa Mudroksen aselevon 31. lokakuuta 1918. Se merkitsi Turkin antautumista.[86]

Tasavallan aika muokkaa

Antautuminen maailmansodassa lokakuussa 1918 ja Sèvresin sopimus elokuussa 1920 merkitsivät ympärysvaltojen miehitystä Istanbulissa ja İzmirissä. Miehitys antoi nuorturkkilaiselle liikkeelle lisää voimaa ja kannatusta turkkilaisten keskuudessa.[79] Mustafa Kemal Paššan, Gallipolin taistelussa kunnostautuneen sotilaskomentajan, johdolla käytiin Turkin itsenäisyyssota, jonka tarkoituksena oli Sèvresin sopimuksen ehtojen kumoaminen.[87] 18. syyskuuta 1922 mennessä miehitysarmeijat oli karkotettu, ja maahan syntyi uusi turkkilainen valtio. Vastaperustettu parlamentti lakkautti 1. marraskuuta 1922 muodollisesti sultanaatin ja lopetti samalla Osmanien valtakunnan 623 vuoden mittaisen valtakauden. Lausannen sopimus vuonna 1923 johti vastamuodostetun Turkin tasavallan suvereenisuuden tunnustamiseen osmanien valtakunnan seuraajavaltiona. Tasavalta julistettiin virallisesti syntyneeksi 29. lokakuuta 1923 uudessa pääkaupungissa Ankarassa.[79]

Kreikka pyrki hyötymään Turkin sekavasta tilanteesta. Versaillesissa käydyissä ensimmäisen maailmansodan rauhanneuvotteluissa kreikkalaisilla oli suuria aluevaatimuksia, varsinkin niistä Turkin alueista, joiden väestö oli kreikkalaista. Se saikin Sèvresin rauhassa Smyrnan (nyk. İzmirin) seudun, Egeanmeren saaria ja Itä-Traakian. Turkki menetti myös maan arabiankielisiä itäosia, jotka annettiin Britannian ja Ranskan mandaattialueiksi[88].

Kreikassa riemuittiin, että on syntynyt ”uusi Kreikka kahdelle mantereelle ja viiden meren rannoille”. Alueensa laajentamiseksi Kreikka aloitti hyökkäyksen Turkkia vastaan Smyrnassa. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti Turkin itsenäisyyssodan sytyttyä toukokuussa 1919, sillä se menestyi taisteluissa Kreikkaa paremmin. Kolme vuotta myöhemmin Kreikka evakuoi armeijansa Smyrnasta, ja Turkki aloitti syyskuussa 1922 kaupungin ryöstämisen ja kristityn väestön surmaamisen, joka vaati 30 000 ihmisen hengen. Lausannen rauhansopimus 1923 palautti Turkille ne alueet, jotka Sèvresin rauhassa olivat joutuneet Kreikalle. Näillä seuduilla vanhastaan asunut kreikkalaisväestö joutui suurimmaksi osaksi Kreikan ja Turkin väestönvaihdossa: Kreikasta Turkkiin siirtyi 400 000 muslimia ja Vähästä-Aasiasta Kreikkaan lähes 1,1 miljoonaa kristittyä.[88] Kymmenen vuoden sotimisen jäljiltä Turkki oli raunioina. Lisäksi se menetti kristittyjen maastamuuton vuoksi koulutetuimman ja varakkaimman osan väestöstään.[89]

 
Mustafa Kemal Atatürk, Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti.

