Simone Weil

Simone Adolphine Weil (3. helmikuuta 1909 Pariisi, Ranska – 24. elokuuta 1943 Ashford, Kent, Englanti) oli ranskalainen filosofi. Hän syntyi maallistuneeseen juutalaistaustaiseen perheeseen, joka oli siirtynyt Pariisiin Elsass-Lothringenin alueelta. Hänen isänsä oli lääkäri Bernard Weil ja äitinsä Salomea ”Selma” Weil (o.s. Reinherz), joka oli syntynyt Venäjällä Donin Rostovissa. Hänen veljensä André Weil oli kuuluisa matemaatikko.

Simone Weil
Simone Weil Baden-Badenissa 1921.
Henkilötiedot
Syntynyt	3. helmikuuta 1909 Pariisi, Ranska
Kuollut	24. elokuuta 1943 (34 vuotta) Ashford, Kent, Englanti
Kansalaisuus	ranskalainen
Koulutus ja ura
Koulukunta	eksistentialismi, mannermainen filosofia, platonismi, kristillinen filosofia, marxismi, mystiikka
Vaikutusalueet	hyve-etiikka, arvofilosofia, moraalifilosofia, poliittinen filosofia, uskonnonfilosofia
Tunnetut työt	Attente de Dieu, Écrits historiques et politiques, L’Enracinement, Oppression et Liberté, La Pesanteur et la grâce
Tutkinnot	École Normale Supérieure, Université de Paris, DES
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Veljensä kanssa Weil innostui jo varhain geometriasta sekä Platonista ja muista kreikkalaisista ajattelijoista. Weil sai koulutuksensa Henri IV:n lyseossa, jossa hän perehtyi filosofiaan agnostikko-opettajansa Émile-Auguste Chartierin (pseudonyymi Alain) ohjauksessa. Weil valittiin 1928 École Normale Supérieureen, josta hän suoritti diplôme d'études supérieures (DES) -tutkinnon ja kasvatustieteen aggregaatiotutkinnon ja valmistui vuonna 1931 filosofian opettajaksi.

Weil toimi filosofian opettajana eri puolilla Ranskaa ja aktivoitui poliittisesti. Hän kiinnostui marxilaisuudesta ja Saksan vähittäisestä siirtymisestä nationalismiin. Hän pettyi pian sosialistiseen ideologiaan ja alkoi työskennellä tehtaassa ymmärtääkseen työläisiä ja miksi he eivät pyrkineet toimimaan elämänsä parantamiseksi. Weil kirjoitti ihmisten sorrosta itseään ja toisiaan kohtaan (Oppression et liberté), tehdastyöstä (La Condition ouvrière) sekä väkivallasta (”L’Iliade ou le poème de la force”). Samaan aikaan hän kävi keskusteluja katolisten oppineiden kanssa uskon todenmukaisuudesta ja huomasi pitävänsä buddhalaisuutta ja hindulaisuutta parempana kuin kristinuskoa tai juutalaisuutta.^lähde?

Saatuaan mystisiä kokemuksia Etelä-Euroopan matkoillaan Weil kiinnostui uudelleen kristinuskosta mutta ei käynyt kasteella. Weil pohti erityisesti kärsimyksen ja pahuuden ongelmaa sekä Platonin ajattelulle keskeistä havaittavan todellisuuden ja ideaalisen kauneuden suhdetta. Jumalan poissaolon käsite on hänen ajattelussaan keskeinen. Weilin uskonnollisista pohdinnoista on hänen kuolemansa jälkeen julkaistu useita teoksia, muun muassa kirja La Pesanteur et la grâce (1947; suom. Painovoima ja armo). Elämänsä lopulla Weil aktivoitui uudelleen poliittisesti, päämääränään henkisen arvoperustan luominen jälleenrakennuksen ajan Euroopalle. Kun saksalaiset miehittivät Pariisin, hän siirtyi Lontooseen ja kirjoitti kirjan kulttuuristen juurten tarpeellisuudesta (L’Enracinement). Teoksessa hän hahmottelee ihmissielun tarpeet kasvatuksen ja poliittisen uudistamisen pohjaksi. Myös tämä teos julkaistiin postuumisti vuonna 1949 (suom. Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle).^lähde?

Simone Weil isänsä sylissä.

Filosofia ja toiminta

Weilin ajattelussa on nähty kausia, jotka on yleensä käsitelty erillisinä. Esimerkiksi David McLellan on keskittynyt Weilin marxilaiseen utopismiin ja Eric O. Springsted hänen platonismiinsa. Weiliä suomentaneen Maija Lehtosen mukaan ajattelu ja toiminta ovat Weilin filosofiassa yhtä. Weilin moraalifilosofiasta väitellyt Jukka Hankamäki erottaa hänen ajattelussaan kolme kautta pyrkien synteesiin.

