Solipsismi
Solipsismi (latinan sanoista solus ipse ’yksin itse’) on filosofinen näkemys, jonka mukaan ”minä”-näkökulma on ensisijainen. Se on fenomenalismia radikaalimpi subjektiivisen idealismin muoto. Sen mukaan vain ajatteleva minä tai minän ajattelu, kokemus ja tietoisuuden sisällöt ovat ontologisesti riippumattomia ja kaikki muu on minusta riippuvaista. Solipsismin mukaan kaikki on siis riippuvaista kokemuksestani, ajattelustani tai tietoisuudestani.[1] Solipsismissa varmaksi oletetaan oma olemassaolo. Näin esimerkiksi havainnot ja niiden luonne voivat olla vain oman ajattelun tuotoksia.
Solipsismissa vain havainnoijan minä määrää sen, mitä on olemassa. Sen mukaan yksilö on ehdottoman riippumaton ulkomaailmasta ja voi vain luottaa omaan näkemykseensä. Ajatuksen perustalla on eräänlainen kaikkivoipaisuus, minkä ansiosta ei ole tarvetta ulkoisen huomioimisella tai siihen mukautaumisella.[2]
Solipsismin kolme osa-aluetta ovat[2]:
- Tieto-opillinen solipsismi: On mahdotonta tietää varmasti mistään muusta kuin omista sisäisistä mielentiloista.
- Ontologinen solipsismi: Kaikki mitä on olemassa, on omat tajunnantilat ja aistimukset.
- Metodologinen solipsismi: Ottaa teorian tai filosofian metodologiseksi lähtökohdaksi jonkinlaisen solipsistisen oletuksen tai näkökulman.
Lähteet muokkaa
- ↑ Pihlström, Sami: Idealismi ja realismi Logos-ensyklopedia. 17.9.2014. Tampere: Filosofia.fi. Arkistoitu 6.7.2019. Viitattu 13.7.2019.
- ↑ a b Isomäki, Mira: ”Tiedon tulkinnat ja näkymätön dynamiikka”. Teoksessa Yksilö, kulttuuri, innovaatioympäristö, s. 271–272. Markku Sotarauta & Kati-Jasmin Kosonen (toim.). Tampere: Tampere University Press, 2004. ISBN 951-44-6124-X. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 13.7.2019).