Kun Kemal Pašša oli noussut tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi, hän aloitti useita radikaaleja uudistuksia perustaakseen uuden maallisen Turkin sen osmanimenneisyyden jäänteistä.[79] Koko maailman muslimeja johtaneen kalifin virka lakkautettiin, islamilaisesta šaria-lainsäädännöstä luovuttiin, dervissien eli islamilaisten veljeskuntien kokoontumispaikat suljettiin, fetsin eli perinteisen päähineen käyttö kiellettiin ja ihmisiä rohkaistiin muutenkin pukeutumaan länsimaisittain. Lisäksi pyhäpäivä siirrettiin perjantaista sunnuntaihin, gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön, siviililainsäädäntö uudistettiin Sveitsin mallin mukaiseksi ja rikoslainsäädäntö Italian mallin mukaiseksi, aakkoset vaihdettiin arabialaisista latinalaisiksi, perustuslaista poistettiin viittaus islamiin, koululaitos uudistettiin, sukunimet otettiin käyttöön ja naisille annettiin äänioikeus. Samalla Turkkiin luotiin autoritäärinen hallintorakenne ja valta keskitettiin Tasavaltalaiselle kansanpuolueelle. Demokratia parlamentteineen ja vaaleineen jäi muodolliseksi. Uudistukset vaikuttivat aluksi vain kaupungeissa elämän jatkuessa maaseudulla entiseen tapaan. Tavallinen kansa ei pitänyt uudistuksista.[89]

Sukunimilain mukaisesti Turkin parlamentti antoi Mustafa Kemalille vuonna 1934 kunnianimen "Atatürk" (Turkkilaisten isä).[87] Atatürkin jäädessä lapsettomaksi ei nimellä ole täten ollut toista kantajaa.

Vuonna 1937 radiotoiminta valtiollistettiin. BBC oli aloittanut radiolähetykset Turkissa vuonna 1922, ja yksityiset turkkilaiset radiolähetykset oli aloitettu viisi vuotta myöhemmin.[90]

Ulkopolitiikka muokkaa

Turkki liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle sodan loppuvaiheissa seremoniallisena eleenä. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuonna 1945.[91] Vuonna 1947 Yhdysvallat julisti ottavansa käyttöönsä Trumanin opin, kun Neuvostoliitto oli vaatinut sotilastukikohtia Turkin salmista ja kreikkalaiset olivat joutuneet vaikeuksiin yrittäessään kukistaa kommunisteja sisällissodassa. Opissa tuotiin julki Yhdysvaltojen aikeet taata Turkin ja Kreikan turvallisuus, ja tuloksena oli suurimittainen sotilaallinen ja taloudellinen tuki.[92] Vuonna 1949 Turkki liittyi Euroopan neuvostoon.[89]

Kun Turkki oli osallistunut Yhdistyneiden kansakuntien joukkojen kanssa Korean sotaan, maa liittyi vuonna 1952 Natoon. Maasta tuli Välimerellä suojamuuri Neuvostoliittoa vastaan. Läheinen liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa aiheutti kuitenkin protestointia turkkilaisten keskuudessa. Vuonna 1959 Turkki haki EEC:n jäsenyyttä. Seuraavana vuonna siitä tuli OECD:n jäsen. Kuuban ohjuskriisin ratkaisuneuvotteluissa 1962–1963 Yhdysvallat lupasi Neuvostoliitolle, että se poistaa Turkista Jupiter-ohjuksensa. Turkille luvattiin, että tilalle tulee sukellusveneisiin sijoitettuja Polaris-ohjuksia. Turkki paheksui silti sitä, että supervallat sopivat asian kuulematta Turkkia.[93][89]

Kypros oli 1960-luvulla pitkällisten poliittisten väkivaltaisuuksien kourissa. Saaren kreikkalaiset ja turkkilaiset ajautuivat vuonna 1963 sisällissotaan, ja Turkki alkoi pyrkiä Kyproksen kahtiajakamiseen. Kreikan sotilasjuntta tuki Kyproksella vuoden 1974 vallankaappausyritystä. Tällöin Turkki katsoi tilanteen vaativan sotilasoperaatiota, jonka seurauksena saarelle syntyi vuonna 1975 separatistinen, vain Turkin tunnustama Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta, joka julistautui vuonna 1983 itsenäiseksi valtioksi.[94]

Vuonna 1987 Turkki haki EY:n jäsenyyttä.[95][96] EU ja Turkki solmivat vuonna 1995 tulliliiton, joka astui voimaan seuraavana vuonna. Turkin parlamentti päätti tulliliiton voimaantulosta 13.12.1995. Samana päivänä se päätti demokraattisten uudistusten ohjelmasta. Turkin ulkoministeriö vastusti sitä, että Euroopan parlamentti ratifioi tulliliiton.[97] Vuonna 1999 Turkki hyväksyttiin EU:n jäsenehdokkaaksi Helsingin huippukokouksessa.[95]