Ensimmäinen kausi koostui poliittisesta aktivismista. Weilin kiinnostus marxilaiseen teoriaan vallasta ja sorrosta muuttui kuitenkin pian pettymykseksi ja marxismin arvosteluksi. Sitä seurasi kausi, jolloin Weil pohti, voisiko platoninen idealismi konkretisoitua arkielämässä. Kolmannella kaudellaan Weil kiinnostui jälleen käytännön politiikasta, nyt antiikin hyve-etiikan näkökulmasta.

Poliittinen aktivismi

Weil oli käsitellyt kartesiolaista dualismia École Normale Supérieuren opinnäytetyössään Science et perception au Descartes (1931, kokoelmassa Sur la science). Pyrkimys yhdistää materian ja hengen maailmoja kuvastui Weilin yrityksissä nähdä aineellisessa työssä kauneutta ja myöhemmin myös hänen platonismissaan. Tärkeimpiä ystäviä opiskeluvuosilta olivat Simone de Beauvoir, Albert Camus ja Jean-Paul Sartre.^lähde?

Filosofian opettajana

Weil opetti filosofiaa Le Puyssa, jossa hän asui lokakuusta 1931. Tämän ajan kirjoituksia on julkaistu kolmiosaisessa Cahiers-laitoksessa. Elokuussa 1932, ennen Adolf Hitlerin valtaannousua, Weil matkusteli Saksassa tehden havaintoja ”hitlerismiksi” kutsumastaan ilmiöstä, josta hän kirjoitti muun muassa artikkeleissaan ”La Situation en Allemagne” (1932) ja ”Quelques réflexions sur les origines de l’hitlérisme” (1940). Matkallaan Weil sai ensimmäiset kosketuksensa totalitarismiin, jota hän kuvaili myöhemmin ”suureksi eläimeksi” (le gros animal).

Lokakuusta 1932 Weil opetti filosofiaa Auxerressa ja vuoden 1933 puolivälistä kevääseen 1934 Roannessa. Hän tarkasteli havaitsemisen teorian ja kartesiolaisuuden kysymyksiä luennoissaan, jotka on julkaistu hänen oppilaansa Anne Reynaudin muistiinpanoja rekonstruoiden teoksessa Leçons de philosophie. Weiliin kohdistettiin sanomalehtikampanja, jolla hänet painostettiin eroamaan opettajan toimestaan, sillä joidenkin oppilaiden vanhemmat olivat ärsyyntyneet Weilin myönnytyksistä marxismille sekä hänen tavastaan poiketa opetussuunnitelmasta.

Palattuaan Pariisiin Weil hakeutui alkuvuodesta 1934 työhön Alstomin ja 1935 Renaultin tehtaisiin saadakseen kokemusta ruumiillisesta työstä ja elättääkseen itsensä. Tämän kokeilunsa aikana kirjoittamassaan päiväkirjassa (La Condition ouvriére) Weil katsoo, että ruumiillisen työn materiaaliset valtasuhteet deprivoivat ihmisiä ja johdattavat välinpitämättömyyden noidankehään karkottaen mielenkiinnon hyvään ja kauniiseen. Teollistumisen ajalle ominaista työn esineellistävää ja lannistavaa vaikutusta Weil kutsui myöhemmin ”painovoimaksi” (la pesanteur). Kosketus työläisten arkeen päätti marxismille myönteisen jakson.^lähde?

Marxismin kritiikki

Julkista kohua herätti Weilin tapaaminen Neuvostoliitosta karkotetun Lev Trotskin kanssa, mutta heidän keskustellessaan Pariisissa he eivät löytäneet yhteistä säveltä. Trotski piti Weilia ”melankolisena vallankumouksellisena”, kun taas Weil näki kommunismin ja kapitalismin yhtä kaikki totalitarismeina ja yhdisti ne käsitykseensä ”suuresta eläimestä”. Weil ei tarkoittanut kuvauksellaan samaa kuin Karl Popper teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945), jossa Popper väittää, että totalitarismit ovat johdettavissa Platonin yhteiskuntateoriasta. Weil sanoo: "Siihen sivuun, jonka Platon on kirjoittanut suuresta eläimestä, sisältyy koko marxismi - - ja sillä sivulla se myös kumotaan."

Simone Weil pariisilaisessa kahvilassa.

Mikäli marxismissa voidaan nähdä Platonin idealismin aineksia, ne on Weilin mielestä johdettu Platonin ajattelusta väärin. Hänen mukaansa platonilainen ihanteellisuus pikemminkin johdattaa etsimään tasapainoa yksilön sisäisistä harmonian elämyksistä kuin ulkoisista yhdenmukaisuuden vaateista tai taistelusta materiaalisessa maailmassa. Työläisten kommunistinen ihannevaltio oli hänen mielestään jo 1930-luvun alussa ristiriitainen koostuessaan poliisiista, armeijasta ja byrokratiasta. Koska totalitarismin muodot olivat hyvin samanlaisia sekä äärivasemmalla että äärioikealla, syyt saattavat löytyä teknologisesta ihmiskuvasta, jota Weil pohtii kirjoituksessaan ”Réflexions concernant la technocratie, le national-socialisme, l’U.S.S.R. et quelques autres points”. Hänen mukaansa teknologia ja massakulttuuri tuottavat ihmisille kärsimystä, pahoinvointia ja onnettomuutta (le malheur), joka on lähellä Sartren näkemystä ”inhosta” (la nausée).

