Tiron merkit ovat kirjoitusmerkkejä, jotka muodostavat latinankielisen pikakirjoitusjärjestelmän. Järjestelmää alettiin käyttää Rooman valtakunnassa hiukan ennen ajanlaskun alkua, ja se säilyi käytössä 1000-luvun alkuun.[1]

Tiron merkkejä luettelevan sanalistan sivu 800-luvulta
Psalmi 68 Tiron merkeillä kirjoitettuna

Synty ja kehitys Rooman valtakunnassa muokkaa

Merkkien ensimmäisenä kehittäjänä pidetään Marcus Tullius Tiroa, joka oli Ciceron vapautettu orja ja toimi hänen sihteerinään.[2] Varhaisin tieto järjestelmän käytöstä on vuodelta 63 eaa., jolloin sillä kirjoitettiin muistiin Cato nuoremman pitämä puhe senaatissa.[3]

Tiron jälkeen merkkien kehittäjiksi mainitaan Isidorus Sevillalaisen 600-luvulta peräisin olevissa teksteissä Vipsanius, Philargius, Maecenaksen vapautettu orja Aquila sekä Seneca.[4] Nykyisin pidetään kuitenkin todennäköisenä, että myös Vipsaniuksen ja Senecan osalta kyse on ollut heidän vapautetuista orjistaan.[3] Antiikin ajalla merkit tunnettiin Senecan merkkeinä (notae Senecae), ja vasta vuonna 1550 ranskalainen tutkija Jacques Gohory nimesi ne Tiron merkeiksi (Tyronis notae[5]).[6]

Gallia ja frankkien valtakunta muokkaa

Tiron merkit säilyivät käytössä Galliassa ja frankkien valtakunnassa, sekä luostareissa että kuninkaiden kanslioissa. Uusi kukoistuskausi koettiin karolingien hallitsijakausilla 700- ja 800-luvuilla.[7] 800- ja 900-luvuilta peräisin olevien käsikirjoitusten perusteella merkkejä luotiin yhteensä n. 13 000.[8]

Lähteet muokkaa

  • Boge, Herbert: Die Tironischen Noten – die römische Tachygraphie. Teoksessa Das Altertum, Band 12, Heft 1. Berliini: Akademie Verlag, 1966.
  • Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940.
  • Mentz, Arthur: Die Tironischen Noten. Walter de Gruyter & Co, 1944.
  • Mentz, Arthur: Geschichte der Kurzschrift. Heckners Verlag, 1949.

Viitteet muokkaa

  1. Boge, s. 39 ja 45
  2. Boge, s. 43
  3. a b Boge, s. 45
  4. Mentz 1949, s. 14
  5. Mentz 1944, s. 236
  6. Mentz 1949, s. 18–19
  7. Johnen, s. 28–29
  8. Boge, s. 47