Monipuoluejärjestelmä ja sotilasvallankaappauksia muokkaa

Yksipuoluejärjestelmän aikakauden päätyttyä vuonna 1945 maahan syntyi monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin kärsi seuraavien vuosikymmenten aikana jännitteistä.[98] 13. toukokuuta 1950 järjestetyissä parlamenttivaaleissa oppositiopuolue demokraattinen puolue sai vaalivoiton ja lähes 85 % parlamentin paikoista. Reilua viikkoa myöhemmin 22. toukokuuta puolueen johtaja Celal Bayar valittiin presidentiksi.[99]

Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980. Lisäksi islamistinen pääministeri Necmettin Erbakan pakotettiin eroamaan "postmodernissa vallankaappauksessa" vuonna 1997.[98] Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit.[100]

Turkin kaakkoinen rajaseutu on vuosikymmenien ajan ollut levoton, koska alueen kurdiväestö on vaatinut itsehallintoa tai itsenäistä Kurdistania. Jyrkimmin asiaa on ajanut Kurdistanin työväenpuolue, joka on luokiteltu terroristijärjestöksi.[101] Sen johtaja Abdullah Öcalan on ollut vangittuna vuodesta 1999.

Vuonna 1999 maanjäristys Izmitissä surmasi 17 000 henkeä.[96]

Turkin politiikan näkyvimpiä vaikuttajia olivat sosiaalidemokraatti Bulent Ecevit, joka toimi viisi kertaa Turkin pääministerinä neljän vuosikymmenen aikana vuosien 1974-2002 välillä[102] sekä Ecevitin poliittinen kiistakumppani, konservatiivi Suleyman Demirel, joka vaikutti Turkin politiikassa viidellä vuosikymmenellä ollen seitsemän kertaa maan pääministeri vuosien 1964-1993 välillä sekä presidentti vuosina 1993-2000.[103]

Vuonna 2001 islamilainen Hyvepuolue kiellettiin ja islamilainen poliittinen liike jakautui.[95]

Recep Tayyip Erdoğanin hallintokausi muokkaa

 
Recep Tayyip Erdoğan, Turkin presidentti vuodesta 2014 ja pääministeri vuosina 2003-2014.

Talousvaikeudet johtivat uusiin vaaleihin vuonna 2002. Niissä nousi valtaan kansalliskonservatiivinen, islamilainen mutta EU-jäsenyyttä kannattava Oikeus- ja kehityspuolue AKP.

Kesäkuussa 2003 aloitettiin Unicefin ja Turkin valtion yhteistyöhankkeena Tytön kouluun -kampanja, jonka tarkoituksena oli saada koulutielle kaikki peruskouluikäiset tytöt, jotka eivät käyneet koulua tai olivat jättäneet koulunkäynnin kesken.[104]

Vuonna 2003 noin 60 ihmistä kuoli pommi-iskuissa Istanbulissa.[105][96] Nämä Al-Qaidan tekemät iskut kohdistuivat juutalaisiin.

Turkki aloitti 2005 neuvottelut Euroopan unionin kanssa Turkin liittymisestä unioniin.[96] EU ja Kypros vaativat Turkkia avaamaan satamansa kyproslaisille aluksille. Turkki puolestaan vaati Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan kauppasaarron purkamista. Kyproksen kysymys oli esillä syksyllä 2006, mutta kiistaan ei löydetty ratkaisua. EU:n jäseneksi hyväksytty Kyproksen tasavalta pystyy veto-oikeudellaan estämään Turkin jäsenyyden.[106]

Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuoden 2006 lehdistönvapausindeksissä Turkki sijoittui sijalle 98. Suurin lehdistönvapautta rajoittava tekijä oli vuoden 1982 perustuslaki, joka rajoitti yksilön oikeuksia ja antoi viranomaisille laajat toimintavaltuudet. Vuonna 2007 Turkissa toimi kolmisenkymmentä valtakunnallista sanomalehteä ja satoja aikakaus- ja paikallislehtiä. Valtakunnallisten päivälehtien yhteenlaskettu levikki oli noin 4 miljoonaa. Vähäisestä levikistä huolimatta lehdistöllä oli suuri yhteiskunnallinen merkitys. Suosituimpien päivälehtien kolumnistit olivat tärkeitä mielipidevaikuttajia. Yksityisiä televisioasemia oli vuonna 2007 16 ja valtiollisia 5.[90]

