Wikipedia

Suomen murteet

suomen kielen murteet

Suomen murteet ovat suomen kielessä esiintyviä murteita. Ne voidaan jakaa länsimurteisiin ja itämurteisiin sekä edelleen useisiin alaryhmiin. Murteiden erot olivat ennen selkeämpiä, sillä nykyisin murteet ovat sekoittuneet.[1]

Perinteiset murrealueet:
1) lounaismurteet
2) hämäläismurteet
3) eteläpohjalaiset murteet
4) keski- ja pohjoispohjalaiset murteet
5) peräpohjalaiset murteet
6) savolaismurteet
7) kaakkoismurteet

Murteen käsite muokkaa

 
Suomen postilaitos julkaisi vuonna 1976 postimerkin, joka kuvasi Suomen murrealueita.

Suomen kielen murteista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä niin sanottuja vanhoja aluemurteita. Siksi murrekartoissa esitetään vuoden 1938 kuntajako ja suomen murteiden puhuma-alueeseen luetaan mukaan Neuvostoliitolle luovutetut alueet, Inkerinmaa, Ruotsin Länsipohja ja Norjan Ruija. Toisaalta ruotsinkielisiä Suomen rannikkoalueita ei ole otettu mukaan. Nykyisin pääkaupunkiseutuun kuuluvat Espoo ja Vantaakin (eli silloinen Helsingin maalaiskunta) olivat silloin enemmistöltään ruotsinkielisiä.[2][3] Perinteisen murretutkimuksen kannalta aito murre on alkanut hävitä yleiskielen vaikutuksen, oppivelvollisuuden ja vilkastuvan muuttoliikkeen myötä 1900-luvun alussa.[4] Murteita voidaan pitää osittain väistyvänä kielimuotona, ja niiden väliset erot ovat vähitellen tasoittuneet, mutta toisaalta ne ovat yhä myös elävää kieltä. Ihmiset voivat esimerkiksi käyttää murresanoja, joita eivät välttämättä edes tunnista murteellisiksi.[5]

Itä- ja länsimurteet muokkaa

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Vastakkaisuus ei ole vain kielellinen, vaan eroja on myös muussa kansanomaisessa henkisessä ja aineellisessa kulttuurissa, kuten ruokataloudessa, työkaluissa, vaatteissa ja rakennuksissa. Länsimurteiden alueelle tyypillistä on ollut vakiintunut kyläasutus ja peltoviljely, idässä puolestaan haja-asutus, kaskenpoltto ja eräkulttuuri.[1][6] Vakiintunut käsitys murrejaosta perustuu lähinnä tiettyihin äänne- ja muotorakenteen piirteisiin, niiden historiallisen kehitykseen ja asutushistoriaan.[7]

Ryhmien selvin ero on kirjakielen d-äänteen edustus. Lännessä sen tilalla on r (paran ’padan’, lehren ’lehden’, saara ’saada’), mutta idässä d katoaa (paan, lehen, saaha).[8] Muita tunnettuja eroja ovat kirjakielen ts:n vastineet (lännessä mettä ’metsä’, kattoo ’katsoo’ ja idässä mehtä, kahtoo)[9] ja lk- ja rk-yhtymien astevaihtelu (lännessä jäljet, kurjet, näljät, pelvot, idässä jälet, kuret, nälät, pelot).[10] Länsimurteissa on tavallista diftongien avartuminen (nuari ’nuori’, tyämiäs ’työmies’, viaras ’vieras’), itämurteissa puolestaan pitkän a:n ja ä:n diftongiutuminen (moa ’maa’, peä ’pää’, kaloa tai kalloo ’kalaa’, leipeä tai leipee ’leipää’).[11] Länsimurteissa esiintyy f-äänne, ja sanan alussa voi olla kaksi konsonanttia, toisin kuin itämurteissa: esimerkiksi kaffe, fati, klasi, trappu, idässä kahvi, vati, lasi, rappu.[12] Tunnettuja ovat myös sanastoerot: lännessä vihta ja idässä vasta; lännessä sukkaa kudotaan mutta idässä neulotaan; en kehtaa tarkoittaa lännessä ’minua ujostuttaa’, idässä taas ’en viitsi’.[13]