Esseet, joissa Weil perustelee marxismin kritiikkiään, on koottu Albert Camus’n kokoamaan teokseen Oppression et liberté. Weilin mielestä työläiset eivät rehellisesti kannattaneet marxilaisia ajatuksia. Yleiskommunistisiin ihanteisiin vetosivatkin lähinnä heidän ammattiyhdistysjohtajansa, jotka Marxin oppeja hyödyntäen pitivät työväenluokkaa ideologisissa pihdeissään. Weil puolestaan halusi nähdä poliittisen toiminnan mahdollisuudet työläisten henkisessä vapautumisessa niin työnantajiensa kuin ay-johtajiensakin vallasta. Vaikka Weil onnistui solmimaan joitakin yhteyksiä myös Ranskan ammattiyhdistysliikkeeseen, hänen syndikalisminsa kääntyi nopeasti pois järjestäytyneen toiminnan piiristä, eräänlaiseksi yksilöarvoihin ja liberaaleihin ihanteisiin uskovaksi anarkiaksi. Weilin historiallisia ja poliittisia kirjoituksia on julkaistu kokoelmana Écrits historiques et politiques.^lähde?

Espanjan sisällissota ja anarkismi

Weil tekeytyi vuonna 1936 toimittajaksi, hakeutui kansainväliseen anarkistiprikaatiin ja toimi lyhyen ajan tasavaltalaisten huoltojoukoissa Espanjan sisällissodassa kuvitellen pystyvänsä niin edistämään vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteita. Tosiasiassa Weil joutui jälleen järkyttymään. Myös hänen ystävinään pitämänsä tasavaltalaiset harjoittivat yhtä julmia raakuuksia vihollisiaan kohtaan kuin kenraali Francisco Francon johtamat joukot, jotka lopulta voittivat sodan. Weilin sotaretki katkesi hänen epäkäytännöllisyyteensä niin kuin hänen tehdasvuotensakin: nyt hänen onnistui saada palovammoja kenttäkeittiössä toimiessaan.

Vuodet 1937–1939 Weil vietti matkustellen Benito Mussolinin hallitsemassa Italiassa, jossa muuan brittiläinen herrasmies tutustutti Weilin englantilaisiin idealistirunoilijoihin. Tärkeimmän huomion Weilin ajattelussa tällöin saivat 1593–1633 elänyt George Herbert ja 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut William Godwin, joka tunnetaan individualistisena esianarkistina.^lähde?

Weililla väitetään olleen mystisiä kokemuksia hänen oleskellessaan keskiaikaisessa kappelissa, jossa kerjäläismunkki Franciscus Assisilainen oli käynyt rukoilemassa. Tapaus on antanut kolmelle paaville aiheen pohtia, pitäisikö Weil julistaa pyhimykseksi, tuloksetta. ”Poliittisena pessimistinä” häntä puolestaan pitää marxismin tutkija David McLellan elämäkerrassaan. Weil oli uskonnollisesti ja poliittisesti epädogmaattinen, ja McLellanin arviota Weilin resignaatiosta tukee tieto Weilin monista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista.

Hengellinen kausi, uskontokriittisyys ja Platon

Palattuaan uskaliaalta matkaltaan fasistisesta Italiasta Weil asettui kirjailija Gustave Thibonin maatilalle Saint-Marcel d’Ardèchen lähelle Marseillea syksyllä 1939. Alue jäi 1940 tapahtuneen Saksan miehityksen ulkopuolelle, ja Weilin onnistui siten välttää joutuminen keskitysleirille. Weil piileskeli Gestapoa ja Vichyn hallitusta katolilaisen dominikaani-isän Joseph Marie Perrinin avulla, vaikkakin hänen suhteensa uskontoon oli koko ajan kriittinen.</ref>

Seurasi ankaran luomistyön kausi. Suuren osan vuoden 1940 jälkeisistä kirjoituksistaan Weil omisti vallan, väkivallan ja metafysiikan yhteyksien selvittelylle. Teokseen La Source grecque on koottu tutkielmat Iliaan tragediasta, Platonin Jumala-käsityksestä, ”Theaitetoksesta”, ”Faidroksesta” ja ”Valtiosta” sekä kommentit Anaksimandroksen ja Herakleitoksen fragmenteista. ”Ilias: väkivallan runoelma” -esseen mukaan kaikki valta nojaa väkivaltapotentiaaliin, ts. väkivallan mahdollisuuteen. Tragedian opetus on Weilin mukaan siinä, että vallan alaisuus on pysyvä osa ihmisen situaatiota. Elämäntilanteet kuitenkin ohjaavat toiveikkaasti kuvittelemaan, että materiaalisten valtasuhteiden yläpuolella on jokin, jolla on valta kaiken yli, ja näin syntyy ontologinen oletus Jumalan olemassaolosta. Tragedia täydellistyy, kun tällä tavoin synnytettyyn jumaluuteen aletaan vedota pyrittäessä oikeuttamaan maallisen vallan käyttöä.^lähde?

