Sydämentahdistin
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: AM linkit tulisi muuttaa viitteiksi ja lähteiksi |
Sydämentahdistin on kehoon leikkauksella asetettava laite, joka säätelee sydämenlyöntien tahtia. Sydämentahdistinta käytetään rytmihäiriöiden hoidossa, kun potilaan sydämen luonnollinen tahdistus ei ole riittävän nopea tai kun sydämen sähkönjohtavuus on alentunut niin, ettei luonnollinen tahdistus saavuta alempia kammioita.
Ensimmäisen ulkoisen sydämentahdistimen kehitti kanadalainen John Hopps vuonna 1950. Kokonaan kehoon asennettavan sydämentahdistimen kehittivät kirurgi Åke Senning ja insinööri Rune Elmqvist Ruotsissa. Ensimmäinen ihonalainen sydämentahdistin asennettiin Arne Larssonille 8. lokakuuta 1958. Tämän tahdistimen kestoikä oli vain kolme tuntia. On olemassa myös rytmihäiriötahdistimia, joita laitetaan silloin, kun potilaalla on henkeä uhkaavia rytmihäiriöitä. Lisäksi on olemassa myös vajaatoimintatahdistimia, joita on rytmihäiriötahdistimen ominaisuuksilla tai ilman. Vajaatoimintatahdistin voidaan asentaa potilaille, joilla on sydämen vajaatoiminta ja vasemman ja oikean kammion dyssynkronia (eritahtisuus), kun potilaan kuntoa ei saada hyväksi pelkällä lääkehoidolla. Potilaalla ei näissä tapauksissa ole välttämättä sydämen hidaslyöntisyyttä. Perinteisen sydämentahdistimen rinnalle on kehitetty lisäksi johdottomia tahdistimia, jotka asennetaan tyypillisesti reisilaskimon kautta potilaan sydämen oikeaan kammioon ja näin vältytään kokonaan tahdistinjohtojen aiheuttamilta komplikaatioilta, sekä mahdollisilta tahdistintaskun infektioilta.
Voimanlähde muokkaa
Sydämentahdistimen voimanlähteeltä vaaditaan paljon, sillä luonnollisestikaan potilaan ei voida olettaa vaihtavan paristoja. Koska kemialliset paristot eivät välttämättä kestä elinikää, 1970-luvulla ydinenergian käyttö oli luonnollinen valinta. Silloin sydämentahdistimissa käytettiinkin jonkin verran plutoniumin Pu-238 isotooppia hyödyntävää energianlähdettä, ydinparistoa, joita vuonna 2003 oli edelleen elävissä potilaissa 50–100 kappaletta. Yhdysvalloissa kolme lääketieteen tekniikan yritystä valmisti tällaisia sydämentahdistimia: Cordis Corporation, Medtronic Inc. ja Coratomic Inc.[1][2][3]
Länsimaissa ensimmäiset, muuta kuin ydinteknologiaa käyttävät tahdistimen paristot olivat elohopea-sinkkiparistoja, joiden käyttöikä saattoi olla vain alle kolme vuotta.[1] Nykyisin tahdistimen virtalähteenä on litium-pohjainen paristo, kuten litiumjodikenno. Tahdistimet valmistetaan titaanista, ja konnektori, johon johdot yhdistetään, on epoksimuovia.
Pariston hiipuessa koko tahdistingeneraattori vaihdetaan ja yhdistetään vanhoihin johtoihin. Johtojen vahingoittuessa laitetaan uudet johdot, mutta vanhoja ei poisteta suonten sisältä. Tahdistimen pariston kestoikä on keskimäärin viidestä kymmeneen vuotta käytöstä riippuen. Jos tahdistin joutuu tahdistamaan eli antamaan sähköimpulsseja vain hyvin satunnaisesti, paristo voi kestää jopa yli kymmenen vuotta.
Tarkkailu ja säätö muokkaa
Tahdistimen toimintaa, pariston ja johtojen kuntoa sekä tahdistimen tallentamia tapahtumia sydämen toiminnasta luetaan iholle tahdistimen päälle laitettavan lukupään kautta. Lukupäästä tiedot siirtyvät tietokonetyyppisen testauslaitteen näytölle. Näin myös testataan tahdistimen toiminta ja tehdään tarvittavia säätöjä tahdistimeen. Tahdistinpotilaat käyvät näissä kontrolleissa tahdistintyypistä ja toiminnasta riippuen kolmen kuukauden – kahden vuoden välein. Useimmiten vuoden välein. Jos tahdistimeen ei tarvitse tehdä mitään säätöjä, itse testaus kestää 10–15 minuuttia ja on tahdistimen käyttäjälle täysin kivuton. Tosin testauksen aikana sydämen sykettä saatetaan joutua laskemaan tai nostamaan pieneksi hetkeksi, mikä voi tehdä epämukavan olon.
Vuodesta 2008 tahdistimissa on käytetty langatonta tiedonsiirtotekniikkaa.[4] Langaton tiedonsiirtotekniikka ja etäyhteys valmistajan palvelimeen mahdollistaa etäluennan kotikäytössä.
Tahdistimeen pystytään säätämään mm. sykerajat: kuinka alas tai ylös sydämen syke saa nousta/laskea. Lisäksi tahdistimissa on mahdollista aktivoida eräänlainen liikesensori, joka reagoi ihmisen liikkeeseen. Kun ihminen lähtee liikkumaan, määritellyn aikarajan sisällä tahdistin nostaa sydämen sykettä. Nämä ovat vain muutama esimerkki tahdistimen säätömahdollisuuksista. Jokainen tahdistin ohjelmoidaan yksilöllisesti käyttäjänsä tarpeisiin sopivalla tavalla.
Sydämentahdistin toimii vain tarvittaessa, joten se myös seuraa ihmisen oman sydämen sähköistä toimintaa. Sydämen siis annetaan toimia itsenäisesti: vain häiriöiden ilmaantuessa tahdistin korjaa tilannetta.
Yksinkertaisimpien tahdistimien lisäksi on olemassa defibrilloivia sydämentahdistimia (rytmihäiriötahdistimet), jotka antavat potilaan sydämeen sähköiskun hengenvaarallisen rytmihäiriön ilmaantuessa.
Lähteet muokkaa
- ↑ a b David Prutchi: Nuclear Pacemakers (pdf) prutchi.com. Arkistoitu 13.3.2017. Viitattu 25.11.2016. (englanniksi)
- ↑ Plutonium Powered Pacemaker (1974) orau.org. Viitattu 25.11.2016. (englanniksi)
- ↑ Sam Brusco: MedTech Memoirs: The Plutonium-Powered Pacemaker mdtmag.com. Arkistoitu 26.11.2016. Viitattu 25.11.2016. (englanniksi)
- ↑ medtronic.com/Newsroom[vanhentunut linkki]
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sydämentahdistin Wikimedia Commonsissa
- TAYS Sydankeskus: Sydämen tahdistin (Arkistoitu – Internet Archive)
- Tahdistinhoito: Käypä Hoito-suositus 2010[vanhentunut linkki]v