Länsi- ja itämurteiden rajaa ei voi määrittää täsmällisesti, koska se on eri murrepiirteillä erilainen ja on olemassa myös sekamurteita, joissa on sekä länsi- että itämurteiden piirteitä. Itämurteiden alueeseen luetaan nykyiset Pohjois- ja Etelä-Savon, Pohjois- ja Etelä-Karjalan, Keski-Suomen ja Kainuun maakunnat. Lisäksi itämurteisiin lasketaan Virolahti ja Miehikkälä Kymenlaakson maakunnasta, Hartola ja Sysmä Päijät-Hämeen maakunnasta, Ähtäri, Soini, Alajärvi, Vimpeli, Lappajärvi ja Evijärvi Etelä-Pohjanmaan maakunnasta, Pyhäjärvi, Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo Pohjois-Pohjanmaan maakunnasta sekä Posio Lapin maakunnasta.[6][3]

Muita luokittelumalleja muokkaa

Vaikka jako itä- ja länsimurteisiin onkin osoittautunut käytännölliseksi, voitaisiin tärkein murreraja perustellusti sijoittaa toisinkin. Diakroniselta eli kielihistorialliselta kannalta syvin murreraja voitaisiin sijoittaa lounaismurteiden ja muiden murteiden väliin, kuten Martti Rapola on huomauttanut,[14] koska lounaismurteissa on selvästi havaittava virolainen juuri ja koska muiden suomen murteiden katsotaan eriytyneen selvästi viroa myöhemmin.[15] Toisaalta affrikaatta ts on säilynyt vain Viipurin, Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan alueella mutta kehittynyt kaikissa muissa murteissa aluksi spirantiksi ϑ (kuten th englannin sanassa think), joten varhaisin murreraja voitaisiin merkitä myös erottamaan kaakkoisimmat murteet muista. Murrerajan vetäminen yksittäisen äännepiirteen perusteella ei kuitenkaan ole riittävän perusteltua, koska eri äännepiirteiden todistus voi viitata eri suuntiin johtuen piirteiden sekundaarisesta leviämisestä naapurimurteiden alueelle.

Puhtaan synkronisesti eli vain nykytason eroja (erityisesti sanaston) katsomalla on pidetty perusteltuna Suomen murteiden jakamista kolmeen ryhmään: itä-, länsi- ja pohjoismurteisiin. Tällöin pohjoismurteiden alue kattaisi alueen suunnilleen Keski-Pohjanmaan ja Kainuun etelärajoilta pohjoiseen.[7]

Murteiden kehitys muokkaa

Länsimurteet ovat kehittyneet kenties voittopuolisemmin myöhäiskantasuomen pohjoiskantasuomalaisesta murteesta ja saaneet enemmän vaikutteita ruotsista ja lounaismurteet aiemmin myös virosta. Itämurteet taas ovat länsimurteisiin verrattuna läheisempää sukua karjalan kielelle ja sen pohjana olleille itäkantasuomalaisille myöhäiskantasuomen murteille, ja kaikkein itäisimmissä murteissa on myös enemmän lainasanoja venäjästä. Sekä ruotsista, venäjästä että saamesta lainatut suomen kielen lainasanat ulottuvat kuitenkin koko suomen puhuma-alueelle.