Minuudesta luopuminen ja tyhjiö

Transsendentaalisen ja maallisen vallan yhdistyminen on Weilin mukaan epäjumalanpalvelusta (l’idolâtrie), ja ”[e]päjumalanpalveluksen kohde on aina jotain samantapaista kuin valtio”. Siksi etiikan pitäisi alkaa Jumalan olemassaoloa koskevan olettamuksen hylkäämisestä. Tämä voisi käydä päinsä, jos ihmiset lopettaisivat uskonnollisen aktiivisuutensa ja tyytyisivät tyhjiöön (le vide). Näin todellinen jumaluus ja hengellinen kokeminen voisivat vallata mielen.^lähde?

Teoksen Attente de Dieu kirjoituksissa Weil omisti huomiota tyhjentymisharjoituksiin ja oikeanlaiseen odottamiseen, jota hän oli opiskellut buddhalaisuudesta. Hän luki noihin aikoihin myös Bhagavad Gitaa ja hindulaisia Veda-kirjoja, ja hänen näkemyksiään voidaan kutsua synkretistisiksi. Muiden muassa Janet P. Little pitää Weilin keskeisenä käsitteenä tarkkaavaisuutta (l’attention). Weilin mielestä mietiskelevä keskittyminen sekä tietoisuuden ja läsnäolon kehittäminen ovat kartesiolaisen epäilyn veroisia filosofian menetelmiä.

Odottamiseen ja puhdistautumiseen liittyy myös ajatus minuudesta luopumisesta. Hän puhui ”minuuden tuhoamisesta” (la destruction du je) ja katsoi, että egon pitäisi väistyä odottavan havaitsemisen tieltä. Samaa hän korosti myös arvostellessaan ”personalismin filosofiaa”, joka on saanut alkunsa ”nimen ja arvostuksen kipeistä kirjailijoista". Esseessään ”La Personné et le sacré” (”Persoonallisuus ja pyhä”) Weil kirjoitti:

»Kun tiede, taide, kirjallisuus ja filosofia ovat pelkästään persoonan toteuttamista, ne ovat tasolla, jolla häikäisevät ja loistavat saavutukset ovat mahdollisia, ja ne voivat tehdä ihmisen nimen vuosituhansien ajan eläväksi. Mutta kaukana tämän tason yläpuolella on kuilun erottamana taso, jolla korkeimmat asiat saavutetaan. Nämä asiat ovat olennaisesti anonyymejä. -- Mystikon koko voimavara on aina ollut tulla sellaiseksi, ettei hänen sielussaan ole mitään, joka sanoisi ”minä”. Mutta se osa sielusta, joka sanoo ”me”, on vielä äärettömän paljon vaarallisempi.»
(Écrits de Londres et dernières lettres, 16–17.)

Weilin idealismille oli ominaista tieteen puhtauden tavoittelu, joka näkyi hänen ihastuksessaan geometriaan ja matematiikkaan. Myöskään filosofiaan mahdollisesti liittyvää individualismia, omahyväisyyttä, itsetehostusta tai egoismia ei pitäisi Weilin mielestä korvata laumasieluisuudella, sillä joukkoliikkeiksi järjestäytyessään myös henkiset pyrkimykset voivat toimia pohjana totalitarismeille yhdistäen taivaallisen ja maallisen vallan:

»Rooman valtakunnan, joka oli totalitaarinen, jälkeen Kirkko oli se, joka ensinnä vakiinnutti ankaran totalitarismin Euroopassa 1200-luvulla [...]. Tämä puu on kantanut runsaasti hedelmää. Ja tämän totalitarismin motivoiva voima oli noiden kahden pienen sanan käyttö: anathema sit.»
( Attente de Dieu, 50)

Pannaan julistamista arvostellessaan Weil kritisoi voimakkaasti sensuuria, joka oli sota-aikana kaikinpuolista.^lähde?

Kärsimysmystiikka ja askeesi tienä henkiseen jalostumiseen

Suurista uuden ajan filosofeista Weiliin vaikutti eniten René Descartes’n ohella Immanuel Kant, jonka transsendentaalifilosofiaa hän arvosti. Kantilainen välineellisen kohtelun kielto ja ajatus ihmisarvosta sopivat Weilin ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihmisten tulisi tyhjentää mielensä toisia ihmisiä ja todellisuutta koskevista esioletuksistaan, määrittely-yrityksistä ja olemusajattelusta. Erona Kantiin on, että Weilin mielestä tietoisuuden ja todellisuuden kuilu voidaan silloittaa elämysten ja subjektiivisten kokemusten kautta, jolloin todellisuus voi virrata sieluun. Tätä hän kuvaa ”Hengellisessä omaelämäkerrassaan” (Autobiographie spirituelle), jonka mainintoihin perustuvat myöhemmät väitteet hänestä mystikkona.^lähde?

