Suuri pelko
Suuri pelko (ransk. Grande Peur) on nimitys Ranskan maaseudulla heinä- ja elokuussa 1789 tapahtuneille talonpoikien levottomuuksille, jotka muuttuivat suureksi hyökkäykseksi koko feodaalijärjestelmää vastaan. Tapahtumat liittyivät Ranskan suuren vallankumouksen alkuvaiheeseen.
Tausta muokkaa
Ranskassa oli ollut levotonta keväästä 1789 alkaen.[1] Maata vaivasi elintarvikepula, josta tosin kärsittiin eniten kaupungeissa.[2]
Kuningas Ludvig XVI oli jo aiemmin taipunut kutsumaan Versailles’hin koolle säätyjen yleiskokouksen, jonka odotettiin toteuttavan suuria uudistuksia. Kolmannen säädyn edustajat julistautuivat 17. kesäkuuta kansalliskokoukseksi, joka kolme päivää myöhemmin vannoi valan, että se ei hajaantuisi ennen kuin se olisi säätänyt Ranskalle perustuslain. Ludvig XVI valmistautui käyttämään sotajoukkoja kansalliskokouksen hajottamiseen, mutta hän joutui luopumaan suunnitelmasta, kun Pariisin kansanjoukot valtasivat Bastiljin linnoituksen 14. heinäkuuta. Vallankumousta tukeneet Pariisin porvarit asettivat kaupungille uuden hallinnon ja perustivat kansalaismiliisin, josta kehittyi Ranskan kansalliskaarti. Pariisin esimerkkiä seurattiin pian muissa kaupungeissa, joissa myös perustettiin uusia kaupunginhallituksia ja kansalliskaartin osastoja.[3]
Tapahtumat muokkaa
Kun tieto Bastiljin valtauksesta saapui maaseudulle, alkoi siellä levitä erilaisia huhuja, joiden mukaan esimerkiksi aristokraatit ja ulkomaalaiset aikoivat kukistaa alkaneen vallankumouksen tai Bastiljista ja muista vankiloista vapautetut rikollislaumat riehuivat maaseudulla ryöstäen taloja, tappaen karjaa, tuhoten satoja ja polttaen kyliä.[3][4][5] Väitteet voitiin yhdistää siten, että todelliset tai kuvitellut rosvojoukot olivat maasta paenneiden taantumuksellisten ylimysten aseistamia.[4] Huhut saivat itsenäisesti alkunsa kuudella paikkakunnalla eri puolilla maata.[4] Ne levisivät niin nopeasti, että myöhemmän ajan historioitsijoilla on ollut vaikeuksia niiden kulun selvittämisessä.[2]
Huhuista seurasi suoranaiseksi joukkopsykoosiksi luonnehdittu yleinen paniikki.[3] Kirkoissa soitettiin hätäkelloja, ja talonpojat aseistautuivat kiväärein, viikattein, heinähangoin ja kuokin ja lähtivät liikkeelle kuviteltua vihollista vastaan.[4] Aseistettuja joukkoja muodostettiin, jos horisontissa oli nähty savua tai lähiseudulla tuntemattomia ulkopuolisia. Eräässä tapauksessa metsässä havaitut muukalaiset osoittautuivat lehmiksi.[2]
Paniikkitunnelma vaihtui pian määrätietoiseen hyökkäykseen feodaalijärjestelmää vastaan.[4] Kartanoita ja aatelislinnoja tuhottiin, niiden viljavarastoja ryöstettiin, maanherroja pahoinpideltiin ja maa- ja velkakirjoja tuhottiin.[3] Monin paikoin talonpojat pakottivat seigneur-maanomistajia allekirjoittamaan asiakirjoja, joilla nämä luopuivat feodaalioikeuksistaan.[3] Joillain paikkakunnilla seigneur-oikeuksista luopuminen tapahtui rauhanomaisesti.[4] Feodaalijärjestelmän toiminta pyrittiin lamauttamaan polttamalla talonpojille määrättyjä rasituksia koskeneita asiakirjoja.[2][5] ”Suuren pelon” aikana sai surmansa tiettävästi vain alle 20 ihmistä – historioitsija Georges Lefebvren mukaan varsinaisia murhia oli vain kolme – mutta omaisuutta varastettiin ja tuhottiin paljon.[2] Aatelisia myös pakeni maasta.[5]