Seitsemän murreryhmää muokkaa

Suomen murteet voidaan jakaa seitsemään tai kahdeksaan päämurteeseen tai murreryhmään: lounaismurteet, hämäläismurteet, eteläpohjalaiset murteet, keski- ja pohjoispohjalaiset murteet, peräpohjalaiset murteet, savolaismurteet ja kaakkoismurteet. Useimmat näistä jakautuvat vielä alamurteiksi.[3] Joskus lounaismurteista erotetaan omaksi ryhmäkseen lounaiset välimurteet, jotka on merkitty artikkelin karttaan tummalla vihreällä.[16]

Lounaismurteet muokkaa

Lounaismurteita puhutaan Varsinais-Suomessa ja Satakunnan eteläosassa Turusta pohjoiseen ja itään. Varsinaisten lounaismurteiden alue ulottuu pohjoisessa Luvialle ja Kiukaisiin ja idässä Kiikalaan ja Suomusjärvelle, mutta niiden ja hämäläismurteiden välissä on laaja siirtymämurteiden alue, niin sanotut lounaiset välimurteet, joka ulottuu Uudenmaan länsiosiin Vihtiin saakka ja Satakunnassa Merikarvialle.[17]

Lounaismurteet eroavat muista suomen murteista huomattavasti, jopa niin, että suomen murteet voitaisiin jakaa kahteen osaan, lounaismurteisiin ja muihin. Toisaalta niissä on yhtäläisyyksiä viron kieleen ja rannikon suomenruotsalaisiin murteisiin. Lounaismurteille on tyypillistä terävä rytmi, joka korostaa sanan painoa ja vaikuttaa vokaalien ja konsonanttien pituuteen. Sen takia vokaalit jäävät pois sanan lopusta (loppuheitto) ja joskus keskeltäkin (sisäheitto): esimerkiksi ei taer men ’ei taida mennä’, riitlevä ja tapleva kesknäs ’riitelevät ja tappelevat keskenään’. Pitkiä vokaaleita on vain ensimmäisessä tavussa: mont kertta ’monta kertaa’, sanòta ’sanotaan’. Toisaalta toisen tavun lyhyt vokaali pitenee ja sen sävelkulku nousee, jos ensimmäinen tavu on lyhyt: asùn Turùs. Lisäksi k, p, t ja s muuttuvat geminaatoiksi tietyin ehdoin: menttin ’mentiin’, oikke ’oikein’.[18] Imperfektillä on usein tunnus -s(i) silloinkin, kun yleiskielessä on pelkkä i: hän sanòs ’hän sanoi’, mnää istusi ’minä istuin’. Myös illatiivi voi poiketa yleiskielestä: kirjaha ’kirjaan’, taloho ’taloon’ tai mettässe ’metsään’, myllysse ’myllyyn’.[19]

Hämäläismurteet muokkaa

Hämäläismurteita puhutaan laajalla alueella, ja eri puolilla puhutut murteet eroavat toisistaan. Yleensä hämäläismurteet jaetaan neljään ryhmään: Ylä-Satakunnan murteet, sydänhämäläiset murteet, etelähämäläiset murteet ja kaakkoishämäläiset murteet. Suomen nykyisistä maakunnista hämäläismurteiden alue kattaa Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen lisäksi Satakunnan luoteisosan (Kankaanpään ja Karvian seutu), Uudenmaan keski- ja itäosan Hyvinkäältä ja Nurmijärveltä alkaen sekä suurimman osan Päijät-Hämeestä ja Kymenlaaksosta.[20][21]

Hämäläismurteita on pidetty konservatiivisina siinä mielessä, että ne ovat lähellä kielihistoriallisesti alkuperäisiä muotoja: esimerkiksi vokaalit eivät ole kadonneet tai lyhentyneet kuten lounaismurteissa eivätkä pitkä aa ja ää ole difongiutuneet kuten itämurteissa.[22] Leimallisesti hämäläisiä piirteitä ovat lyhytvokaaliset verbien ”pikapuhemuodot”, kuten tut tänne ’tule tänne’, ei oo ’ei ole’ ja istuun ’istumaan’, ottaan ’ottamaan’ -tyyppiset infinitiivimuodot. Monikon persoonapronomineista käytetään sellaisia muotoja kuin meitin, teitin, heitin, ja yleiskielen tuo- ja nuo-pronominien tilalla ovat toi ja noi.[23] Vanhastaan hämäläismurteissa on ollut d:n paikalla l, esimerkiksi kulottu ’kudottu’, palat ’padat’, lehlet ’lehdet’, ei tapahlu ’ei tapahdu’, mutta länsimurteissa yleinen r on usein levinnyt sen tilalle.[24]