Assisin kaupungissa oleva Basilica di Santa Maria degli Angeli, jossa Weil koki mystisiä elämyksiä.

»Kristus astui alas taivaasta ja valtasi minut.»
(Attente de Dieu, 38)

Köyhyysmystiikan ihailu näkyi Weilin yksinkertaisissa elintavoissa. Hän lähetti elintarvikekorttinsa Ranskan vastarintaliikkeelle ja kantoi maataloustöissä mukanaan Platonin Pitojen nidettä toivoen voivansa opettaa filosofiaa maatilan työntekijöille.

Weilissä oli myös kärsimysmystikon aineksia. Weilin mielestä ankarin kärsimys nousee tietoisuudesta, että ihminen joutuu elämään ilman Jumalaa. Tämä näyttää paradoksaaliselta, sillä Weilin mielestä ihmisen tulisi pyrkiä tähän tilaan. Vaikka Weil katsoi, ettei ihminen koskaan pysty käsittämään, kuinka syvälle Kristuksen ristinkuolema vei, hän näyttää kärsimysmystikkojen tavoin ajattelevan, että mitä lähemmäksi Jeesuksen kärsimyksiä ihminen ajautuu, sitä selvemmin hän voi ymmärtää yhteyttä Kristukseen ja Jumalaan:

»[...] ja tästä aiheutuu raateleva tuska. Ihmisen koko olemus tuntee hetken ajan tätä tuskaa; hänessä ei ole lainkaan sijaa Jumalalle; sen sai Kristuskin kokea, tai ainakaan hän ei tajunnut Jumalasta muuta kuin että tämä oli hylännyt hänet. [...] Kun rauta koskettaa ihmistä, hänen täytyy tuntea olevansa erossa Jumalasta niin kuin Kristus tunsi.»
(La Pesanteur et la grâce, 98.)

Se, että Weil näki kärsivän Kristuksen jokaisessa köyhässä ja kovaosaisessa, toteutti varhaisessa kristinuskossa esiintynyttä ideaa: tunnistaa toisessa ihmisessä Jumala. Weilin filosofiakäsityksen valoisuutta ilmentää hänen uskomuksensa, että silloinkin, kun kärsimyksestä tulee pysyvä osa ihmisen elämää, ihmisistä voidaan löytää piirteitä, jotka jalostavat häntä itseään ja toisia ihmisiä kärsimysten keskellä kestävämmiksi, armollisemmiksi ja rakastavammiksi. Koska kärsimys on intersubjektiivista (ihmisten välistä) ja yleismaailmallista, se voisi ohjata ihmisiä lähemmäksi universaalia rakkauden kokemusta. Esimerkiksi Hankamäki on kuitenkin huomauttanut, ettei Weiliä voitaisi pelkästään tällä perusteella pitää kristillisenä mystikkona, sillä kristinuskon mukaan ihmisten puolesta on jo kärsitty, eikä ihmisen tehtävänä ole enää kärsiä. Enemmänkin kyse on humanistisesta antroposofiasta. Sen tapaisesta Jumalan rakastamisesta Weil kirjoitti kokoelman Pensées sans ordre concernant l’amour de Dieu teksteissä.

Maanpaon aika ja Euroopan tulevaisuus

Muistolaatta Weilin kotiosoitteessa Pariisin Auguste Comte -kadulla.

Weilin virallinen asuinpaikka oli vuosina 1929–1940 Pariisin kuudennen arrondissementin Auguste Comte -kadulla, josta hänen vanhempansa vetäytyivät miehityksen vuoksi. Varmistuttuaan vanhempiensa ja veljensä pääsystä Yhdysvaltoihin loppuvuodesta 1941 Weil suostui lähtemään Ranskasta maanpakoon kesällä 1942, jolloin hän matkusti Marokon Casablancan kautta New Yorkiin.^{lähde tarkemmin?} Paetessaan Weil jätti siihenastisen tuotantonsa Gustave Thibonille ja katoliselle pappismiehelle Joseph Marie Perrinille, jotka alkoivat toimittaa Weilin teoksia julkisuuteen. New Yorkista Weil lähetti Perrinille satasivuisen ”kirjeen”, Kirje papille (Lettre à un religieux), jota voidaan pitää Weilin tilintekona sekä juutalaisuudesta että kristillisyydestä. Uskonnolliset kysymykset eivät kuitenkaan lakanneet kiinnostamasta Weiliä, ja New Yorkissakin hän kirjoitti niistä kirjan verran: La Connaissance surnaturelle.