Presidentti Ahmet Necdet Sezerin virkakausi päättyi 2007, jolloin maalle oli tarkoitus valita uusi presidentti. Hallitseva AKP-puolue asetti ehdolle ulkoministeri Abdullah Gülin, joka ei ensimmäisellä kierroksella saanut tarvittavaa enemmistöä. Gülin ehdokkuus sai opposition marssimaan ulos parlamentista. Häntä vastaan ja sekulaarisen Turkin puolesta järjestettiin miljoonan marssijan joukkomielenosoitus. Turkin asevoimien pääesikunnan päällikkö kenraali Yaşar Büyükanıt ilmaisi 27. huhtikuuta toiveensa, että presidentin pitäisi olla koko sydämestään uskollinen tasavallan periaatteille. Ensimmäisessä presidenttiäänestyksessä paikalla oli 361 edustajaa, joista 357 kannatti Gülia. Korkein oikeus kuitenkin tuomitsi äänestyksen, koska lain mukaan paikalla pitää olla 367 edustajaa. Poliittisen kriisin ratkaisemiseksi parlamentti päätti yksimielisesti järjestää vaalit 22. heinäkuuta, neljä kuukautta etuajassa.[107][108] Parlamentti yritti myös perustuslainmuutoksella muuttaa presidentin suoralla kansanvaalilla valittavaksi, mutta presidentti Sezer esti veto-oikeudellaan muutoksen, jota piti tarpeettomana ja parlamentarismin vastaisena[109]. Seuranneissa parlamenttivaaleissa hallitseva AKP sai lähes 47 prosenttia äänistä, 13 prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisissä, ja määräenemmistön.[110]

Turkki pyrki tukemaan Euroopaan muslimeja ja sen suhteet Israeliin huononivat. Maa tuki sunnikapinallisia Syyrian sisällissodassa. Se myös pyrki toimimaan Syyrian kurdeja vastaan.

Turkkia vuodesta 2002 tosiasiallisesti johtanut ja pääministerinä vuodesta 2003 toiminut AKP:n johtaja Recep Tayyip Erdoğan valittiin elokuussa 2014 presidentiksi maan ensimmäisissä suorissa presidentinvaaleissa.[111][112] Erdoğanin aikana AKP hyväksytti vuonna 2017 kansanäänestyksellä uuden perustuslain, joka muutti maan presidenttijohtoiseksi[113]. Osa uuden perustuslain vastustajista oli yrittänyt heinäkuussa vuonna 2016 vallankaappausta ja tämä vallankaappausyritys antoi presidentille syyn toteuttaa hallinnossa suuria puhdistuksia erottamalla johtopaikoilta hallintonsa kriitikkoja.[114].

Opposition mukaan Erdoğan lisäsi valtaansa sananvapauden ja kansalaisyhteiskunnan kustannuksella.[115]

EU vastusti Erdoğanin itsevaltaisina pitämiään pyrkimyksiä.[116] Erdoğan pyrki luomaan hyvät välit Trumpiin ja Putiniinkin, mutta samalla Turkki etääntyi Euroopasta[117].