Eteläpohjalaiset murteet muokkaa

Eteläpohjalaisten murteiden alueeseen kuuluu suurin osa Etelä-Pohjanmaan maakunnasta sekä Laihia ja Vähäkyrö, jotka kuuluvat Pohjanmaan maakuntaan. Etelä-Pohjanmaan itäosassa Järviseudun seutukunta ja Ähtäri lasketaan kuitenkin savolaismurteiden alueeseen.[25] Murrealue on niin yhtenäinen ja selvärajainen, että siitä puhutaan usein myös yksikössä, mutta etelä- ja pohjoisosien välillä on kuitenkin joitain eroja. Eteläpohjalaisia murteita on pidetty omaleimaisina, koska niissä on useita muissa suomen murteissa tuntemattomia piirteitä. Martti Rapola on kuvannut murretta ”leveän ponnekkaaksi”, koska sille ovat tyypillisiä lyhyen painollisen ja pitkän painottoman tavun luomat ”synkooppiset tahdit”.[26]

Eteläpohjalaisille murteille on tyypillistä, että vokaalien välissä on h-äänne, kun yleiskielessä on pitkä vokaali tai diftongi. Se näkyy esimerkiksi passiivissa (saarahan ’saadaan’), illatiivissa (kouluhun ’kouluun’) ja eräiden e- ja s-päätteisten nominien taivutusmuodoissa (venehillä ’veneillä’, lampahia ’lampaita’). Leimallisia piirteitä ovat myös pronominimuodot johona ’jossa’ ja mihinä ’missä’ sekä pitkä vokaali, joka esiintyy yleiskielen i-loppuisten diftongien tilalla: pohojalaanen ’pohjalainen’, annoon ’annoin’, huonoosta villoosta ’huonoista villoista’. Yleiskielen ee-päätteiset yksikön 3. persoonan verbimuodot ovat muuttuneet oo- ja öö-päätteisiksi (tuloo ’tulee’, menöö ’menee’), mikä on muuten tapahtunut vain itämurteissa.[27]

Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet muokkaa

Keski- ja pohjoispohjalaisten murteiden alue kattaa Keski-Pohjanmaan maakunnan ja suurimman osan Pohjois-Pohjanmaan maakunnasta, mistä savolaismurteisiin luetaan kuitenkin Pyhäjärvi ja Koillismaa. Keskipohjalaisten murteiden alue jatkuu Raahen–Oulaisten–Kestilän linjalle asti, minkä pohjoispuolella puhutaan pohjoispohjalaisia murteita.[28]

Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet ovat melko epäyhtenäisiä. Ne lasketaan länsimurteisiin, mutta niissä on myös itämurteisia, savolaisia piirteitä. Savolaisvaikutteita on enemmän sisämaassa kuin rannikolla, joten murrealue voitaisiin jakaa sen perusteella myös rantamurteisiin ja sisämaan murteisiin. Itämurteille tyypillisesti yleiskielen d voi kadota kokonaan (paat ’padat’, tehä ’tehdä’), mutta usein sen tilalla on j tai v: saje ’sade’, kaajettu ’kaadettu’, tuuva ’tuoda’, sovasa ’sodassa’. Inessiivin pääte on länsimurteiden tapaan -sa tai -sä (täsä talosa), mutta sisämaassa käytetään myös itämurteiden ja yleiskielen mukaisia muotoja (tässä talossa). Yleiskielen ea, eä, oa -vokaaliyhtymien tilalla on ia, iä ja ua: korkia ’korkea’, sormia ’sormea’, putuaa ’putoaa’, peltua ’peltoa’. Leimaa-antava piirre on välivokaalin käyttö: jalaka, kylymä, vanaha.[29]