Weil palasi keväällä 1943 takaisin Eurooppaan, tällä kertaa Lontooseen, jossa hän toimi Vapaan Ranskan pakolaishallituksen työntekijänä. Weil oli kirjoittanut New Yorkista kirjeitä koulutoverilleen ja ystävälleen Maurice Schumannille, josta tuli myöhemmin Ranskan ulkoministeri ja eräs détente-politiikan luojista. Schumann kutsui Weilin sihteerikseen Lontooseen ja esti häntä matkustamasta Ranskaan, jonne hän oli aikonut palata. Weil sai Charles de Gaullelta tehtäväkseen luonnostella moraalin suuntaviivat sodanjälkeiselle Euroopalle. Lontoon-ajan kirjoituksia on koottu teokseen Écrits de Londres et dernières lettres.^lähde?

Juurten kasvattaminen

Weil kirjoitti neljässä kuukaudessa kirjan L’Enracinement, jossa hän piti perusongelmana materialismin kehää. Myöskään sodan tulevat voittajat eivät välttyisi siltä, mikäli vallan perusvoimat jäävät voimaan ajattelutapojen muuttumatta. Weil näki ongelmana kulttuurin risaisuuden ja kirjoitti:

Simone Weilin L’Enracinement-teoksen kansi vuodelta 1949.

»Juurettomuus on vaarallisin tauti, johon yhteiskunnat voivat sairastua, sillä se monistaa itseään. Juurettomat reagoivat kahdella tavalla: he joko vaipuvat tylsyyteen kuten antiikin orjat tai ryhtyvät toimintaan kiskoakseen juuriltaan myös ne, jotka vielä ovat kiinni.»
()

Teoksessaan hän pyrki löytämään moraalille universaalin perustan ihmissielun henkisistä tarpeista. Koska ne ovat yleispäteviä, kuten vapaus, mutta sisällöltään määrittelemättömiä, niissä voisi yhdistyä yksilöllinen yleiseen. Mikäli merkityssisällöt kiinnittyvät tarpeisiin, niillä ovat myös tietyt rajat, sillä tarve on täyttyvä määre toisin kuin esimerkiksi halu, joka voi olla kyltymätöntä, ja siksi moraali on mahdollista. Eettisessä refleksiossa (harkinnassa) erottuu ensin porras, jolla ihmiset valitsevat yleiset arvot omiksi arvoikseen. Niihin sitouduttuaan he antavat sitten arvoilleen persoonallisen merkityksen. Samantapainen asetelma esiintyy Sartren näkemyksessä ensimmäisestä ja toisesta refleksiosta.. Edelleen Weil halusi nähdä kaikessa kulttuurissa ja etenkin työssä henkisiä arvoja. Hän kirjoitti:

»Sivilisaatio, joka rakentuu työn henkisille arvoille, toteuttaa parhaiten ihmisen mahdollisuutta juurtua maailmaan; siten se muodostuu vastakohdaksi tilanteelle, jossa olemme nyt ja joka koostuu lähes täydellisestä juurettomuudesta.»
()

L’Enracinement on ainoa teos, jonka Weil itse viimeisteli painoon. Sen tyyli on pitkäli julistavaa. Hän yhdisti tarpeet yleisiin arvoihin melko suoraviivaisesti, vaikkakin refleksion kaksitasoisuuden kautta objektiiviset arvot voidaan ainakin periaatteessa erottaa subjektiivisista arvostuksista. Niiden yhteenliittäminen puolestaan vaatii arvojen ymmärtämistä naturalistisesti ja velvoittavasti: tarpeiden kautta.

Naturalismi, mystiikka, eksistentialismi ja varhainen kuolema

Weilin naturalismin voidaan nähdä olevan ristiriidassa hänen hengellisyytensä kanssa. Toisaalta mystiikan tunnusmerkkejä ovat myös luonnollisuuden korostaminen, autenttisuuden ja alkuperäisyyden kaipuu, operointi ruumiillisilla äärikokemuksilla sekä hurmoksellinen heittäytyminen olosuhteiden varaan. Weilia voidaan pitää esimerkkitapauksena ihmisestä, joka heijasteli modernisaation ajalle tyypillisiä vierauden tuntemuksia.

De Gaulle piti Weilin kirjaa liian teoreettisena, ja se jäi vaille poliittista vaikutusta. Enemmän huomiota herätti hänen kuolemansa 24. elokuuta 1943. Weilissä oli puhjennut keuhkotauti huhtikuussa. Hänen syömättömyytensä ja heikko kuntonsa johtivat siihen, että hän yllättäen nukkui pois Ashfordin sairaalassa. Pappi, joka Weilin kirkkoon kuulumattomuudesta huolimatta oli kutsuttu hänen hautajaisiinsa, myöhästyi junasta, ja lyhyet muistosanat luki Weilin elinikäinen ystävä Maurice Schumann. Weilin hautaa Ashfordin Bybrookin hautausmaalla peittää kivilaatta.^lähde?

