Scrapper Blackwell
Scrapper Blackwell (oik. Francis Hillman Blackwell; 21. helmikuuta 1903 Syracuse, Pohjois-Carolina – 7. lokakuuta 1962 Indianapolis[1][2]) oli yhdysvaltalainen blueskitaristi ja laulaja. Hänet tunnetaan erityisesti suositun pianisti-laulaja Leroy Carrin säestäjänä 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Scrapper teki myös joukon soololevytyksiä, joista ensimmäinen "Kokomo blues" on yksi merkittävimpiä ja sitä pidetään Robert Johnson -klassikon "Sweet Home Chicago" esikuvana.[3] Allmusicin mukaan Blackwell oli yksi 1920- ja 1930-luvun merkittävimmistä kitaristeista, jonka soolotuotannon häikäisevän selvä-äänisestä tyylistä muodostui Chicagon 1940- ja 1950-luvun sähköinen blues[4].
Elämä muokkaa
Francis Hillman Blackwell syntyi 16-lapsiseen Payton ja Elizabeth Blackwellin perheeseen. Etniseltä taustaltaan Blackwell oli osittain cherokee ja hän kasvoi ja eli suurimman osan elämästään Indianapolisissa, Indianassa. Hänen isänsä soitti viulua, mutta Francis Blackwell oli itseoppinut kitaristi, joka rakensi ensimmäisen kitaransa sikarilaatikoista, puusta ja rautalangasta. Hän opetteli myös soittamaan pianoa ja soittelikin ajoittain sitä ammatikseen. Teini-iässä Blackwell oli osa-aikamuusikko ja matkusteli välillä aina Chicagoon asti.
Etäisenä ja hankalana työkaverina tunnettu Blackwell muodosti läheisen työsuhteen pianisti Leroy Carrin kanssa. Carrin hän oli tavannut Indianapolisissa 1920-luvun puolivälissä. Carrin kanssa Blackwell äänitti duona Vocalion-levymerkille vuonna 1928 – tuloksena oli vuoden suurin blueshitti "How Long, How Long Blues".
Blackwell äänitti myös soolona Vocalionille. Ensimmäinen äänite oli "Kokomo Blues", josta Kokomo Arnold teki oman versionsa "Old Kokomo Blues" ja tästä taas muotoutui Robert Johnsonin bluesklassikko "Sweet Home Chicago" vuonna 1936. Blackwell ja Carr kiersivät vuosina 1928–1935 ympäri Yhdysvaltain keskilänttä ja levyttivät yli 100 kappaletta. Blackwell jatkoi myös soololevyjen tekemistä. Hän riitautui Carrin kanssa vuonna 1931, koska ei ollut tyytyväinen saamastaan huomiosta. Vocalionin Mayo Williamsin ansiosta yhteistyö kuitenkin jatkui ja Blackwell sai tasavertaisen huomion levytyssopimuksessa ja laulujen tekijätiedoissa. Blackwellin viimeinen levytyssessio Carrin kanssa oli helmikuussa 1935 Bluebird-merkille. Sessio päättyi kesken kaiken parin riitoihin. Kaksi kuukautta myöhemmin Carr kuoli rankan alkoholinkäytön aiheuttamaan munuaistulehdukseen[5]. Heinäkuussa 1935 Blackwell äänitti tribuutin "My Old Pal Blues" Carrille ja vetäytyi musiikkibusineksesta[1].
Blackwell palasi musiikin pariin 1950-luvulla ja Colin C. Pomroy äänitti häntä kesäkuussa 1958 (äänitykset julkaistiin vuonna 1967 Collector-levymerkillä). Pian tämän jälkeen häntä äänitti Duncan P. Schiedt Doug Dobellin 77 Records -merkille ja Art Rosenbaum Prestige/Bluesville Records-merkeille.
Blackwell oli aloittamassa bluesuraansa uudelleen kun hänet ammuttiin pahoinpitelyn yhteydessä kuoliaaksi indianapolislaisella kujalla. Vaikka rikos säilyi ratkaisemattomana, poliisi pidätti hänen naapurinsa murhan aikoihin. Blackwell on haudattu New Crownin hautausmaalle Indianapolisiin.
Diskografia muokkaa
Studioalbumit muokkaa
- Blues Before Sunrise (77 Records, 1960)
- Mr. Scrapper's Blues (Bluesville, 1962)
- The Blues of Brooks Berry & Scrapper Blackwell: My Heart Struck Sorrow (Bluesville, 1963)
Kokoelmat muokkaa
- The Virtuoso Guitar of Scrapper Blackwell (Yazoo, 1970)
- Naptown Blues 1929–1934, Leroy Carr and Scrapper Blackwell (Yazoo, 1973)
- Blues That Make Me Cry (Agram, 1981)
- Great Piano-Guitar Duets (1929–1935), Leroy Carr and Scrapper Blackwell (Old Tramp, 1987)
- Leroy Carr & Scrapper Blackwell 1929–1935 (Best of Blues, 1989)
- Scrapper Blackwell with Brooks Berry (Document, 1994)
- Complete Recorded Works, Vols. 1 and 2 (Document, 1996)