Peräpohjalaiset murteet muokkaa

Peräpohjalaisten murteiden alueeseen kuuluu Lapin maakunta Posiota ja Ranuaa lukuun ottamatta. Myös Ruotsin puolella puhuttavaa meänkieltä ja Norjan kveeniä voidaan murretutkimuksen kannalta pitää suomen kielen peräpohjalaisina murteina. Toisaalta Suomen pohjoisimpia, perinteisesti saamenkielisiä alueita (Enontekiö, Inari ja Utsjoki) ei yleensä lasketa peräpohjalaisten murteiden alueeseen.[30]

Vaikka peräpohjalaismurteet lasketaan länsimurteisiin, niissä on joitain itäisiä piirteitä, kuten d-äänteen edustus (veessä ’vedessä’, souvan ’soudan’, vuojen ’vuoden’) sekä yksikön 1. ja 2. persoonan pronominit mie ja sie. Murrealueelle on tyypillistä, että h esiintyy yleiskielen pitkän vokaalin paikalla, samaan tapaan kuin eteläpohjalaisissa murteissa. Etelä-Pohjanmaalla tavallista talohon, mennähän -tyyppiä ei kuitenkaan tavata kuin alueen itäosassa. Esimerkiksi Kemin ja Rovaniemen seudulla sanotaan talhon ja menhän, Tornionjokilaaksossa talhoon ja menhään. Siellä tunnetaan myös h:n metateesi, eli h on vaihtanut paikkaa edeltävän konsonantin kanssa: esimerkiksi huonheet > huohneet. Monikon 3. persoonan pääte on imperfektissä ja konditionaalissa pelkkä -t (yleiskielessä -vat tai -vät): het annoit ’he antoivat’, nem menisit ’ne menisivät’. Monikon persoonapronominit ovat met, tet, het ’me, te, he’, meän, teän, heän ’meidän, teidän, heidän’.[31]

Savolaismurteet muokkaa

Pääartikkeli: Savolaismurteet

Savolaismurteita puhutaan laajalla alueella, joka kattaa noin kolmanneksen Suomen pinta-alasta, ja ne jaetaan useisiin alamurteisiin. Pohjois- ja eteläsavolaiset murteet kattavat suurin piirtein Pohjois- ja Etelä-Savon maakuntien alueen ja itäiset savolaismurteet Pohjois-Karjalan. Kainuun maakunnassa ja sen pohjoispuolella puhutaan Kainuun murteita. Keski-Suomen maakunnan alue jakautuu suurin piirtein Jyväskylän kohdalta niin, että pohjoisessa puhutaan Keski-Suomen murteita, etelässä taas Päijät-Hämeen murteita. Keuruu, Ähtäri ja Etelä-Pohjanmaan Järviseutu muodostavat vielä oman murrealueensa, Keuruun–Evijärven välimurteet.[32] Aluetta nimitetään joskus myös savolaiskiilaksi, koska se erottaa etelä- ja keskipohjalaiset murteet toisistaan. Savolaiskiilan ja eteläpohjalaisten murteiden välinen ero, esimerkiksi Kuortaneen ja Lehtimäen välillä, on suomen murteiden jyrkin raja.[33]