Vaikutus

Weil on vaikuttanut usean filosofin ajatteluun; esimerkiksi Alasdair MacIntyre ja Iris Murdoch ovat viitanneet häneen hyve-etiikkaa luonnostellessaan. Peter Winch on julkaissut kirjan Weilin ja Ludwig Wittgensteinin kielikäsityksen väliltä löytämistään samankaltaisuuksista. Giorgio Agamben kirjoitti väitöskirjansa Weilin persoonallisuuskäsityksestä, jonka hän sanoo vaikuttaneen myös ensimmäiseen pääteokseensa Homo Sacer – Sovereign Power and Bare Life (1995). Agamben on luonnehtinut Weilin tietoisuutta ”aikamme valaisevimmaksi”, ja André Gide on ylistänyt häntä ”kaikkien ulkopuolisten pyhimykseksi”. Albert Camus luonnehti Weilia kuvauksella ”aikamme ainoa suuri henki”.

Weil oli vuonna 1928 opetusryhmänsä ainoa nainen ÉNS:ssä, mutta hän ei ulottanut eksistenssiajatteluaan sukupuolikysymyksen alueelle, eikä hänestä koskaan tullut feministiä. Hänen ystävänsä ja elämäkerturinsa Simone Pétrement muistelee Weilin käyttäneen miesten vaatteita ja vakuutelleen jo nuorena, että hänen täytyisi esiintyä maskuliinisesti saavuttaakseen hyväksyntää, mikä puolestaan kertoo regression olleen tietoista, joskaan ei vapauttavaa. Ajattelunsa esoteerisuuden lisäksi hänen sukupuolensa saattaa olla yksi selitys hänen jäämiseensä heikolle huomiolle aikalaistensa joukossa.^lähde?

Weilin ajattelusta kiinnostuttiin tieteissä 1950-luvulta alkaen. Kuitenkin vasta Euroopan yhdentyminen ja globalisaatio herättivät mielenkiintoa hänen moraalista universalismiaan kohtaan. Calgaryn yliopiston metatietojen mukaan vuosien 1995 ja 2012 välillä ilmestyi yli 5200 Weiliä käsittelevää akateemista julkaisua; yliopisto pitää yllä Simone Weil -bibliografiaa. Simone Weilin kootut teokset Œuvres complètes on julkaissut Weil-tuntijoiden toimittamina Gallimard. Weilin muistoa vaalii muun muassa American Weil Society.

Simone Weilistä on suomeksi kirjoittanut filosofi Jukka Hankamäki väitöskirjassaan Rakkauden välittäjä (1997, 2. p. 2006, 3. p. 2015). Kirsti Simonsuuren suomentama Ilias-artikkeli on julkaistu Parnasso-lehdessä. Juha Varto on kirjoittanut kirjan Mitä Simone Weil on minulle opettanut? (2005). Mikael Olin on tehnyt Weilista pro gradu -tutkielman Utsattheten som moralisk aktör – En faktor i Simone Weils religiösa utveckling (1996) ja lisensiaatintyön Utsattheten – Simone Weils väg till ett religiöst liv (1999).

Katso myös

• Hannah Arendt
• Martin Buber
• Martin Heidegger
• Søren Kierkegaard
• Emmanuel Lévinas
• Gabriel Marcel
• Friedrich Nietzsche
• Ayn Rand
• Arthur Schopenhauer
• Edith Stein

Lähteet

Gallimard julkaisi Weilin teoksia Albert Camus -säätiön tukemana ”toivon sarjassa”, Collection Espoir.

Primäärilähteet

Ranskaksi

• Œuvres complètes I–VII. [7 tomes, 12 volumes.] Paris: Gallimard, 1989–2006.
• Attente de Dieu. Paris: Gallimard, 1959.
• Cahiers 1. Paris: Plon, 1970.
• Cahiers 2. Paris: Plon, 1972.
• Cahiers 3. Paris: Plon, 1974.
• La Condition ouvrière. Orig. 1951. Paris: Gallimard, 1974.
• La Connaissance surnaturelle. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1950.
• Écrits de Londres et dernières lettres. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1957.
• Écrits historiques et politiques. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1960.
• L’Enracinement. Orig. 1949. Paris: Gallimard, 1973.
• Intuitions pré-chrétiennes. Paris: La Colombe, 1951.
• Leçons de philosophie. Paris: Plon, 1959.
• Lettre à un religieux. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1950.
• Oppression et liberté. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1955.
• Pensées sans ordre concernant l’amour de Dieu. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1962.
• La Pesanteur et la grâce. Paris: Plon, 1947.
• Poèmes, suivis de ”Venise sauvée”, Lettre de Paul Valéry. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1968.
• La Source grecque. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1953.
• Sur la science. Collection Espoir. Paris: Gallimard, 1966.

