Suomen kaupungistuminen

Suomen kaupungistuminen alkoi keskiajalla. Ensimmäisenä Suomen kaupunkina pidetään Turkua, joka perustettiin 1200-luvun lopulla. Suomessa kaupungistumisaste pysyi kuitenkin pitkään selvästi alhaisempana kuin useimmissa muissa Euroopan maissa: keskiajalla vain muutama prosentti Suomen alueen asukkaista asui kaupungeissa, joita sijaitsi vain maan etelä- ja lounaisrannikoilla. Turku sekä Suomen historiallisten kaupunkien joukkoon kuuluvat Viipuri ja Käkisalmi olivat noin 1 500 asukkaansa kera merkittäviä keskiaikaisia asutuskeskuksia. Muiden Suomen alueella sijainneiden keskiaikaisten kaupunkien (Ulvila, Porvoo, Naantali, Rauma) asukasluku jäi tiettävästi pariin sataan. 1600-luvulla alettiin perustaa kaupunkeja Pohjois-Suomeen (ensimmäisenä Oulu vuonna 1605) ja sisämaahan (ensimmäisenä Hämeenlinna vuonna 1628), mutta useimmiten ne pysyivät hyvin pieninä. Suomen kaupunkien lukumäärä ja koko kasvoivat hitaasti, kunnes kaupungistuminen sai vauhtia 1800-luvun lopulla.^lähde?

Helsinki on Suomen pääkaupunki ja lähiympäristöineen maan ylivoimainen kasvukeskus.

Aurajoen teollista rantaa Turussa, Suomen vanhimmassa kaupungissa.

Tampere on Pohjolan suurin sisämaakaupunki.

Suomi kaupungistui länsimaisittain myöhään, mutta nopeasti. Vuonna 1910 kaupunkien väkimäärä oli 14,8 % koko maan väestöstä. Vielä vuonna 1950 enemmistö suomalaisista asui maalla, mutta vuoteen 1970 mennessä enemmistö suomalaisistakin jo asui kaupungeissa. Suomen kaupunkien väkimäärä kasvoi nopeasti, ja esimerkiksi Helsinkiin saapui vuosittain 7 000–8 000 nuorta 1960-luvulla. Tämän vuoksi suurimpiin kaupunkeihin jouduttiin rakentamaan pikaisesti laatutasoltaan vaihtelevia lähiöitä maalta muuttaneille uusille asukkaille. Toisaalta lähiöt olivat aikansa mittapuun mukaan hyvin varusteltuja ja merkitsivät monille kaupunkien keskustoista ja maalta muuttaneille asuinolojen selvää parannusta. 1960-luvun lähiöihin muutettiin enimmäkseen kantakaupungista, 1970-luvun lähiöihin taas toi väkeä suuri maaltamuutto maaseudulta. Kaupungistuminen ajoittui Suomessa samoihin aikoihin, kun autoistuminen oli voimakkaimmillaan. Tämän takia Suomen kaupungit eroavat muusta Euroopasta siten, että ne on rakennettu väljemmin ja autoliikenteellä on suurempi rooli.^lähde?

Kuten muuallakin maailmassa, kasvavat myös Suomessa voimakkaimmin ne kaupunkiseudut, joissa on tarjolla eniten työpaikkoja, koulutusta ja palveluja. Kaupunkien kasvu suuntautuu nykyään kasvukeskuksiin ja niiden kehyskuntiin, jonka seurauksena kaupunkirakenne hajoaa. Suomen merkittävimmät kaupunkiseudut ja samalla kasvukeskukset ovat pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku, Oulu, Jyväskylä ja Kuopio. Näiden lisäksi myös kasvavia kaupunkiseutuja ovat Lahti, Joensuu, Seinäjoki, Vaasa ja Hämeenlinna. Nykyään Suomessa niin kuin muuallakin länsimaissa (esimerkiksi Detroit tai Ruhrin alue) perinteiset teollisuuskaupungit ovat kärsineet teollisuuden toimintojen supistuksista. Suomessa tällaisia kaupunkeja ovat ainakin Forssa, Hamina, Imatra, Jämsä, Kemi, Kotka, Kouvola, Loviisa, Mänttä-Vilppula, Pietarsaari, Pori, Raahe, Rauma, Uusikaupunki, Valkeakoski ja Varkaus.^lähde?

Asuminen kaupunkialueilla

YK:n UNDESAn mukaan 84 % Suomen väestöstä asui kaupungistuneilla (urban) alueilla jo vuonna 2011 ja vuonna 2050 luku olisi 90 %. Tilastokeskuksen jaottelun mukaan vasta 70 % suomalaisista asui kaupunkialueilla vuonna 2016. Nurmijärven kaltaiset kehysalueet (11 %) olivat mukana luvussa. Lisäksi 7 % asui kaupungin lähellä maaseudulla (kuten Askola), 6 % maaseudun keskustaajamissa, 11 % ydinmaaseudulla (Kauhava). Harvaanasutulla maaseudulla asui vain 5 %, vaikka se kattaa pääosan maasta, etenkin Itä-, Keski- ja Pohjois-Suomesta.

93 % Suomen karttaruuduista (250 m x 250 m) oli asumattomia jo vuonna 2018. Päätoimittaja Ville Pernaan mukaan vääjäämätöntä kaupungistumiskehitystä ei pidä yrittää kääntää. Pernaan mukaan useimmat asuisivat maalla, jossa siellä olisi kaupungin edut.

Kehitys

Kaupungistuneilla alueilla asui 43 % suomalaisista vuonna 1950, 64 % vuonna 1970, 79 % vuonna 1990, 84 % vuonna 2010 ja 85 % vuonna 2015. Ennusteen mukaan myös 87 % vuonna 2030 ja 90 % vuonna 2050.