Trafalgarin taistelu
Trafalgarin taistelu oli lokakuussa 1805 ranskalais-espanjalaisen laivaston ja Britannian laivaston välillä käyty meritaistelu. Napoleonin sotiin kuuluvassa taistelussa amiraali Pierre-Charles Villeneuven johtama Ranskan laivasto kohtasi vara-amiraali Horatio Nelsonin komentaman Britannian laivaston. Taistelu on maailman historian kuuluisimpia meritaisteluita ja Napoleonin sotien tärkeimpiä taisteluita.[1]
| Trafalgarin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Napoleonin sotia | |||||||
.jpg) | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
27 linjalaivaa, 4 fregattia, 2 muuta |
Ranska: 18 linjalaivaa, 8 muuta; Espanja: 15 linjalaivaa | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
449 kaatunutta, 1 214 haavoittunutta |
4 480 kaatunutta, 2 250 haavoittunutta, 7 000 vangittua, 17 vallattua alusta, 1 tuhottu alus | ||||||
.svg){kind=small}
Trafalgarin taistelussa amiraali Nelson voitti ranskalais-espanjalaisen laivaston, mutta kaatui itsekin taistelussa. Trafalgarinniemen edustalla käydyn taistelun johdosta Nelsonista tuli yksi Britannian suurimmista sotasankareista. Samalla keisari Napoleon I:n johtama Ranska menetti mahdollisuutensa suurvalta-asemaan merellä. Taistelun jälkeen Britannialle ei enää löytynyt potentiaalista vastustajaa merillä, mikä mahdollisti Brittiläisen imperiumin synnyn.[2]
Taistelun taustaa muokkaa
Ranskan ja Britannian kilpailu meriherruudesta muokkaa
Merenkulun merkitys kasvoi 1700-luvun lopulla sekä 1800-luvun alussa merkittävään osaan useimpien eurooppalaisten valtioiden pyrkiessä turvaamaan hyvin tuottavat kauppareittinsä. 1700-luvun lopulla ainoastaan Britannia ja Ranska taistelivat enää meriherruudesta. Britannia halusi turvata meriyhteytensä, jotka olivat saarivaltakunnalle elintärkeitä, ranskalaisten pyrkiessä keisari Napoleon I:n johdolla Euroopan herruuteen. Britanniassa pelättiin Napoleonin maihinnousua Englannin kanaalin ylitse ranskalais-espanjalaisen laivastonsa turvin. Britannia kuitenkin esti tämän aikeen keskittämällä laivastoaan kanaalin rannikkokaupunkeihin, jolloin Napoleon luopui maihinnousuajatuksestaan vuoden 1805 kesään mennessä.
Luovuttuaan maihinnousuajatuksestaan Napoleon siirsi armeijansa kanaalin rannalta Keski-Eurooppaan. Ranskalaisen laivaston saama käsky palata Välimerelle vahvisti siten ranskalaisten valtaa Välimeren rannikolla. Napoleonin aikeina oli kuitenkin vapauttaa kaikki Välimeren ranskalaiskaupungit brittiläisistä laivoista, minkä vuoksi hän suunnitteli kiinnittävänsä Britannian huomion Länsi-Intiaan, mikä saisi brittialukset siirtymään Välimereltä Karibianmerelle. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui vara-amiraali Horatio Nelsonin yllättävän liikkeen takia[3] ja samalla tämä liike aiheutti myös sen, että Nelsonin johtama brittilaivasto kohtasi taistelussa ranskalais-espanjalaisen laivaston.
