Sotatalous
Sotatalous tai sotatalousjärjestelmä on modernin valtion toteuttamien toimenpiteiden kokonaisuus, jolla pyritään mahdollisimman tehokkaaseen yhteiskunnallisten resurssien käyttöönottoon sodankäynnissä. Toimenpiteistä syntynyt sotatalous voi pitää sisällään teollisen tuotannon kasvattamista, sotilasvoimien vahvistamista sekä raaka-aineiden hankkimista ja talouden rajoittamista.[1] Philippe Le Billon kuvailee teoksessaan Geopolitics of resource wars sotataloutta järjestelmänä, joka tuottaa, mobilisoi ja kohdentaa resursseja väkivallan ylläpitämiseksi.[2]
Sotatalouden työmarkkina muokkaa
Sotatalouden työvoiman keskeinen ulottuvuus on työmarkkinoiden sääntelyrakenne. Riippumatta siitä, mikä on työpaikkojen tuhoutumisen ja luomisen ’tasapaino’, yksi keskeisimmistä sotatalouden työmarkkinoiden ominaispiirteistä on aiemmin tapahtuneen rauhanajan talouden lainsäädännön ja yleisten talousnormien hylkääminen. Sotatalouden työmarkkinoiden toiminnan sääntely tapahtuu valvonnan sekä väkivallan kautta.[3] Työmarkkinoita kontrolloiviin toimenpiteisiin voivat kuulua esimerkiksi Taylorin lähestymistavan mukainen työtehtävien standardointi, keskeytysten eliminointi sekä valvonnan lisääminen.[4]
Resurssien allokointi sotataloudessa muokkaa
Sotatalouden toteuksen tavat ovat hyvin vaihtelevia.[2] Monet valtiot lisäävät suunnittelun astetta talouksissaan sotien aikana; monissa tapauksissa tämä ulottuu säännöstelyyn ja joissakin tapauksissa myös siviilien asevelvollisuuteen, esimerkiksi naisten pakottamisen tukemaan sotatoimia. Maatalousarmeija on konsepti, jossa naisia kutsutaan osallistumaan maataloustöihin ja ruoantuotantoon sodan aikana. Tämä voi sisältää rekrytoimisen maatiloille, viljelyalueille tai ruoanjalostusteollisuuteen. Tällaiset pakkoaloitteet pyrkivät vastaamaan yhteiskunnan työvoimapulaan ja estää taloutta joutumasta syvempiin vaikeuksiin.[5]
Sotatalouden resurssoinin käsite on yhdistetty ”sotilaskeynesiläisyyden” käsitteeseen, jossa hallituksen sotilasbudjetti vakauttaa liiketoiminnan syklejä ja vaihteluja ja/tai sitä käytetään taistelemaan taantumia vastaan. Tarjontapuolella on havaittu, että sodilla voi joskus olla teknologisen kehityksen kiihdyttävä vaikutus sellaisiin mittoihin, että talous vahvistuu merkittävästi sodan jälkeen, etenkin jos se on välttänyt sodasta johtuvan tuhon. Näin oli esimerkiksi Yhdysvaltojen tapauksessa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana.[6] Valtion makrotalousinstrumenttina sotaa käytetään viimeisenä keinona taloudellisten kriisiolosuhteiden hallintaan. Sotatalouden olosuhteissa valtion taloutta voidaan, poikkeusolosuhteiden vallitessa, yrittää tasapainoittaa erityisesti laajentamalla sotateollisuuden palveluita sekä lisäämällä työllisyyttä sotilasalalla.[7]
_Artist_Clive_Uptton.jpg)
Resurssien allokointi sotaan suuntautuvaan talouden toimintaan tuo mukanaan valtion sisäisen riskin. Rauhanajan talouden ajan politiikan laiminlyönti saattaa johtaa nopeaan väestön köyhyyteen, etenkin sodalle tyypillisen voimakkaasti kasvavan eriarvoisuuden yhteydessä.[2] Pahimmillaan se voi merkitä paluuta kolonialistisiin sotatalouden malleihin, jossa sodan myötä yhteiskunnallista valtaa saaneet sotateollisuuden kaupalliset yritykset pyrkivät saavuttamaan monopolistisia etuoikeuksia vaikutusalueillaan ja nojaavat siirtotyövoimaan kaukaisemmista työvoiman lähtöalueilta.[8] Teollisuudenaloja käsittävien etuoikeuksien seurauksena syntyy, tai ylläpidetään, kapeaa yhteiskunnallista kehitysmuotoa, mikä voi lisätä niin sodan laajenemisen kuin yhteiskunnallisen romahduksen riskiä.[9]
Venäjän sotatalous muokkaa
Ruotsalaisen analyytikon Emil Wannhedenin mukaan Venäjän puolustusmenojen osuus bruttokansantuotteesta ennen helmikuun 2022 hyökkäystä Ukrainaan oli noin 4–5 prosenttia ja helmikuussa 2024 tämä luku on noussut noin 7 prosenttiin. Tätä voi verrata aiempaan: esimerkiksi Toisen maailmansodan alkaessa Neuvostoliiton sotilasmenojen osuus oli karkeasti arvioiden lähes 20 % bruttokansantuotteesta, sodan aikana reilusti yli 50 prosenttia ja kylmän sodan lopulla noin 15 prosenttia. Siten ei voida väittää, että koko venäläinen yhteiskunta olisi muuttunut ja sen toiminta olisi suunnattu sotaponnisteluihin.[10]