Huhtikuussa 2018 presidentti Erdoğan ilmoitti, että maan presidentin- ja parlamenttivaalit järjestetään ennenaikaisesti kesäkuussa 2018. Edellisenä vuonna kansanäänestyksessä niukasti hyväksytty presidentin valtaa lisäävä perustuslain uudistus astuisi myös voimaan ennenaikaisesti vaalien jälkeen.[118] Kesäkuun 2018 parlamenttivaaleihien oppositio muodosti yhteisen vaaliliiton haastaakseen presidentti Recep Tayyip Erdoğanin. jonka vastustaminen oli oppositiota yli ideologisten jakolinjojen yhdistävä asia. Opposition vaaliliitossa olivat Turkin suurin oppositiopuolue, sekulaari ja tasavaltalainen CHP, islamilais-vanhoillinen Saadet ja kansallismielinen IYI-puolue. Sitä tuki myös pieni keskustaoikeistolainen DP. Kurdipuolue HDP ei kuulunut oppositon vaaliliittoon. HDP pääsi ensi kertaa parlamenttiin vuonna 2015, jolloin se onnistui keräämään ääniä paitsi kurdeilta, myös vähemmistöjä ja feminismiä korostavalla politiikallaan. Toisella puolella oli presidentti Erdoğanin AKP ja sen liittolainen äärioikeistolainen MHP. Äänikynnys parlamenttiin oli 10 prosenttia.[119]Turkin presidentinvaaleissa kesäkuussa 2018 presidentti Recep Tayyip Erdoğan voitti ja voimaan astui perustuslain uudistus, joka lisäsi huomattavasti presidentin valtaa. Samassa yhteydessä pidetyissä parlamenttivaaleissa hallitseva puolue, Erdoğanin AKP sai liittolaisineen parlamenttiin enemmistön.[120]

Turkin joukot tunkeutuivat Syyrian kurdialueelle vuonna 2019[121]. Syynä tähän oli se, että Turkki sanoi Syyrian kurdien tukevan Turkin kurdikapinallisia. Talous kasvoi Erdoğanin aikana alussa nopeasti[122]. Kasvu hiipui vuosina 2018-2019[123]. Vuonna 2019 opposition edustaja voitti Istanbulin pormasterinvaaleissa. Hallituspuolue piti voittoa väärennettynä, ja vaati uusintavaalit. Nämä järjestettiin, ja opposition Ekrem Imamoğlu voitti vaaleissa vielä enemmän. Tämän kaosittiin enteilevän mahdollista AKP:n heikentymistä koko maassa[124].

Vuosia jatkuneen Syyrian sisällissodan seurauksena Turkkiin on paennut yli kaksi miljoonaa syyrialaispakolaista.[125] Syyrian sisällissodassa Turkki on tukenut presidentti Bashar al-Assadin hallintoa vastaan taistelevia kapinallisia ja Venäjä on tukenut al-Assadin hallintoa. Marraskuussa 2015 Turkki ampui alas venäläisen hävittäjäkoneen ja maiden välit kiristyivät äärimmilleen.[126] Kesästä 2016 lähtien välit taas lämpenivät tämän maiden keskinäiset suhteet jäädyttäneen tapahtuman jäädessä taka-alallee. Maiden välien taas lämmettyä Turkki tilasi heinäkuussa 2019 Venäjältä pitkän matkan paikallisten ilmaohjusten torjuntajärjestelmän, mikä puolestaan kiristi Turkin suhteita Nato-liittolaiseen Yhdysvaltoihin.[127] Maaliskuussa 2020 Venäjä ja Turkki sopivat tulitauosta Syyrian Idlibissä. Syyrian hallituksen joukot olivat edenneet Venäjän ilmapommitusten tuella Turkin tukemien Syyrian kapinallisten viimeisellä vahvalla alueella Idlibissä koko alkuvuoden 2020. Turkki ja Syyria kävivät hetken alueella avointa sotaa, kun Turkki kosti kolonnaansa vastaan tehdyn tuhoisan iskun, jossa kuoli virallisten tietojen mukaan 34 turkkilaista sotilasta. Tulitauon lisäksi sovittiin myös, että Idlibin lävitse kulkevalle M4-moottoritielle tulee yhteensä 12 kilometriä leveä suojavyöhyke. Venäjän ja Turkin joukot alkavat sopimuksen mukaan valvoa osaa moottoritiestä yhdessä.[128]