Komentajat muokkaa
Brittien laivastoa johti vara-amiraali Horatio Nelson, joka oli aikaisemminkin tuottanut raskaan tappion Ranskan laivastolle Abukirin taistelussa. Vuonna 1803 Britannian Välimeren laivaston komentajaksi nimitetty Nelson oli aloittanut uransa laivastossa jo 12-vuotiaana. Taktikkona Nelson oli taitava ja hänet oli lyöty ritariksi vuonna 1793 ansioistaan merellä. Trafalgarin taistelussa Nelson hylkäsi perinteisen merisodankäyntitavan, jossa laivat taistelivat rinta rinnan tykit vastakkain useita päiviäkin; sen sijaan hänen taktiikkansa Trafalgarilla oli hajottaa vihollislaivaston rivistö.[3]
Ranskalais-espanjalaista laivastoa johti Trafalgarin taistelussa viisitoistavuotiaana laivastoon liittynyt amiraali Pierre-Charles Villeneuve. Nelsonin tapaan Villeneuve oli ollut mukana myös Ranskan kannalta tappiollisessa Niilin taistelussa, mutta Nelsonista poiketen Villeneuve ei johtanut toista osapuolta, vaan ainoastaan omaa laivaansa. Trafalgarilla Villeneuve johti Nelsonia isompaa laivastoa, muttei pystynyt hyödyntämään ylivoimaansa, vaan hävisi Britannian laivastolle ja joutui vangiksi.
Laivastot muokkaa
Trafalgarin taistelun alkaessa Britannialla oli 27 linjalaivaa. Ranskalais-espanjalaiseen laivastoon taas kuului kahdeksantoista ranskalaista ja viisitoista espanjalaista alusta, mikä takasi ranskalais-espanjalaiselle laivastolle määrällisen ylivoiman. Yhteensä Trafalgarin taistelussa oli mukana kuusikymmentä laivaa, kuusituhatta tykkiä ja neljäkymmentätuhatta miestä.[3]
Määrällisesti tarkasteltuna ranskalais-espanjalainen laivasto vaikutti olevan etulyöntiasemassa, mutta todellisuudessa Nelsonin johtaman brittilaivaston sotilaat oli koulutettu paremmin, minkä lisäksi britit olivat kokeneempia ja motivoituneempia kuin ranskalais-espanjalaisen laivaston sotilaat.[3] Nelsonin johtamissa joukoissa palvelleista merimiehistä 53 prosenttia oli englantilaisia, 21 prosenttia irlantilaisia ja seitsemän prosenttia skotlantilaisia.[4]
Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen monet Ranskan laivaston kokeneet upseerit erotettiin, koska nämä olivat toimineet entisen hallinnon palveluksessa. Tästä syystä useat kokeneet merimiehet olivat jo ennen Trafalgarin taistelua siirtyneet kauppalaivojen palkkalistoille. Nämä merimiehet oli korvattu hätäisesti maajoukkoihin kuuluvilla sotilailla. Uusia merijoukkoja ei voitu kouluttaa kunnolla meritaisteluja ja merenkäyntiä varten, koska ranskalaisten laivastot olivat suurimman osan ajastaan saarrettuina satamissa eikä merenkäynti onnistunut vihollislaivojen vuoksi.[3] Merisotilaiden koulutus Espanjan armadassa oli vielä huonompaa kuin Ranskan laivastossa; useimmat matruusit eivät olleet koulutettuja merenkäyntiin vaan heidät oli värvätty Cádizin köyhälistökortteleista.[3]
Nelsonin taktiikka muokkaa
Nelsonin tarkoituksena oli tuhota vihollislaivasto täydellisesti, mikä varmistaisi Britannian ylivallan merellä jatkuvan ja murentaisi lopullisesti Napoleonin haaveet Ranskan suurvalta-asemasta myös merillä. Trafalgarilla Nelson ei aikonutkaan hyödyntää vanhoja merisodankäyntioppeja, joissa laivat taistelivat jopa päiväkausia rinta rinnan. Tällainen vanha merisodankäyntitapa pitkitti taisteluita, ja yleensä perinteisen kaavan mukaan käydyissä meritaisteluissa ei ollut selvää voittajaa.
