Wikipedia

Songhai

kuningaskunta Länsi-Afrikassa 1400- ja 1500-luvuilla

Songhaivaltakunta oli 1400- ja 1500-luvuilla yksi Afrikan mahtavimmista valtioista. Se kasvoi Malin valtakunnan heikentyessä 1300-luvulla. Songhain pääkaupunki oli Gao ja se käsitti Nigerjoen keskijuoksun lähialueineen. Valtakunta tuhoutui sodassa Marokkoa vastaan vuonna 1591.

Songhaivaltakunta
1464–1591


Songhaivaltakunta vuoden 1500 tienoilla.

Valtiomuoto monarkia
Pääkaupunki Gao
Uskonnot islam, Afrikan perinteiset uskonnot
Kielet songhai, arabia (kirjakieli)
Valuutta kaurikotilot, kulta, kupari
Edeltäjä(t) Malin kuningaskunta
Seuraaja(t) Dendi, Marokko
Songhaivaltakunta laajimmillaan.
Askia Muhammadin hautamuistomerkki Gaossa.
Länsi-Afrikan kauppareitit noin 1000–1500. Kultaesiintymät on merkitty ruskealla.
Sankoren moskeija Timbuktussa.
Askian kysymykset ja al-Maghilin vastaukset. Poliittinen traktaatti 1500-luvun alun Timbuktusta.

Varhaishistoria muokkaa

Tiedot songhaivaltakunnan alkuvaiheista ovat niukkoja ja ristiriitaisia[1]. Nigerjoen varrella joen mutkasta Sokotojoen suuhun asuneiden songhaiden ydinalue oli Dendi. Sinne syntyi perimätiedon mukaan 600-luvulla valtio, jonka keskus oli Kukiya. Jokea ylöspäin edenneet songhait[2] perustivat vuoden 690 tienoilla Gaon, joka on tosin arkeologisten tutkimusten mukaan ollut asuttu jo vuosituhansien ajan[3]. Gaosta kehittyi kukoistava kaupunki, joka kävi kauppaa Pohjois-Afrikan kanssa. 1100-luvulla siitä tuli songhaivaltion pääkaupunki.[4]

Gaon ensimmäinen hallitsijasuku oli nimeltään Dia tai Za. Siihen kuuluneen Kusuyn tai Kotson kerrotaan kääntyneen muslimiksi vuonna 1019.[5] Mali valloitti Gaon 1200-luvun lopussa. Sen hallitsija mansa Musa rakennutti Gaoon moskeijan palattuaan pyhiinvaellusmatkalta Mekkaan. Gaon Diat olivat Malin vasalleja. Ali Kulunin 1200-luvulla perustama Sunni-dynastia vapautui Malin ylivallasta 1300-luvun lopussa. Mahdollisesti Kukiyasta tulleet Sunnit, jotka tunnetaan myös nimellä Ši, tekivät sotaretkiä Macinaan ja Maliin. Sunni Madawu valtasi Malin pääkaupungin Nianin ja hänen seuraajansa Sulayman Dama hävitti soninkealueen keskuksen Neman.[6]

Suurvaltakausi muokkaa

Songhain suurvaltakausi alkoi sunni Ali Berin noustessa valtaan vuonna 1464. Hän luopui edeltäjiensä ryöstöretkistä ja aloitti pysyvät aluevaltaukset. Sunni Ali valloitti hyvin järjestetyn armeijansa avulla Timbuktun ja Djennén, ajoi tuaregit takaisin pohjoiseen ja taisteli etelässä dogoneja, moseja ja bariboja vastaan.[7]

Alin aikana songhaivaltakunnasta tuli keskitetty valtio, joka ulottui Dendistä Macinaan. Voittamattomana pidetty hallitsija sai legendaarisen maineen, mutta Timbuktun oppineet kuvailivat häntä myöhemmin julmaksi tyranniksi. Tähän oli syynä se, että Ali piti kiinni songhaiden perinteisestä uskonnosta ja ahdisteli kaupunkien muslimeja.[8]

Sunni Alin kuoltua vuonna 1492 hänen seuraajansa kieltäytyi kääntymästä muslimiksi. Homborin käskynhaltija Muhammad nousi kapinaan ja perusti islamilaisen askia-dynastian. Askia Muhammad oli alkuperältään Takrurin Ture- tai Silla-klaaniin kuulunut soninke. Hän oli taitava poliitikko, joka tukeutui valtakunnan laajentamisessa uusiin islamilaisiin voimiin. Askia Muhammad teki vuosina 1496–1497 suuren pyhiinvaellusmatkan, joka vahvisti hänen asemaansa Länsi-Sudanin muslimien hallitsijana.[9]