Levottomuudet tapahtuivat lähinnä 19. heinäkuuta ja 6. elokuuta välisenä aikana.[3] Rajuimpia tapahtumat olivat Franche-Comtén, Normandian, Elsassin, Hainaut’n ja Mâconnais’n alueilla.[1] Pikardiassa ja Provencessa oli ollut talonpoikien kansannousuja jo ennen säätyjen kokoontumista Versailles’ssa.[4] Suuri osa levottomuuksiin osallistuneista talonpojista uskoi kansalliskokouksen ja jopa kuninkaankin tukevan heidän taisteluaan maanherroja vastaan.[3] Monilla seuduilla kapinallisia talonpoikaisjoukkoja johtivat miehet, jotka väittivät noudattavansa kuninkaan määräystä.[4]
Seuraukset muokkaa
Perustuslakia säätävä kansalliskokous oli huolissaan maaseudun tapahtumista, koska ne saattaisivat vaarantaa koko vallankumouksen. Lisäksi monet kansalliskokouksen edustajista olivat itse suurmaanomistajina huolissaan omaisuudestaan.[3] Porvariston ja ylimystön välisten erimielisyyksien vuoksi kansalliskokous ei ollut saanut heinäkuun aikana juuri mitään tärkeitä päätöksiä tehtyä, mutta nyt sen oli pakko toimia nopeasti. Ajatus talonpoikien levottomuuksien nujertamisesta sotilaallisella voimalla hylättiin 3. elokuuta käydyssä istunnossa, sillä porvaristo pelkäsi sen voivan kääntyä iskuksi myös itse kansalliskokousta ja koko vallankumousta vastaan. Jäljelle jäi toinen vaihtoehto, myönnytysten tekeminen. Elokuun 4. ja 5. päivinä kansalliskokous päätti kumota säätyerioikeudet ja lakkauttaa feodaalijärjestelmän koko maassa.[4]
Suuri osa talonpojista rauhoittui kuultuaan kansalliskokouksen tekemistä päätöksistä. Loput kapinat tukahdutettiin armeijan ja kansalliskaartien avulla.[3]
Arvioita tapahtumien luonteesta muokkaa
”Suuri pelko” muistutti monessa suhteessa muita 1700-luvun lopulla Euroopassa puhjenneita talonpoikaiskapinoita ja Ranskan aiempia talonpoikien levottomuuksia. Taustalla olivat köyhyyden syveneminen, tuhoutuneet sadot ja tyytymättömyys vero- ja maksutaakkaan. Erään käsityksen mukaan talonpoikien nousu oli riippumaton porvariston pääkaupungissa suorittamasta vallankumouksesta ja olisi tapahtunut joka tapauksessa, toisen käsityksen mukaan talonpoikien vallankumous oli seurausta porvarien vallankumouksesta.[4]
Historiantutkija Mary Matossian esitti 1980-luvun lopulla teorian, jonka mukaan Ranskan talonpoikien vainoharhainen käytös oli seurausta torajyvän saastuttamien jauhojen syömisen aiheuttamasta myrkytyksestä, johon voi liittyä hallusinaatioita. Teoria ei ole saanut laajempaa kannatusta.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 12. Longman, Lontoo/New York 1988.
- ↑ a b c d e f Great Fear (englanniksi) Alpha History. Viitattu 4.5.2022.
- ↑ a b c d e f g h i Sisko Haikala: ”Vallankumousten aikakausi”, s. 661 teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen (päätoimittaja Seppo Zetterberg). WSOY, Helsinki 2006.
- ↑ a b c d e f g h i j Knut Mykland: Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 112–113, 117–120. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, Helsinki 1985.
- ↑ a b c Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 632. Gummerus, Jyväskylä–Helsinki 1988.