Tämän vuoksi Nelson päätti kokeilla uudenlaista taktiikkaa. Hänen suunnitelmiinsa kuului Britannian laivaston jakaminen kahteen linjaan, joista pohjoista hän johti itse. Molempien rintamien tehtävä oli hajottaa vihollisen kilometrejä pitkä rivistö. Taktiikka edellytti sitä, että brittiläinen laivasto saattoi huonon tuulen vuoksi joutua purjehtimaan kauankin ranskalais-espanjalaisen laivaston tulituksessa pystymättä vastaamaan tuleen. Siinä missä ranskalaisten taktiikkana oli heikentää vihollisalusten ohjattavuutta tuhoamalla niiden mastot ja purjeet, Nelsonin joukkojen taktiikkana oli ampua suoraan vihollislaivojen runkoihin mahdollisimman suuren tuhon aiheuttamiseksi. Nelsonin taktiikka perustui huolelliseen ajoitukseen ja yllätyksellisyyteen, mikä edellytti laivojen kapteeneilta aloitekykyä.[5]
Laivastojen liikkeet ennen taistelua muokkaa
Taistelua edelsi useita kuukausia kestänyt takaa-ajo, jossa brittiläinen laivasto ajoi takaa ranskalaisten laivastoa. Maaliskuussa 1805 Ranskan keisari Napoleon oli antanut de Villeneuvelle käskyn purjehtia Karibianmerelle tuottamaan suurta vahinkoa brittiläisille siirtokunnille, jotta Britannian huomio kiinnittyisi väliaikaisesti toisaalle. Brittiläisten laivojen siirtyessä Länsi-Intian saaristoon ranskalais-espanjalaiset alukset palaisivat Atlantin yli Eurooppaan ja vapauttaisivat Ranskan satamat tuhoten samalla jäljelle jääneet brittialukset. Tämän jälkeen Napoleon suunnitteli valtaavansa Britannian.
De Villeneuven lähtiessä Atlantille vara-amiraali Nelson päättikin seurata häntä, mikä sotki ranskalais-espanjalaisen laivaston suunnitelmat. De Villeneuve kääntyi takaisin, mutta tuuli vei hänen joukkonsa brittiläisen vara-amiraali Sir Robert Calderin komentaman laivaston osaston luokse. Näiden laivasto-osastojen välillä käytiin 22. heinäkuuta Cape Finisterren taistelu, joka päättyi ratkaisemattomana, vaikkakin Villeneuve menetti kaksi laivaansa (San Rafael (80 tykkiä) ja Firme (74 tykkiä)). De Villeneuve rikkoi Napoleonin käskyjä eikä purjehtinut pohjoiseen. Hän haki suojaa ensin Vigosta ja purjehti sitten Cádiziin.
Tässä vaiheessa keisari Napoleon oli jo luopunut haaveestaan vallata Britannia maihinnousulla. Hän antoi de Villeneuvelle uudeksi tehtäväksi purjehtia Välimerelle tukemaan ranskalaisjoukkoja Sisiliassa. De Villeneuve kuitenkin tiesi vara-amiraali Nelsonin odottavan häntä valmiina taisteluun, minkä vuoksi hän uhmasi keisarin käskyä ja jäi lokakuun puoliväliin asti odottamaan Cádizin satamaan. Vasta Napoleonin riistettyä tältä päällikkyyden pelkuruuden takia de Villeneuve joutui nöyryytykseltä säästyäkseen antamaan laivoilleen lähtökäskyn 19. lokakuuta. Nelson aavisti de Villeneuven suunnitelman, minkä vuoksi hän määräsi eteläisemmän laivastonsa sulkemaan Gibraltarin estääkseen ranskalais-espanjalaisen laivaston pääsyn Välimerelle. Tämän takia de Villeneuve ei voinut enää välttää yhteenottoa Nelsonin kanssa.
Vara-amiraali Nelson oli etulyöntiasemassa jokapäiväisiksi muodostuneiden taisteluharjoitusten myötä. Ranskalaisten laivaston amiraali Villeneuve tiesi joutuvansa kohtaamaan brittiläisen sotalaivaston, mutta ei ollut valmistautunut taisteluun paetessaan laivastoa kuukausikaupalla. Nelson aloitti taistelun 21. elokuuta 1805.