Monet savolaismurteiden piirteet ovat yleisiä itämurteisuuksia, eli ne tunnetaan myös kaakkoismurteissa. Esimerkiksi pitkät vokaalit ovat diftongiutuneet (moa ~ mua ’maa’, peä ~ piä ’pää’), ja konsonantit t, n, l, r ja s voivat liudentua eli ääntyä j:mäisinä: [tulʲ] ’tuli’, [vesʲ] ’vesi’. Lisäksi savolaismurteille tyypillistä on, että yleiskielen ts:n paikalla on ht: mehtä ’metsä’, kahtoo ’katsoo’. Savolaismurteissa tavataan myös diftonginreduktiota, esimerkiksi poika > poeka, täysi > täös, aurinko > aorinko. Osassa aluetta redusoituneet diftongit ovat monoftongistuneet eli muuttuneet pitkiksi vokaaleiksi: tääs, aarinko. Suomen yleiskielen nut ~ nyt -päätteiset partisiipit ovat savolaismurteissa nna- tai nnä-päätteisiä: on antanna ’on antanut’, et suanna ’et saanut’, olʲ lähtennä ’oli lähtenyt’.[34]

Diftongit muuttuvat d:n edellä pitkiksi vokaaleiksi (syyä ’syödä’, lyyä ’lyödä’), ja pitkää vokaalia seuraava d muuttuu h:ksi (suaha ~ saaha ’saada’, jiähä ~ jäähä ’jäädä’).

Kaakkoismurteet muokkaa

Kaakkoismurteita puhuttiin Neuvostoliitolle luovutetussa Karjalassa ja Inkerissä ennen toista maailmansotaa. Nykyisen Suomen puolella kaakkoismurteiden alueeseen kuuluu Etelä-Karjalan maakunta, Miehikkälä ja Virolahti.[35] Murrealue on melko epäyhtenäinen, koska se on ollut vuosisatoja kahden eri kulttuuripiirin raja-aluetta ja siellä on tapahtunut paljon väestönsiirtoja. Vuoden 1617 Stolbovan rauhanteon jälkeen alueelta muutti paljon ortodokseja Venäjälle ja heidän tilalleen tuli uutta väestöä Savosta ja Länsi-Kannakselta. Toisen maailmansodan jälkeen luovutetun Karjalan asukkaat muuttivat siirtolaisina muualle Suomeen.[36]