Suomennetut teokset

• ”Ilias eli väkivallan runoelma”. Suomentanut Kirsti Simonsuuri. Parnasso 2/1976, s. 73–92.
• Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle. Alkut. L’Enracinement, 1949, suomentanut Kaisa Kukkola. 23°45 -sarja. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2007. ISBN 978-952-5503-27-2.
• Painovoima ja armo. Alkut. La Pesanteur et la grâce, 1947, suomentanut ja johdannolla varustanut Maija Lehtonen. 2. painos [1. painos 1957]. Delfiinikirjat. Helsinki: Otava, 1957. ISBN 951-1-02434-5.

Sekundäärilähteet

• Blackwell, Elliott: “Simone Weil: Saint of Outsiders”, Begin in Wonder, 20.9.2017. [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
• Blum, Lawrence A. and Victor J. Seidler: A Truer Liberty – Simone Weil and Marxism. London: Routledge, 1989.
• Cabaud, Jacques: Simone Weil – Die Logik der Liebe. Freiburg: Karl Alber, 1968. (Sisältää myös kuvaliitteen)
• Hankamäki, Jukka: Tasapainon geometria – Simone Weilin käsitys eettisen ihmisen todellistumisesta. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta vol 34. Sufi-tutkimuksia 4. Tampere: Tampereen yliopisto, 1992. ISBN 951-44-3093-X.
• Hankamäki, Jukka: Rakkauden välittäjä – Kulttuurikritiikki ja eettisen ihmisen ideaali Simone Weilin ajattelussa. [Väitöskirja, Helsingin yliopisto]. Helsinki: J. Hankamäki, 1997. ISBN 952-90-8598-2. 2. uudistettu painos: Rakkauden välittäjä – Kulttuurikritiikki ja eettisen ihmisen idea Simone Weilin ajattelussa. Like-pokkari 140, 2006. ISBN 952-471-688-7. 3. ajantasaistettu painos: Rakkauden välittäjä – Kulttuurikritiikki ja eettisen ihmisen ideaali Simone Weilin ajattelussa. Books on Demand, 2015. ISBN 978-952-318-536-4.
• Lehtonen, Maija, ”Simone Weil”. Teoksessa: S. Weil, Painovoima ja armo [La Pesanteur et la grâce], s. 5–20. Helsinki: Otava, 1976.
• Little, Janet P.: Simone Weil – Waiting on Truth. Oxford: Berg, 1988.
• McLellan, David: Utopian Pessimist – The Life and Thought of Simone Weil. New York: Poseidon Press, 1990.
• Varto, Juha: Mitä Simone Weil on minulle opettanut. Helsinki: Kirjastudio, 2005. ISBN 952-482-017-X.
• Perrin, Joseph Marie and Gustave Thibon: Simone Weil as We Knew Her. New York: Routledge & Kegan Paul, 1953.
• Pétrement, Simone: Simone Weil – A Life. 2. ed., orig. 1976. New York: Schocken Books, 1988.
• Springsted, Eric O.: Christus Mediator – Platonic Mediation in the Thought of Simone Weil. [Diss., Princeton University.] Chico, California: Scholars Press, 1983.
• Stenqvist, Catharina: Simone Weil om livets tragik – och dess skönhet. [Diss., Lund universitet.] Stockholm: Proptius Förlag, 1984.
• Winch, Peter: ”Introduction”. In: S. Weil, Lectures on Philosophy, p. 1–23. Cambridge: Cambridge University Press, 1978.
• Winch, Peter: Simone Weil: "The Just Balance." Cambridge: Cambridge University Press, 1989.

Muu kirjallisuus

• Agamben, Giorgio: Homo Sacer – Sovereign Power and Bare Life. Alkut. Homo Sacer – Il potere sovrano e la nuda vita, 1995, tr., Daniel Heller-Roazen. Redwood, CA: Stanford University Press, 1998.
• Agamben, Giorgio: “Philosophy as Interdisciplinary Intensity – An Interview with Giorgio Agamben”. Interviewed by Antonio Gnolio, translated by Ido Govrin, Journal for Cultural and Religious Theory, 02/06/2017. [2].
• MacIntyre, Alasdair: Hyveiden jäljillä – Moraaliteoreettinen tutkimus. Alkut. After Virtue: A Study in Moral Theory, 1981/1984. Suomentanut Niko Noponen. Helsinki: Gaudeamus, 2004. ISBN 951-662-896-6.
• Murdoch, Iris: The Sovereignty of Good. London: Routledge and Kegan Paul, 1970.

Huomautuksia

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Simone Weil Wikimedia Commonsissa

• Sitaatteja aiheesta Simone Weil Wikisitaateissa
• Simone Weil Bibliography University of Galgary (englanniksi)
• Simone Weil. Stanford Encyclopedia of Philosophy 10.3.2018 (englanniksi)
• ”In Our Time”, radiodokumentti, BBC Radio 4, 2015 (englanniksi)
• An Encounter with Simone Weil, teleivisiodokumentti, Line Street Productions 2011, YouTube (englanniksi)