Aikajana Turkin historiasta muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Stoneman, Richard: Traveller’s History - Turkki. Suomentanut Haikara, Tarja; Aho, Reetta. UNIPress, 2015. ISBN 978-951-579-487-1.
  • Andre, Wink: Al Hind: The Making of the Indo Islamic World, Vol. 1, Early Medieval India and the Expansion of Islam, 7th-11th Centuries. Brill Academic Publishers, 1990. ISBN 90-04-09249-8.
  • Cyril, Mango: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, USA, 2002. ISBN 0-19-814098-3.
  • Patrick, Kinross: The Ottoman Centuries: The Rise and Fall of the Turkish Empire. Morrow, 1977. ISBN 0-688-03093-9.
  • Stanford, Jay Shaw & Kural Shaw, Ezel: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0-521-29163-1.
  • Mango, Andrew: Ataturk. Overlook, 2000. ISBN 1-58567-011-1.
  • Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 288. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c Stoneman, s. 15-17
  2. ↑ The emergence of Mesopotamian civilization Encyclopædia Britannica. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l Ancient Anatolia U.S. Library of Congress. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Stoneman, s. 17-18
  5. ↑ a b Stoneman, s. 21-22
  6. ↑ a b c Stoneman, s. 23-25
  7. ↑ Stoneman, s. 25-27
  8. ↑ Stoneman, s. 32-33
  9. ↑ a b c Stoneman, s. 33-35
  10. ↑ Stoneman, s. 43-45
  11. ↑ Stoneman, s. 45-46
  12. ↑ Stoneman, s. 46-49
  13. ↑ Stoneman, s. 49-52
  14. ↑ a b Stoneman, s. 52-55
  15. ↑ a b Stoneman, s. 55-56
  16. ↑ Stoneman, s. 57-58
  17. ↑ Stoneman, s. 60-61
  18. ↑ Stoneman, s. 61-64
  19. ↑ Stoneman, s. 64-65
  20. ↑ Stoneman, s. 70-74
  21. ↑ Stoneman, s. 75-76
  22. ↑ a b Stoneman, s. 76-79
  23. ↑ Stoneman, s. 79-82
  24. ↑ a b c Stoneman, s. 82-84
  25. ↑ Stoneman, s. 74
  26. ↑ Stoneman, s. 84-86
  27. ↑ Stoneman, s. 86-87
  28. ↑ a b Stoneman, s. 90-93
  29. ↑ a b c Stoneman, s. 95-99
  30. ↑ a b c d e f Rome and the Byzantine Empire U.S. Library of Congress. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  31. ↑ Stoneman, s. 99-100
  32. ↑ Stoneman, s. 100-103
  33. ↑ a b Stoneman, s. 103-104
  34. ↑ Nemrut Dağ Unesco. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  35. ↑ a b c Stoneman, s. 104-108
  36. ↑ a b Stoneman, s. 108-112
  37. ↑ a b Stoneman, s. 112-114
  38. ↑ Haldon, s. 25-27
  39. ↑ a b c Haldon, s. 27-29
  40. ↑ a b Stoneman, s. 116-117
  41. ↑ Stoneman, s. 117-118
  42. ↑ a b c Haldon, s. 30-31
  43. ↑ a b Stoneman, s. 119
  44. ↑ Haldon, s. 31-32
  45. ↑ a b c Haldon, s. 38-42
  46. ↑ a b c d Stoneman, s. 120-124
  47. ↑ a b c d e f Haldon, s. 42-46
  48. ↑ a b Stoneman, s. 124-125
  49. ↑ a b c d e Haldon, s. 47-49
  50. ↑ a b c Stoneman, s. 126
  51. ↑ a b Haldon, s. 49-50
  52. ↑ a b Haldon, s. 53-56
  53. ↑ a b c Stoneman, s. 127-129
  54. ↑ a b Stoneman, s. 130-131
  55. ↑ a b c d Haldon, s. 57-58
  56. ↑ a b Haldon, s. 59-63
  57. ↑ Stoneman, s. 131-136
  58. ↑ a b c d e Haldon, s. 63-65
  59. ↑ a b c Stoneman, s. 136-138
  60. ↑ a b c d Haldon, s. 65-66
  61. ↑ Stoneman, s. 139-143
  62. ↑ Stoneman, s. 147-148
  63. ↑ a b Stoneman, s. 143-146
  64. ↑ a b c d Stoneman, s. 148-150
  65. ↑ Haldon, s. 66-67
  66. ↑ a b c d e Haldon, s. 67-68
  67. ↑ a b c d Stoneman, s. 150-152
  68. ↑ a b c d e Haldon, s. 68-70
  69. ↑ a b c Haldon, s. 71-72
  70. ↑ Stoneman, s. 153-154
  71. ↑ Haldon, s. 72-74
  72. ↑ a b c d e f Haldon, s. 76-77
  73. ↑ a b c d Stoneman, s. 158-160
  74. ↑ Haldon, s. 219-230
  75. ↑ Stoneman, s. 160-162
  76. ↑ Andre, Wink: Al Hind: The Making of the Indo Islamic World, Vol. 1, Early Medieval India and the Expansion of Islam, 7th-11th Centuries. Brill Academic Publishers, 1990. ISBN 90-04-09249-8. lähde tarkemmin?