Songhaivaltakunta oli laajimmillaan askia Muhammadin aikana. Se ulottui Ségoun eteläpuolelta idän Agadeziin ja hausamaan Katsinaan ja Kanoon sekä Taghazan suolakaivoksilta etelän mosivaltioiden rajalle. Valtakuntansa uudelleen järjestänyt Muhammad oli valistunut itsevaltias, joka edisti ja sääteli kaupankäyntiä, nimitti tuomareita, perusti maatalousyhdyskuntia ja tuki avokätisesti muslimioppineita.[10]

Askia Muhammadin pojat syrjäyttivät hänet vuonna 1528. He hallitsivat vuorotellen, kävivät valtataisteluja ja tekivät ryöstöretkiä naapurikansojen keskuuteen. Muhammadin pojista merkittävimmät olivat vuosina 1539–1549 hallinnut Ishaq I ja hänen jälkeensä vuoteen 1583 hallinnut Dawud. Heidän aikanaan esiin nousi kysymys Marokon sulttaanien tavoittelemien Taghazan suolakaivosten hallinnasta. Marokkolaiset miehittivät Taghazan Dawudin seuraajan aikana, jolloin suolakaivoksia hyödyntäneet tuaregit siirsivät tuotannon etelämmäs Taoudeniin. Askia Dawudin kuoltua hänen poikansa kävivät verisen sisällissodan, joka heikensi songhaivaltakunnan mahdollisuuksia torjua Marokon sulttaanin Ahmad al-Mansurin hyökkäys.[11]

Sotapäällikkö Jawdarin johtamat marokkolaiset ylittivät Saharan ja löivät helposti askia Ishaq II:n armeijan Tondibin taistelussa 12. maaliskuuta 1591. Marokon joukot miehittivät Gaon ja Timbuktun, ryhtyivät tuhoamaan songhaiarmeijan jäännöksiä ja hävittivät Timbuktun sivistyneistön. Dendiin paennut askia Nuh jatkoi vastarintaa, mutta Länsi-Sudanin viimeisen suurvallan historia oli käytännössä päättynyt.[12] Sen ydinalueelle syntyi Timbuktun paššakunta, jonka heikkous avasi tien Segun, Kaartan ja Macinan kaltaisten bambara- ja fulbevaltioiden kehitykselle[13]

Hallinto ja armeija muokkaa

Songhaivaltakunnan poliittinen järjestelmä ja hallinto poikkesivat monin tavoin edeltäjistään Ghanasta ja Malista. Perinteisen liittokunnan sijasta se oli absoluuttinen monarkia, joka perustui keskitettyyn ja hierarkkiseen hallintojärjestelmään. Valtakunnan ideologiassa yhdistyivät perinteinen uskonto ja islam, joiden merkitys vaihteli eri hallitsijoiden aikana.[14]

Hallitsijalla oli Gaossa suuri hovi, johon kuului perheenjäseniä, arvohenkilöitä, griotteja ja palvelijoita. Keskushallitus käsitti kansliasihteerin ja eri asioista vastaavia ministereitä. Valtakunta oli jaettu kahteen suureen maakuntaan, lännen Kurminaan ja kaakon Dendiin, joiden kuvernöörit olivat hallitsijan jälkeen maan tärkeimmät miehet. Pienemmillä maakunnilla oli omat päällikkönsä ja kaupungeilla rajoitettu itsehallinto. Vasallivaltiot saivat yleensä pitää hallitsijansa, joiden tuli maksaa veroa ja osallistua sodankäyntiin. Entinen suurvalta Mali oli askia Muhammadin ajoista lähtien Songhain vasalli, mutta maiden välinen suhde ei ollut täysin pysyvä.[15]

Songhaivaltakunnan armeija koostui keihäin, jousin ja sapelein aseistetusta ratsu- ja jalkaväestä sekä lähes 2 000 kanootin jokilaivastosta. Askian henkikaarti Gaossa käsitti 300 ja pysyvä armeija 4 000 miestä. Tondibin taisteluun osallistui ehkä 10 000 ratsumiestä ja 30 000 jalkamiestä. Eliitin muodosti ammatikseen sotinut ylimystö, mutta suurin osa armeijasta koostui askian orjista.[16]

Hallitsijoiden vauraus perustui veroihin, kauppiailta perittyihin maksuihin sekä varsinkin säännöllisten sotaretkien ryöstösaaliiseen. Näillä varoilla ylläpidettiin hovia ja armeijaa ja niitä käytettiin moskeijoiden rakentamiseen, köyhien avustamiseen sekä oppineille annettuihin lahjoihin. Oikeudenkäytössä sovellettiin muslimien osalta malikiittien tulkintaa šaria-laista ja muun väestön suhteen perinteistä tapaoikeutta. Aqit-sukuun kuuluneet Timbuktun tuomarit eli qadit toimivat myös kaupunginjohtajina.[17]