Taistelun kulku muokkaa
Nelson aloittaa hyökkäyksensä muokkaa
Hyökkäyksen alkaessa ranskalais-espanjalaisen laivaston komentaja de Villeneuve oli asettanut aluksensa jonoon, jotta vihollisen olisi mahdollisimman vaikeaa tuhota monta alusta muutamalla laukauksella. Nelson kävi hyökkäykseen suunnitelmiensa mukaisesti kahtena rintamana. Hän itse johti näistä pohjoisempaa. Tarkoituksena oli murtaa vihollisen linja murtautumalla läpi kahdesta kohdasta. Taistelun alkaessa tuuli luoteesta kaakkoon,[6] vaikkakin tuuli oli sangen heikkoa.
Aluksi taktiikka vaikutti tappiolliselta brittijoukkoihin nähden, sillä heikon tuulen takia alukset liikkuivat hitaasti kohti ranskalais-espanjalaisen laivaston rivistöä. Purjehtimissuunnasta johtuen britit eivät voineet ampua vihollisaluksia, vaikkakin nämä pystyivät tulittamaan eteneviä Nelsonin joukkoja. Ranskalais-espanjalainen laivasto pystyikin ampumaan brittejä puolen tunnin ajan, ennen kuin nämä pystyivät vastaamaan tuleen.[3] Ennen kuin Nelsonin lippulaiva HMS Victory oli saavuttanut vihollisen linjan, noin viitisenkymmentä merimiestä oli saanut surmansa.[3] Lisäksi laivojen ohjattavuus oli kärsinyt; mastot olivat kärsineet vakavasti ja peräsintä ohjasi käsivoimin 40 merimiestä.[3]
Ranskalais-espanjalaisen laivaston rivistö murtuu muokkaa
Brittien laivojen tunkeuduttua ranskalais-espanjalaisen laivaston rivistön läpi ja päästyä vihollisen tuntumaan, laukaistiin tykit. Vara-amiraali Nelsonin lippulaivan Victoryn ensimmäinen täyslaidallinen osui Bucentaureen (80 tykkiä) haavoittaen kahtasataa ranskalaista merimiestä ja tuhoten kaksikymmentä tykkiä.[2] Samalla brittien merijalkaväki aloitti yhteistulituksen vihollisiansa kohti. Toisin kuin ranskalaiset, vara-amiraali Nelson ei halunnut käyttää tarkka-ampujia laivoissaan, koska näiden laukaukset saattoivat vahingossa sytyttää oman laivan purjeet tuleen.[2] Nelson yhtyikin Britannian laivastossa vallitsevaan käsitykseen, jonka mukaan komentajan ensisijainen tehtävä oli vastustajan laivan kaappaaminen, ei sen tuhoaminen.[2]
Viisituntinen taistelu päättyy brittien voittoon muokkaa
Hyökättyään Bucentauren kimppuun Victory siirtyi taistelemaan Redoutablen (74 tykkiä) kanssa. Jonkin aikaa molemmat alukset ampuivat kiivaasti toisiaan. Redoutablen sulkiessa tykinluukkunsa Victoryllä oletettiin, että vihollisaluksen kapteeni Lucas aikoi antaa miestensä nousta Britannian laivaston lippulaivaan. Lucas uskoikin jo voittaneensa Nelsonin[2], mutta Témérairen törmääminen Redoutableen esti suunnitelman toteuttamisen. Redoutablen ollessa toimintakyvyttömänä Victory jatkoi tulitustaan hajottaen vihollislaivansa.