  77. ↑ Cyril, Mango: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, USA, 2002. ISBN 0-19-814098-3. lähde tarkemmin?
  78. ↑ a b Patrick, Kinross: The Ottoman Centuries: The Rise and Fall of the Turkish Empire. Morrow, 1977. ISBN 0-688-03093-9. lähde tarkemmin?
  79. ↑ a b c d Stanford, Jay Shaw & Kural Shaw, Ezel: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0-521-29163-1. lähde tarkemmin?
  80. ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 73. Helsinki: Otava, 1950.
  81. ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 74. Helsinki: Otava, 1950.
  82. ↑ Q&A Armenian 'genocide' BBC. Viitattu 27.1.2007.
  83. ↑ Kirje Turkin pääministerille (vanhentunut linkki) Genocide Watch. Arkistoitu 4.6.2007. Viitattu 25.5.2007.
  84. ↑ ArmenianGenocide.org armenian-genocide.org. Viitattu 25.5.2007.
  85. ↑ Native Christians Massacred. The Ottoman Genocide of the Assyrians during World War I University of Toronto Press. Viitattu 25.5.2007.
  86. ↑ Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 124–125. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.
  87. ↑ a b Mango, Andrew: Ataturk. Overlook, 2000. ISBN 1-58567-011-1. lähde tarkemmin?
  88. ↑ a b Torbacke, Jarl: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 16: Ensimmäinen maailmansota, s. 242–243. Suomentanut Eskelinen, Heikki. Otava, 2004. ISBN 951-1-09277-4.
  89. ↑ a b c d Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 26-27. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  90. ↑ a b Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 88-89. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  91. ↑ Growth in United Nations membership (1945-2005) United Nations. Viitattu 7.1.2007.
  92. ↑ James A. Huston: Outposts and Allies: U.S. Army Logistics in the Cold War, 1945-1953 Susquehanna University Press.
  93. ↑ Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 288. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.
  94. ↑ Timeline: Cyprus British Broadcasting Corporation. Viitattu 9.1.2007.
  95. ↑ a b c Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 18-19. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  96. ↑ a b c d Timeline Turkey BBC News
  97. ↑ Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 81, 210. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  98. ↑ a b Hale, William Mathew: Turkish Politics and the Military. Routledge (UK), 1994. ISBN 0-415-02455-2. lähde tarkemmin?
  99. ↑ Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 20. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  100. ↑ Tevfik F. Nas: Economics and Politics of Turkish Liberalization. Lehigh University Press, 1992. ISBN 0-934223-19-X. lähde tarkemmin?
  101. ↑ Turks Charge Kurd With Inciting Hatred 24.2.2007. Washington Post. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
  102. ↑ Turkish ex-PM Bulent Ecevit dies news.bbc.co.uk. 5.11.2006. Viitattu 23.3.2020. (englanniksi)
  103. ↑ Turkish ex-President Demirel dies BBC News. 17.6.2015. Viitattu 23.3.2020. (englanniksi)
  104. ↑ Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 344. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  105. ↑ Turkin poliisi pidätti kymmeniä terroriepäiltyjä Yle Uutiset. 15.10.2009. Viitattu 13.10.2011.
  106. ↑ Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 390. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  107. ↑ Turkish court blocks Islamist's bid for presidency Independent. Arkistoitu 5.6.2007. Viitattu 5.5.2007.