Suomen Pankin analyysin mukaan Ukrainan sodan seurauksena Venäjälle suunnatut sanktiot ovat johtaneet maan talouden laskusuhdanteeseen. Länsimaissa käyttöönotetut rahoitussanktiot ovat eristäneet Venäjän ulkomaisesta rahoituksesta, ja vientikiellot rajoittavat pääsyä kansainväliseen huipputeknologiaan. Venäjän sotataloudessa on jo otettu käyttöön hinnanrajoitusmekanismeja, jotka esimerkiksi pyrkivät alentamaan venäläisen öljyn hintaa. Vuonna 2023 laaditun raportin mukaan asetetut ja asianmukaisesti toteutetut sanktiot ovat vaikuttaneet merkittävästi kohdistettuihin sektoreihin ja ne ovat osoittautuneet tärkeäksi työkaluksi rajoittamaan Venäjän kykyä käydä sotaa.[11]
Tutkimusinstituutti Peterson Institute of International Economicsin raportin mukaan sanktioiden toimiva käyttö Venäjän kaltaista suurvaltaa vastaan kuitenkin edellyttää pitkäaikaista sitoutumista kauppaa sekä rahoitusta koskevien rajoitusten toteuttamiseen ja valvontaan. Sanktiot aiheuttavat kustannuksia sekä kohdemaalle että niitä asettaville maille, joten länsimaiset, esimerkiksi pienimpien EU-maiden, talouspäättäjät tarvitsevat taloudellista tukea sekä maakohtaisia verohelpotuksia maidensa talouksien tasapainottamiseen sekä poliittisen tuen ylläpitämiseen.[12]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Anderton, C.H. & Carter, J.R: Principles of Conflict Economics | Microeconomics Cambridge University Press. 2019. Cambridge University Press. Viitattu 14.2.2024. (englanniksi)
- ↑ a b c Julien Vandeburie: Lebillon P. (éd.), Geopolitics of resource wars: resource dependence, governance and violence. Belgeo, 31.12.2005, nro 4, s. 521. doi:10.4000/belgeo.12228. ISSN 1377-2368. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Christopher Cramer: Labour markets, employment, and the transformation of war economies. Conflict, Security & Development, 2006-10, 6. vsk, nro 3, s. 389–410. doi:10.1080/14678800600933548. ISSN 1467-8802. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
- ↑ Jokinen, Esa & Mäkikangas, Anne: Miten virtuaalikokoukset ovat yhteydessä työhyvinvointiin ja tuottavuuteen? State-of-the-art-katsaus. Työelämän tutkimus, 7.12.2023, 21. vsk, nro 3, s. 387–429. doi:10.37455/tt.120534. ISSN 2670-1758. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Peter D. FEAVER: Armed Servants. Harvard University Press, 2003-01-01. ISBN 978-0-674-03677-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.2.2024). (englanniksi)
- ↑ Alan S. Milward: War, Economy and Society, 1939–1945. University of California Press, 1977-12-31. ISBN 978-0-520-34140-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.2.2024).
- ↑ Christopher J. Coyne, Adam Pellillo: The political economy of war and peace. The Elgar Companion to Public Choice, Second Edition, 28.2.2013, s. 469–493. doi:10.4337/9781849802857.00042. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
- ↑ Marc Wuyts: The Agrarian Question in Mozambique's Transition and Reconstruction. WIDER Discussion Paper., 2001, nro DP2001-14. World Institute for Development Economic Research (UNU-WIDER). Artikkelin verkkoversio.
- ↑ E. Wayne Nafziger, Juha Auvinen: Economic Development, Inequality and War. London: Palgrave Macmillan UK, 2003. ISBN 978-1-349-51380-2, 978-1-4039-4376-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.2.2024). en
- ↑ Sotatalous | Analyytikko: Venäjän sotataloudesta vallitsee aivan väärä kuva Helsingin Sanomat. 18.2.2024. Viitattu 18.2.2024.
- ↑ Simola, H.: Russia’s economy after a year of war and sanctions 1.3.2023. Suomen Pankki. Viitattu 14.2.2024.
- ↑ Schott, J.J.: Economic sanctions against Russia: How effective? How durable? Policy Briefs 23-3. Huh 2023. Peterson Institute for International Economics. Viitattu 14.2.2024.