Talous, yhteiskunta ja kulttuuri muokkaa

Songhaivaltakunnan talous perustui maatalouteen ja kaupankäyntiin. Nigerjoen hedelmällisessä laaksossa harjoitettiin maanviljelyä, karjanhoitoa ja kalastusta. Hallitsijat, prinssit ja oppineet omistivat suuria maatiloja, joiden työvoimana käytettiin orjia. Walatan, Timbuktun ja Gaon kaltaiset kaupungit kävivät Saharan yli karavaanikauppaa, joka suuntautui lähinnä Marokkoon, Algeriaan ja Libyaan. Sen väliasemia olivat Taghaza, Tadmakkat, Touat ja Ghat. Vienti käsitti kultaa, orjia ja norsunluuta ja tuonti eurooppalaisia kankaita, suolaa, aseita, hevosia ja käsityöesineitä. Kabara Nigerjoen varrella oli tärkeä kauppasatama ja Djenné välitti tavaroita muualta Länsi-Afrikasta.[18]

Songhaiden yhteiskunta perustui muun Länsi-Sudanin tavoin perhe- ja sukuyhteisöihin sekä ylimystön, vapaiden miesten, käsityöläiskastien ja orjien muodostamaan hierarkiaan. Maaseudun elämä säilyi samanlaisena vuosisatojen ajan, eikä islamin pinnallinen vaikutus muuttanut perinteisiä uskomuksia. Kaupungeissa tilanne oli kuitenkin toinen.[19]

Gaossa oli 1500-luvulla ehkä lähes 100 000 asukasta, Timbuktussa noin 80 000 ja Djennéssä 30 000–40 000. Niiden väestö koostui songhaiden lisäksi berbereistä, arabeista, soninkeista, hausoista ja muista kansoista ja se jakautui kauppiaisiin, käsityöläisiin ja sivistyneistöön. Kauppiaat ja sivistyneistö olivat suurelta osin peräisin Pohjois-Afrikasta.[20]

Kaupunkeihin 1000-luvulta lähtien juurtunut islam synnytti uusia kulttuurin muotoja, joita edustivat varsinkin Timbuktun moskeijat, koraanikoulut ja madrasat. Kaupankäynnin tuottama hyvinvointi ja askioiden runsaat avustukset houkuttelivat kaupunkiin oppineita, jotka loivat arabiankielisen kirjallisen kulttuurin. Pääosin kadonneesta perinnöstä muistuttavat Länsi-Sudanin historiasta kertovat kronikat Tarikh al-fattaš ja Tarikh al-Sudan.[21]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • General History of Africa IV: Africa from the Twelfth to the Sixteenth Century. Paris: Unesco, 1984. ISBN 92-3-101-710-1.
  • Novikov, S. S. & Ursu, D. P.: Istorija Mali v novoje i noveišeje vremja. Moskva: Vostotšnaja literatura, 1994. ISBN 5-02-017799-7.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ General History of Africa IV, s. 187.
  2. ↑ Novikov & Ursu, s. 21.
  3. ↑ Encyclopedia of African History, s. 1412. New York: Fitzroy Dearborn, 2005. ISBN 1-57958-245-1.
  4. ↑ General History of Africa IV, s. 187–188.
  5. ↑ General History of Africa IV, s. 188.
  6. ↑ General History of Africa IV, s. 188, 191.
  7. ↑ General History of Africa IV, s. 191.
  8. ↑ General History of Africa IV, s. 193.
  9. ↑ General History of Africa IV, s. 193–194.
  10. ↑ General History of Africa IV, s. 194–195.
  11. ↑ General History of Africa IV, s. 195–196.
  12. ↑ General History of Africa V: Africa from the Sixteenth to the Eighteenth Century, s. 300–303. Paris: Unesco, 1992. ISBN 92-3-101711-X.
  13. ↑ Novikov & Ursu, s. 23–26.
  14. ↑ General History of Africa IV, s. 196.
  15. ↑ General History of Africa IV, s. 197–200.
  16. ↑ General History of Africa IV, s. 200–201.
  17. ↑ General History of Africa IV, s. 201–202.
  18. ↑ General History of Africa IV, s. 203–204.
  19. ↑ General History of Africa IV, s. 204–206.
  20. ↑ General History of Africa IV, s. 206–207.
  21. ↑ General History of Africa IV, s. 207–210.

Katso myös muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Songhai&oldid=21216461”