  108. ↑ One million Turks protest over 'plans for Islamic state' Independent. Arkistoitu 2.5.2007. Viitattu 5.5.2007.
  109. ↑ Turkin presidentti esti perustuslain muutoksen Yle. Viitattu 25.5.2007.
  110. ↑ Islamic Pragmatists Triumph in Turkey Spiegel. Viitattu 23.7.2007.
  111. ↑ "Erdoğan on Turkille suuri onni" – presidentinvaalit ratkennevat ensimmäisellä kierroksella Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  112. ↑ Umut Uras: Erdogan wins Turkey's presidential election www.aljazeera.com. Viitattu 23.3.2020.
  113. ↑ Turkin kohtalon päivä – itsevaltainen presidentti vai perinteinen demokratia? Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  114. ↑ Köyhän lähiön pojasta presidentiksi – Turkin Erdoğan on voittanut monta ottelua, miten hänen käy nyt? Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  115. ↑ Erdoğan tiukentaa otettaan entisestään – armeija saattaa siirtyä hallituksen alaisuuteen, vävy talousministeriksi Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  116. ↑ Uhkailua ja poliisivalvontaa – Oppositio kampanjoi Turkissa paineen alla Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  117. ↑ Turkki etääntyy yhä Euroopasta ts.fi. 26.6.2018. Arkistoitu 6.2.2020. Viitattu 6.2.2020.
  118. ↑ Analyysi: Turkin hallinto haluaa pikavaalit ennen talouskuplan puhkeamista Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  119. ↑ Turkki äänestää jännittävissä vaaleissa – Sinetöidäänkö Erdoğanin yksinvalta vai järjestääkö oppositio yllätyksen? Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  120. ↑ Erdoğan varmistui Turkin vaalien voittajaksi – "Emme polvistu muiden kuin jumalan edessä" Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  121. ↑ Miksi Turkki hyökkää Syyriaan, ja mitä siitä seuraa? Tässä 100 ja 400 sanan mittaiset vastaukset Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  122. ↑ Turkki syyttää liiran syöksystä pahansuopia ulkovaltoja – edes markkinat eivät saa Erdoğania katsomaan peiliin Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  123. ↑ Calle Koskela: Turkin talous sinnittelee kriisin partaalla verkkouutiset.fi. 18.5.2019. Viitattu 6.2.2020.
  124. ↑ Iso takaisku Turkin valtapuolueelle – Opposition ehdokas voitti Istanbulin pormestarinvaalit Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  125. ↑ Situation Syria Regional Refugee Response data2.unhcr.org. Viitattu 23.3.2020.
  126. ↑ Nato-maa Turkki ampui alas venäläisen hävittäjän Syyrian rajalla – Putin: ”Selkäänpuukotus terroristien apureilta” Helsingin Sanomat. 24.11.2015. Viitattu 23.3.2020.
  127. ↑ Natoon kuuluva Turkki teki asekaupat Venäjän kanssa – saattaa johtaa Yhdysvaltojen pakotteisiin www.iltalehti.fi. Viitattu 23.3.2020.
  128. ↑ Turkki | Venäjä ja Turkki sopivat tulitauosta Syyriassa Helsingin Sanomat. 5.3.2020. Viitattu 23.3.2020.
  129. ↑ Anu Leinonen: Turkki Euroopan rajalla?, s. 14. Gaudemaus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.

Aiheesta muualla muokkaa

Aasian valtioiden historia
  Afganistan   Arabiemiraatit   Armenia   Azerbaidžan   Bahrain   Bangladesh   Bhutan   Brunei
  Etelä-Korea   Filippiinit   Georgia   Indonesia   Intia   Irak   Iran   Israel
  Itä-Timor   Japani   Jemen   Jordania   Kambodža   Kazakstan   Kiina   Kirgisia
  Kuwait   Laos   Libanon   Malediivit   Malesia   Mongolia   Myanmar     Nepal
  Oman   Pakistan   Palestiina   Pohjois-Korea   Qatar   Saudi-Arabia   Singapore   Sri Lanka
  Syyria   Tadžikistan   Taiwan   Thaimaa   Turkki   Turkmenistan   Uzbekistan   Venäjä
  Vietnam   Hongkong   Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Turkin_historia&oldid=22328435”