Taistelu jatkui vielä viiden tunnin ajan. Viimein Nelsonin taktiikka osoitti olevansa toimiva, sillä ranskalais-espanjalainen laivasto alkoi hajaantua. Murtautumalla heti taistelun alussa vihollisten rivistön läpi Nelson oli saanut brittilaivat suoraan taistelun keskustaan. Yliotteen keskiössä saaneet britit pakottivat de Villeneuven antautumaan ja kymmenen ranskalais-espanjalaisen laivaston laivaa pakenivat samalla Cádiziin. Koko taistelussa britit eivät olleet menettäneet ainuttakaan laivaa, vaikkakin heiltä oli kuollut tai haavoittunut 1700 miestä. Brittialukset olivat paikoin huonossa kunnossa, mutta huonompi tilanne oli ranskalais-espanjalaisen laivaston puolella. He olivat menettäneet 18 laivaansa joko vallattuina tai tuhottuina ja tuhannet sotilaat olivat kaatuneet.[3] Brittimerimiehet taas tointuivat pian taistelusta ja eräs ranskalainen silminnäkijä kirjoittaakin:
»Minua hämmästytti eniten heidän toimintansa taistelun jälkeen. Yllättäen kohosi navakka tuuli, ja englantilaiset ryhtyivät välittömästi työhön laskemaan purjeita ja reivaamaan märssypurjeita sellaisella täsmällisyydellä ja järjestelmällisyydellä ikään kuin heidän laivansa eivät olisikaan olleet hirveässä taistelussa. Olimme kaikki hölmistyneitä ja mietimme, mistä englantilaiset merimiehet oli tehty. Meidän miehemme olivat nyt joko juovuksissa tai haavoittuneita, ja me, päällystö, emme saaneet heitä tekemään mitään. Emme olleet nähneet niin taitavaa toimintaa aiemmin, enkä tule koskaan unohtamaan heitä.[7]»
Vara-amiraali Nelsonin kohtalo muokkaa
Vaikka Trafalgarin taistelu oli kiistattomasti vara-amiraali Nelsonin suurin voitto, hän ei itse päässyt nauttimaan siitä. Sen aikaisen sodankäyntitavan mukaan laivojen komentajat kulkivat kannella suojattomina valaen toivoa ja motivaatiota merimiehiin ja merijalkaväkeen. Tämä asetti komentajan, tässä tapauksessa Nelsonin, vaaraan kun vihollislaiva tuli ampumaetäisyydelle.
Trafalgarilla oli ehditty taistella vasta viitisentoista minuuttia kun sala-ampujan luoti tavoitti Nelsonin. "Nyt he osuivat minuun, Hardy [Victoryn kapteeni]. Selkärankani on mennyttä", Nelson sanoi luodin osuttua häneen. Käyskennellessään kannella Nelsonilla ei ollut minkäänlaista suojaa luoteja vastaan ja hän oli pukeutunut juhlaunivormuunsa. Luoti oli osunut häntä vasempaan hartiaan ja sitä kautta tunkeutunut syvälle ruumiiseen. Kannen alle kannettua Nelsonia yritettiin vielä pelastaa kirurgisin konstein, mutta Nelson menehtyi haavoihinsa. Hän ehti kuitenkin ennen kuolemaansa kuulla voitosta. Vara-amiraali Nelsonin viimeiset sanat olivat: "Luojan kiitos, olen tehnyt velvollisuuteni."[3]
Horatio Nelsonin ruumis säilöttiin suureen, täyteen brandytynnyriin, jotta se säilyisi kotimatkan ajan ja kuljetettiin haudattavaksi Isoon-Britanniaan.[8] Hänen kolmea voittoaan kunnioitetaan yhä merisotilaiden kaulureissa olevilla kolmella raidalla ja kuolemaa näiden pukuun sijoitetulla mustalla solmiolla. Nelsonille järjestettiin valtiolliset hautajaiset ja hänen merivoittonsa mukaan nimettiin Lontoon merkittävimpiin aukioihin kuuluva Trafalgar Square.
Trafalgarin taistelun seuraukset muokkaa
Trafalgarin taistelun seurauksena keisari Napoleon I:n johtama Ranska menetti lopullisesti mahdollisuutensa Britannian kukistamiseen merellä, vaikkakin hän yhä suunnitteli Britannian valtaamista.[2] Voidaankin katsoa, että voitto Trafalgarilla pelasti Britannian Ranskan hyökkäykseltä.[9][1] Voitto Trafalgarinniemellä johti siihen, että Britanniasta tuli merien kiistaton suurvalta, eikä Euroopasta tai muilta mantereilta löytynyt sille enää kilpailijaa merillä.