Kaakkoismurteissa on samoja itämurteiden piirteitä kuin savolaismurteissa, mutta esimerkiksi a:n ja ä:n diftongiutuminen ja liudennus tunnetaan vain osassa aluetta. Yleiskielen ts on säilynyt (metsä, itse) alueen eteläosassa, toisin kuin missään muussa suomen murteessa. Tosin osassa kaakkoismurteita tavataan myös muotoja mehtä, messä ja mettä. Kaakkoismurteille tyypillistä on vokaalien loppuheitto (kirkos ’kirkossa’, puolʲ viis ’puoli viisi’) ja sisäheitto (toist ihmist ’toiset ihmiset’, antant ’antanut’). Verbien monikon 3. persoonan pääte on -t, esimerkiksi antaat ’antavat’, tekkööt ’tekevät’, jättiit ’jättivät’. Yksikön persoonapronominit ovat mie, sie ja hää, monikossa samoin kuin savolaismurteissakin myö, työ ja hyö.[37]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Lehikoinen, Laila: Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. 2., korjattu painos. Helsinki: Finn Lectura, 1995. ISBN 951-9805-80-0.
  • Rapola, Martti: Johdatus suomen murteisiin. 4. painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990. ISBN 951-717-650-3.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Savolainen, Erkki: Suomen murteet Internetix. 1998. Arkistoitu 18.3.2022. Viitattu 11.12.2016.
  2. ↑ Lehikoinen 1995, s. 105−107.
  3. ↑ a b c Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Internetix. 1998. Arkistoitu 28.8.2021. Viitattu 11.12.2016.
  4. ↑ Rapola 1990, s. 17–20.
  5. ↑ Taustatietoa Suomen murteiden sanakirja. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 15.3.2017.
  6. ↑ a b Lehikoinen 1995, s. 107.
  7. ↑ a b Leino, Antti & Hyvönen, Saara & Salmenkivi, Marko: Mitä murteita suomessa onkaan? Virittäjä, 2006, 110. vsk, nro 1, s. 28. Helsinki: Kotikielen seura. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  8. ↑ Lehikoinen 1995, s. 109–111; Rapola 1990, s. 33–34.
  9. ↑ Lehikoinen 1995, s. 112–113; Rapola 1990, s. 38–39.
  10. ↑ Lehikoinen 1995, s. 113–11; Rapola 1990, s. 45–46.
  11. ↑ Lehikoinen 1995, s. 116; Rapola 1990, s. 56–60.
  12. ↑ Lehikoinen 1995, s. 115.
  13. ↑ Lehikoinen 1995, s. 121; Rapola 1990, s. 77–79.
  14. ↑ Rapola 1990, s. ???.
  15. ↑ Itkonen, Terho: Välikatsaus suomen kielen juuriin. Virittäjä, 1983, 87. vsk. Artikkelin verkkoversiot: osa 1, osa 2.
  16. ↑ Suomen murteet Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 10.12.2018.
  17. ↑ Savolainen, Erkki: Lounaismurteiden alue Internetix. 1998. Arkistoitu 22.6.2021. Viitattu 17.5.2016.
  18. ↑ Lehikoinen 1995, s. 129–131; Rapola 1990, s. 106–109.
  19. ↑ Lehikoinen 1995, s. 131; Rapola 1990, s. 113.
  20. ↑ Lehikoinen 1995, s. 132.
  21. ↑ Savolainen, Erkki: Hämäläismurteiden alue Internetix. 1998. Arkistoitu 3.12.2017. Viitattu 18.5.2016.
  22. ↑ Rapola 1990, s. 117.
  23. ↑ Lehikoinen 1995, s. 133–134; Rapola 1990, s. 122–123.
  24. ↑ Lehikoinen 1995, s. 132; Rapola 1990, s. 118–119.
  25. ↑ Savolainen, Erkki: Eteläpohjalaisten murteiden alue Internetix. 1998. Arkistoitu 7.4.2022. Viitattu 18.5.2016.
  26. ↑ Lehikoinen 1995, s. 134; Rapola 1990, s. 125.
  27. ↑ Lehikoinen 1995, s. 136–137; Rapola 1990, s. 126–127.
  28. ↑ Savolainen, Erkki: Keski- ja pohjoispohjalaisten murteiden alue Internetix. 1998. Arkistoitu 7.4.2022. Viitattu 18.5.2016.
  29. ↑ Lehikoinen 1995, s. 138–140; Rapola 1990, s. 129–131.
  30. ↑ Savolainen, Erkki: Peräpohjalaisten murteiden alue Internetix. 1998. Arkistoitu 10.4.2022. Viitattu 18.5.2016.
  31. ↑ Lehikoinen 1995, s. 141–143; Rapola 1990, s. 131–134.
  32. ↑ Savolainen, Erkki: Savolaismurteiden alue Internetix. 1998. Arkistoitu 11.4.2022. Viitattu 18.5.2016.
  33. ↑ Lehikoinen 1995, s. 144; Rapola 1990, s. 92.
  34. ↑ Lehikoinen 1995, s. 144–146; Rapola 1990, s. 38–39, 134–138.
  35. ↑ Savolainen, Erkki: Kaakkoismurteiden alue Internetix. 1998. Arkistoitu 7.4.2022. Viitattu 18.5.2016.
  36. ↑ Lehikoinen 1995, s. 147; Rapola 1990, s. 138–139.
  37. ↑ Lehikoinen 1995, s. 147–149; Rapola 1990, s. 140–144.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Lyytikäinen, Erkki & Rekunen, Jorma & Yli-Paavola, Jaakko (toim.): Suomen murrekirja. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-299-6.
  • Mielikäinen, Aila: Murteiden murros: Levikkikarttoja nykypuhekielen piirteistä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitos, 1991. ISBN 951-680-657-0.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen murteet.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_murteet&oldid=21075977”