Théophile Delcassé
Théophile Delcassé (1. maaliskuuta 1852 Pamiers – 22. helmikuuta 1923 Nizza)[1] oli ranskalainen valtiomies, joka teki pitkän uran kolmannen tasavallan politiikassa. Hän toimi Ranskan ulkoministerinä vuosina 1898–1905 ja 1914–1915. Delcassé rakensi liittoa Ranskan, Britannian ja Venäjän välille. Tämä liitto osoittautui merkittäväksi ensimmäisen maailmansodan myöhemmin puhjetessa.
.jpg)
Delcassé aloitti uransa lehtimiehenä ja tuki nuorena Léon Gambettan maltillista tasavaltalaisuutta sekä Jules Ferryn siirtomaavalloituspolitiikkaa. Hänet valittiin vuonna 1885 Ranskan edustajainkamariin ja nimitettiin 1893 Alexandre Ribotin hallitukseen kauppa-, teollisuus- ja siirtomaa-asioiden alivaltiosihteeriksi.[1] Hän vaikutti erillisen siirtomaaministeriön perustamiseen ja toimi siirtomaaministerinä toukokuusta 1894 tammikuuhun 1895. Jouduttuaan tämän jälkeen oppositioon Delcassé painottui Ranskan laivastoon liittyneisiin kysymyksiin.[2] Vuonna 1898 hänet nimitettiin ulkoministeriksi Henri Brissonin hallitukseen ja hän toimi tässä tehtävässä yhtäjaksoisesti seitsemän vuoden ajan kuudessa peräkkäisessä hallituksessa.[1]
Delcassé halusi turvata Ranskan Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian muodostaman kolmiliiton uhkaa vastaan jatkamalla yhteistyötä Venäjän kanssa sekä lähentymällä Britanniaa.[1] Heti ulkoministerikautensa alussa hän joutui ratkaisemaan Fashodan kriisinä tunnetun Ranskan ja Britannian siirtomaaselkkauksen Sudanissa. Parantaakseen suhteita Britanniaan Delcassé määräsi yleisestä mielipiteestä välittämättä ranskalaisen kapteeni Marchandin joukot perääntymään kiistellystä Fashodan linnakkeesta. Aluekiista sovittiin sopimuksella maaliskuussa 1899 ja maiden välit paranivat.[3] Huhtikuussa 1904 solmittiin Britannian ja Ranskan välille lopulta pitkäaikaisen liiton luonut niin sanottu entente cordiale -sopimus, jolla maat sopivat useita kiistojaan. Delcassé edisti myös vuonna 1907 solmittua Englannin ja Venäjän ententesopimusta, jonka myötä nämä kolme maata muodostivat kolmoisententeksi kutsutun liittokunnan.[1] Hän sai myös parannettua Ranskan suhteita Italiaan sekä sovittua vuonna 1900 Espanjan kanssa pitkäaikaisen siirtomaarajakiistan Länsi-Afrikassa.[2]
Delcassén ulkoministeriys katkesi vuonna 1905 ensimmäiseen Marokon kriisiin, jossa Saksa asettui vastustamaan Ranskan pyrkimystä ottaa Marokko kontrolliinsa. Kiistan tulehduttua Saksa sai tilaisuuden vaatia Delcassén eroa, sillä entente cordiale -sopimuksen arkkitehtina häntä pidettiin Saksan politiikan päävastustajana. Ranskan hallitus taipui voimakkaan painostuksen alla kesällä 1905.[4] Pääministeri Maurice Rouvier pakotti Delcassén eroamaan, mikä kuitenkin nostatti Ranskassa saksalaisvastaisen reaktion ja siten vain vahvisti hänen luomaansa Saksan-vastaista liittoa. Oltuaan muutaman vuoden syrjässä politiikan eturivistä Delcassé nimitettiin 1909 johtamaan komiteaa, joka selvitti Ranskan laivaston heikkouksia. Vuosina 1911–1913 hän toimi meriministerinä ja oli laatimassa järjestelyjä Ranskan ja Britannian merivoimien yhteistyöstä mahdollisen sodan syttyessä. Maailmansodan puhjettua hän oli vielä uudelleen ulkoministerinä Rene Vivianin hallituksessa kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1915.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Théophile Delcassé (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.6.2013.
- ↑ a b Nordisk familjebok, (1907), s. 84–85 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 27.6.2013.
- ↑ Fashoda Incident (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.6.2013.
- ↑ Kalervo Hovi: Wienin kongressista ensimmäiseen maailmansotaan, s. 699–700. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY 1988.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Théophile Delcassé Wikimedia Commonsissa
- Théophile Delcassé (ranskaksi) Assemblée Nationale