Britannian suurvalta-asema merillä johti siihen, ettei mikään valtio kyennyt kilpailemaan sen kanssa meriherruudesta. Tämä mahdollisti sen, että Britannia saattoi käyttää merivaltaansa maailmanlaajuisen imperiumin luomiseen ja ylläpitämiseen. Selvä valta-asema merillä auttoi suuresti Britanniaa kolonialismin aikana, jolloin Britannia hankkikin paljon siirtomaita. Trafalgarin taistelu siis osittain mahdollisti Brittiläisen imperiumin syntymisen.[2]
Nelsonista tuli taistelun seurauksena kansallissankari Britanniassa. Taistelun tunnetuin muistomerkki on Trafalgar Squaren aukio Lontoon keskustassa. Sen keskellä on vuonna 1843 valmistunut 46 metriä korkea pylväs, jonka päässä on 5,5 metriä korkea Nelsonin patsas. Vuonna 2005 Britanniassa juhlittiin taistelun 200-vuotispäivää muun muassa kuuden päivän juhlallisuuksilla Portsmouthissa ja kuningattaren suorittamalla suurella kansainvälisellä laivastokatselmuksella.[10]
Lähteet muokkaa
- Tieteen Kuvalehti nro 14/2005 s. 46–51
- Tim Newark: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6139-2. s. 16–19
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Ganeri, Anita... et al.: Maailmanhistorian ensyklopedia kivikaudelta 2000-luvulle. Bath: Parragon, 2005. ISBN 1-4054-6053-9. s. 161
- ↑ a b c d e f g 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa
- ↑ a b c d e f g h i j k Tieteen Kuvalehti numero 14/2005 s. 46–51
- ↑ Cowan, Veronica: First Sea Lord Admiral Sir Alan West On Nelson And Trafalgar 2005 21.12.2005. Culture24. Viitattu 21.10.2009. (englanniksi)
- ↑ Toim. Väänänen, Juha: Kuka teki mitä : kuvitettu elämäkerrallinen hakuteos. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1986. ISBN 951-643-251-4. s. 189, hakusana Nelson, Horatio
- ↑ Everyman's Encyclopedia volume 12. J M Dent & Sons Ltd, 1978. ISBN 0-460-04024-3. s. 13 hakusana Trafalgar
- ↑ Lainaus J. R. Hillin toimittamasta teoksesta The Oxford Illustrated History of Royal Navy (Oxford University Press, 1995)
- ↑ Bringing Nelson's body back to England Twogreens.com. Arkistoitu 17.8.2007. Viitattu 21.10.2009. (englanniksi)
- ↑ Castleden, Rodney: Aikamatka menneisyyteen. Suomentanut Ketola, Veli-Pekka. Karisto, 2004. ISBN 951-23-4559-5. s. 169
- ↑ Thousands see Trafalgar 'battle' BBC News. 29.6.2005. Viitattu 21.10.2009. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
- Christersen, Else: Nelsonin suurvoitto, Trafalgarin taistelu. Historia, 2009, nro 7, s. 30–37. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 21.10.2018. [vanhentunut linkki]
- Battle of Trafalgar BritishBattles.com. Viitattu 21.10.2018 (englanniksi).
- Battle of Trafalgar Encyclopaedia Britannica. 17.10.2018. Viitattu 21.10.2018 (englanniksi).
- The Battle of Trafalgar 1805 Royal Navy. Viitattu 21.10.2018 (englanniksi).
- Battle of Trafalgar History.com. 9.11.2009. Viitattu 21.10.2018 (englanniksi).
- Lambert, Andrew : The Battle of Trafalgar BBC History . 17.2.2011 . Viitattu 21.10.2018 (englanniksi).
- 1805, Battle of Trafalgar History.com. 9.2.2010. Viitattu 21.10.2018 (englanniksi).